Aina vain samaa!

 

”Etsikää Herraa silloin, kun hänet löytää voidaan; huutakaa häntä avuksi, kun hän läsnä on. Jumalaton hyljätköön tiensä ja väärintekijä ajatuksensa ja palatkoon Herran tykö, niin hän armahtaa häntä, ja meidän Jumalamme tykö, sillä hänellä on paljon anteeksiantamusta. Sillä minun ajatukseni eivät ole teidän ajatuksianne, eivätkä teidän tienne ole minun teitäni, sanoo Herra.” (Jes.55).

En voi mitään sille, että herään joka aamu melko raskain mielin. Jokin minussa kantaa todella suurta huolta ennen kaikkea niistä ihmisistä, joiden kanssa olin tekemisissä menneiden vuosikymmenien aikana. Moni korviini ja sieluunikin kantava ääni kehottaa unohtamaan heidät ja etsimään uusia lähimmäisiä. Jokin minussa ei kuitenkaan saa taivuteltua itseäni tähän ajatteluun, vaikka se sisältääkin paljon totuutta. Mikä on saanut ihmiset ajautumaan tiettyihin suuntiin vastoin kaikkea kuulemaamme ja oppimaamme? Mikä on ajanut meidät niin hajalleen ja kauaksi toisistamme?

Etsimmekö menneinä vuosina todellakin Herraa ja huusimmeko Häntä avuksemme? Hyljättiinkö todella väärät tiet ja ajatukset palaten Herran luokse? Etsittiinkö todella anteeksiantamusta? Mihin perustui useimpien hengellisyys ja luottamus? Ei varmaankaan Jumalan ajatuksiin ja Hänen teihinsä, vaan aivan käsittämättömällä tavalla inhimillinen ajattelu kuorrutti kaiken kuulemamme erityisesti ihmisen korottamisen johdosta.

Miksi kaivelen näitä asioita? Olin menneiden vuosikymmenien aikana suurimmaksi osaksi tekemisissä vapaiden suuntien ihmisten kanssa. Nyt osallistun kerran viikossa luterilaisen kirkon miestyön saunailtoihin. Viimeksi keskustelimme melko syvällisistä asioista saunan lauteilla ja puhe meni mieltä liikuttaviin asioihin. Kerroin siitä kuinka itse joskus puhkean äänekkääseen itkuun nähdessäni televisiosta kuinka kaksi ihmistä tekee sovinnon ja halaa toisiaan. Muut lauteilla olevat yhtyivät ajatukseen ja toivat julki saman ajatuksen: olemme tuskin koskaan uskonelämämme aikana päässeet todistamaan sovinnontekoa seurakunnallisessa elämässä! En siis vain minä ajattele näitä asioita, vaan ne ovat ongelmia kaikkialla. Siksi niitä ei voi olla toistamatta vaikka kyllästymiseenkin asti. Niin kauan kuin Herramme käsky toinen toisemme rakastamisesta ei toteudu, on näistä asioista puhuttava kuin tuomion pasuunana, kunnes mielet tarpeellisessa määrin liikuttuvat ja jotakin tapahtuu!

Meidän Herrallamme on vielä paljon anteeksiantamusta, mutta jonakin meille tuntemattomana hetkenä Herraa lähestyminen ei enää olekaan mahdollista. Kun ihminen kyllin kauan kieltäytyy kuulemasta parannukseen kehottavaa ääntä, vaikenee se ja ihminen tuudittautuu petolliseen luottamukseen, ikään kuin putousta kohti ajautuvassa aaltojen keinuttamassa veneessä.

Mieleeni palaa elämäni loppuun asti eräs tapaus maalaistalossa. Olin jo vuosikausia sisimmässäni aistinut tietynlaisia vastahenkiä siunatulta vaikuttavien kokousten tiimoilta. Ihmiset lauloivat innokkaasti ja saarnan aikana kuuluttivat aamentansa ja itkivätkin selvässä liikutuksessa. Näin jatkui vuosikausia, mutta eräänä iltana tuli sitten tietynlainen käänne. Yksi miespuolisista osallistujista nousi tuohtuneena seisomaan saarnan jälkeen ja tokaisi pelottavalla vakavuudella ja kiivaudella: ”Mitä meidän tulisi ajatella, jos nuhde tulee tällaisella tavalla?”

Nyt vuosia myöhemmin on selvinnyt vakavia rikkomuksia tämän ihmisen elämässä ja ymmärrän miksi hän kautta vuosien osoitti melko selvää vihamielisyyttä minua kohtaan. Hänen elämänsä rikkomukset saivat hänet suhtautumaan torjunnalla oikeastaan kaikkea ojentavaa julistusta kohtaan. Kykenemättä ojentautumaan hän valitsi sovinnollisuuden ja mukautumisen tien. Hän puhui vain hyvistä ja mukavista asioista, ikään kuin toistaen arvostamansa julistajan valittuja ajatuksia.

Ilmeisestikään hän ei ollut mikään poikkeus, vaan esikuva lukuisista muista ihmisistä, jotka sitten vähitellen alkoivat tuoda julki valitsemaansa hengellistä asennetta.  Uskottiin olevan aivan erikoisessa asemassa Jumalan edessä, kieltäytyen kuulemasta ja vastaanottamasta nuhdetta edes selvimmissä vääristyneissä tapauksissa. Hengellinen kilvoittelu ajautui siis alueille, joilla ei ollut mitään tekemistä todellisen uskovaisen vaelluksen kanssa. Ei kilvoiteltu toinen toisensa kunnioittamisessa, vaan kaikki nuhteeseen viittaava elämänmallikin torjuttiin negatiivisia asioita lähimmäisestä kaivelemalla.

Johtuisikohan juuri tästä suuri määrä suorastaan masentavia uniani? Olen samaa mieltä sen kanssa, joka sanoi, ettei unia pidä kertoa, jollei ole selvää selitystä. Juuri nyt en voi olla ajattelematta niitä unia, joissa olemme jonkinlaisella porukalla vaihtelevanlaisissa suurehkoissa varastotiloissa, jotka ovat pullollaan kaikenlaista roinaa, joka pitäisi raivata pois uuden toiminnan aloittamiseksi. Suuri kysymys on kuitenkin koko ajan siinä, minne ne voitaisiin siirtää, kun ei tunnu olevan riittävän suuria roska-astioita. Niinpä mitä erilaisimpia rojuksi luokiteltavia esineitä siirrellään ja heitellään milloin mihinkin, eikä siivottu tila juurikaan kasva. Ihmetystä herättää koko ajan se, mistä kaikki on peräisin ja miksi tehtävämme tuntuu niin toivottomalta.

Olen kai ikävä ihminen yhä edelleenkin, kun kirjoitan tällaisista asioista. Jokin sisimmässäni kuitenkin uskoo olevan ymmärtäväisiä kuulijoita, jotka ovat valmiita kohtaamaan haasteita. Menneinä vuosikymmeninä mitä mielettömimmiltä tuntuvat roskat ja asiat alkoivat täyttää seurakunnallisia tiloja siinä määrin, että osa ihmisistä voi todella huonosti tilanahtauden takia. Vierailin aikanaan eräässä korkeamman tason kodissa, jossa isäntä asemastaan huolimatta keräsi tavaraa siinä määrin, että asunnossa oli vain kapeat käytävät tavarapinojen välissä. Samanlainen tunne on tullut hengellisesti monissa seurakunnissa, joissa on ollut niin ahdasta ylimääräisen henkisen tavaran johdosta, että henkeä on salvannut. Kuinka tärkeä onkaan se viesti, jonka Sana haluaa tuoda meille Herramme järjestämästä avarasta tilasta!

”Sinä annat minulle pelastuksen kilven; ja kun sinä kuulet minun rukoukseni, teet sinä minut suureksi. Sinä annat minun askeleilleni avaran tilan, ja minun jalkani eivät horju.” (2. Sam.22). 

”Sinä annat minulle pelastuksen kilven, ja sinun oikea kätesi minua tukee; sinun laupeutesi tekee minut suureksi. Sinä annat minun askeleilleni avaran tilan, ja minun jalkani eivät horju.” (Ps.18).

Hengellinen tie ja elämä, jotka ovat eteemme asetetut, ovat niin yksinkertaiset, että yksinkertaisinkin vilpitön sielu voi ne saavuttaa. Kaikki ylimääräinen tulee yhteisessä hengessä kantaa seurakunnan ulkopuolelle tarvittavan tilan saamiseksi. Jos mikä, niin kaikki ylimääräinen ja seurakuntaan kuulumaton on esteenä jumalallisen rakkauden toteutumiselle. On siis suursiivouksen aika!