Avioelämän oppi?

 

Olemme todella paljon puhuneet siitä, kuinka henkilökohtainen suhteemme Herraan perustuu lunastustyön jälkeen paratiisimaiseen tilaan, jossa yhteys luodun ja Luojan välillä on palautettu sisäisesti. Ulkonaisesti elämme vielä lihallisessa ja katoamaan määrätyssä ruumiissamme, mutta tänään on kuitenkin totta edelleen se, että Jumalan Valtakunta on sisäisesti meissä. Se on Sanan todistuksen mukaisesti kahden eri persoonan läheinen suhde, jota kuvataan avioliitolla. Siksi on ehdottoman tärkeätä nähdä mitä tämä yhteys merkitsee ja mihin se todella perustuu. Emme voi yhdistää mitä vain toisiinsa kutsuen sitä Jumalan tarkoittamaksi yhteydeksi!

Millaisiin oppeihin perustuu avioliitto miehen ja naisen välillä?

”’Sentähden mies luopukoon isästänsä ja äidistänsä ja liittyköön vaimoonsa, ja ne kaksi tulevat yhdeksi lihaksi.’ Tämä salaisuus on suuri; minä tarkoitan Kristusta ja seurakuntaa. Mutta myös teistä kukin kohdaltaan rakastakoon vaimoaan niinkuin itseänsä; mutta vaimo kunnioittakoon miestänsä.” (Ef.5).

On mahdollista käsittää kaikki totaalisen väärin ja tuoda oppikysymys avioliittoonkin siinä määrin, että useampikin osapuoli kieltäytyy kutsumasta liittoaan avioliitoksi. Jos en olisi ollut niin paljon tekemisissä narsistisen persoonallisuushäiriön kanssa, olisin tuskin tullut panneeksi merkille mitä erikoisimpia asioita eri ihmisten elämässä. Joillekin kahden ihmisen välinen yhteys on tullut merkitsemään ikään kuin Mooseksen lakia tai vastaavaa, toisen osapuolen asenteiden johdosta. Kaksi toisiaan aidosti rakastavaa ihmistä tuskin tulee edes ajatelleeksi jotakin sellaista, mitä hallitsemaan pyrkivä mieli voi aikaansaada niin aikuisten kuin lastenkin keskuudessa. Tämä dominoiva mieli on aikaansaanut ja aikaansaa uskomatonta ahdistusta ja tuskaa mitä erilaisimmissa piireissä, mutta ei vähiten eri seurakuntien keskuudessa, toki salassa ja mitä ovelimmin kätkettynä.

Mitä tekemistä siis voi opilla olla kahden ihmisen välisessä, rakkauden sävyttämäksi tarkoitetussa yhteiselämässä? Paavali puhuu avioliitosta tarkoittaen Kristusta ja seurakuntaa. Olisikohan niin, että oppi käsitteenä on aikojen kuluessa muotoutunut joksikin aivan muuksi kuin miksi se on alun perin tarkoitettu? Meillä ei ole suuriakaan kysymyksiä Mooseksen lain suhteen lakina ja määräyksinä. Me olemme oppineet sijoittamaan sen melko omalle ja oikealle paikalle. Mutta voiko siis kahden ihmisen suhdetta määritellä oppien perusteella? Eivätkö kaikki eripuraisuutta aiheuttaneet seikat perustukin melko vähäisiin, jopa sotia aiheuttaneisiin aiheisiin? Oppikysymysten pinnalla lienevät kysymys Jumaluudesta, kasteesta ja… miksi pitää miettiä niin pitkään jatkoa tälle lauseelle? Taitaa olla suurin osa aika pienistä eriävistä näkemyksistä koostuvia riitakysymyksiä, jotka tietty kiero taho on iskostanut ihmisten mieliin kaiken todellisen hengellisen kasvun tyrehdyttämiseksi! Aivan kuten eräs adventtikirkon saarnaaja aikanaan sanoi: ”Miksi meidän on aina puhuttava niistä asioista, joista olemme eri mieltä, kun kerran on niin paljon sellaista, mistä olemme yhtä mieltä?”

Miksi en osaa nähdä yhtään ainoata oppia minun ja Herrani välisessä suhteessa? Eivätköhän ne kaikki ole tarkoitettu nimenomaan seurakunnan eri jäsenten välisiin asenteisiin ja suhteisiin? Parempi olisi kai puhua seurakuntajärjestyksestä, josta kirjoittaja on kuullut ja kirjoittanutkin aika paljon, muttei ole oikeastaan koskaan päässyt todistamaan sen oikeahenkistä ja aitoa toteutumista käytännössä. Tästä todisteena kaikki se äänekäs soitanto ja laulanta, mistä olen ollut todistajana hiljattaisen kirjoitukseni esittämänä. Seurakuntajärjestys ei perustu yksittäisen ihmisen äänekkyyteen eikä voimakkuuteen, vaan jumalalliseen kuriin ja järjestykseen alistumiseen. Se tulee kauneimmillaan esiin siellä, missä toinen toisensa kunnioittamisessa kilpaillaan keskenään ja rakastetaan lähimmäistä niin kuin itseään.

Kristuksen ja seurakunnan välinen suhde siis tulee esiin joko aitona ja oikeana, tai sitten tottelemattomuuden johdosta kieroutuneena ja vääristyneenä, tuottaen häpeää Herrallemme ja seurakunnalle. Missä tämä sitten tulee esiin? Olemme lukeneet eräästä seurakunnallisesta naisesta, joka avioliiton ensi metreillä hyvin vakavana istuutuu vastapäätä miestänsä julistaen suurella arvovallalla: ”Sinun tulee panna merkille tämä asia koko avioliitomme ajaksi. Teen tai sanon minä mitä tahansa tarkoituksella tai tarkoituksettomasti, et sinä milloinkaan saa nuhdella minua mistään tekemästäni tai sanomastani asiasta!” Eikö tätä jo voi kutsua melkoiseksi opin julistukseksi aivan mooseslaisen lain hengessä?

”Mutta myös teistä kukin kohdaltaan rakastakoon vaimoaan niinkuin itseänsä; mutta vaimo kunnioittakoon miestänsä.”

Miten tulee meidän suhtautua edellä mainitun kaltaiseen vaimon osoittamaan miehen kunnioitukseen? Mieleemme saattaa nousta lukuisa määrä sanankohtia, joissa puhutaan vaimon alamaisuudesta. Sitten mies vuosien varrella lukemattomia kertoja saa kuulla mitä erilaisimmissa tilanteissa toruvan ja suorastaan matriarkallisen tokaisun: ”Tästä ei sitten milloinkaan puhuta sanaakaan!” Rouva on töpännyt mitä raskaimmalla tavalla, aiheuttaen melkoisia mielenliikkeitä niin suvussa kuin vieraissakin, mutta kaikki voidaan unohtaa autuaallisesti tämän lauseen tuomalla auktoriteetilla. Mikä on painettu unholaan, sitä ei ole milloinkaan edes tapahtunut! Mutta vaimon mielessä on kuin Vaahteramäen Eemelin äidin sinikantinen vihko, joka on täynnä milloin tahansa esiin otettavaksi niitä epäonnistumisia ja vahinkoja, jotka ovat osuneet ”rakkaan” puolison osalle! Anteeksi, joudumme korjaamaan edellistä lausetta: sinisiä vihkoja on sellainen määrä, että niitä varten täytyy olla aivan oma henkinen arkistokaappinsa! Puoliso on tuskin selvillä siitä, mitä kaikkea muistiin on kirjoitettu, koska häntä on tarkkaillut ja tarkkailee edelleen haukansilmin muistinero, joka huomaa kaiken mahdollisen, mitä voidaan kutsua jonkinlaiseksi puutteellisuudeksi. Nämä puutteellisuudet yhdessä ovat osa sellaista todistusaineistoa, jonka perusteella puolisolla ei ole oikeastaan mitään mahdollisuuksia tarpeeksi arvokkaaseen elämään niin arvollisen ihmisen rinnalla!

Tällaiseksiko on siis kahden ihmisen suhde tarkoitettu? Puhummeko nyt äärirajoista ja karkeimmista esimerkeistä? Emme suinkaan! Jotakin vastaavaa tapahtunee seurakunnallisessa elämässä eri ihmisten välisissä suhteissa. Onko meillä rohkeutta osoittaa samaa mieltä Herraamme kohtaan kieltäytymällä kuulemasta minkäänlaista nuhdetta?

Edellä kerrottu soveltuu myöskin useisiin miehiin.