Pyhitti heidät

”Hänen pojillansa oli tapana laittaa pitoja, kullakin oli pidot talossaan vuoropäivänänsä; he lähettivät silloin sanan ja kutsuivat kolme sisartansa syömään ja juomaan kanssansa. Mutta kun pitopäivät olivat kiertonsa kiertäneet, lähetti Job sanan ja pyhitti heidät; hän nousi varhain aamulla ja uhrasi polttouhreja, yhtä monta kuin heitä oli. Sillä Job ajatteli: ’Ehkä poikani ovat tehneet syntiä ja sydämessään luopuneet Jumalasta’. Näin Job teki aina.” (Job.1)

Miksi ihminen niin laajasti vähättelee oman elämänsä merkitystä tässä ajassa? Tarkoitan uskovaisia, en entisestään laajenevaa narsistista joukkoa. Job oli hurskas mies, ja sydämessä oli hätä läheisten ihmisten tähden. Sitä ei sanota, mutta hän omalla tavallaan oli pyhittänyt itsensä edellisen kirjoituksemme kuvaamassa hengessä. Hänen elämällänsä oli tarkoitus ja mitä merkittävin vaikutus näkymättömässäkin maailmassa. Ei ole mahdollista pyhittää lapsiansa, ellei itse ole oikeassa asemassa Herran edessä. Hän oli varmaankin esikuvallinen esirukoilija. Tämä ei ollut vain jokin hetkellinen mielijohde, vaan tekstimme mukaisesti hän teki niin aina, jatkuvasti. Lopputulos ei ole ratkaiseva eikä tee hänen hartauttaan ja antautumistaan turhaksi, vaan päinvastoin. Hän suoritti velvollisuutensa, eikä hän voinut rajattomasti kantaa vastuuta lapsistaan. Oli hyvä että lapsia muistettiin Herran edessä kaikesta inhimillisesti katsoen negatiivisesta huolimatta. Me voimme kantaa rukouksin toisiamme, mutta vastuu aina jää itse ihmiselle.

Kuinka monta kertaa ilmoittaakaan Jumala tekevänsä tai jättävänsä tekemättä jotakin palvelijansa Daavidin tähden! Daavid oli ihminen, yhtä vajavainen kuin mekin. Tämä toki sanottiin Eliasta, mutta jokainen ihminen on samassa kategoriassa! Meidän vajavaisuutemme ei kuitenkaan merkitse mitättömyyttä, vaan meidät on syntiinlankeemuksen johdosta alistettu inhimillisyyden lakien alaiseksi, jotta me todellakin olisimme vain saviastioita, joiden merkitys perustuu jumalalliseen sisältöön ja läsnäoloon. Daavid oli tietyssä mielessä sitä, mitä me jokainen tahtoisimme olla. Omallekin kohdalleni toivoisin samaa, olematta ylimielinen ja korottamatta itseäni ylitse muiden.

”Mutta hän pani hänet viralta ja herätti heille kuninkaaksi Daavidin, josta hän myös todisti ja sanoi: 'Minä olen löytänyt Daavidin, Iisain pojan, sydämeni mukaisen miehen, joka on tekevä kaikessa minun tahtoni'.” (Apt.13).

Kaikki tämä on esikuvallista puhetta viitaten Herraamme, mutta eikö sen tulisikin olla meidän jokaisen toivomus omalle kohdallemme: miellyttää Herraa koko elämällämme! Jotta kuitenkin kaikki kunnia tulisi Herrallemme, on meidän samalla kaikessa osoittauduttava inhimillisiksi ja vajavaisiksi ihmisiksi. Lunastustyön johdosta Jumala näkee meidät Herramme Jeesuksen Kristuksen elämän lävitse täydellisinä, mutta tämä puoli on onneksemme melko suuressa määrin salattu meidän inhimillisiltä silmiltämme. Millainen inhimillinen ristiriita: Olkaa täydelliset, niin kuin teidän Taivaallinen Isänne on! Vaikka kuinka olisimme sitä näkymättömässä maailmassa, inhimillinen puolemme saa meidät ehkä koko elämämme ajan kokemaan halventavaa ja jopa syrjivää kohtelua!

Paavalin tavoin on moni meistä kuin jonkinlainen tunkio, jonka haju ei useimpia miellytä. Olemme ehkä kuitenkin kaiken torjunnan keskellä keskittyneet ajattelemaan vääriä asioita, haistelemaan ja katselemaan itseämme. Mutta mihin todellisuudessa perustuu tunkioitumisemme? Tunkio ei ole itsessään oleva ja syntyvä, vaan jokainen tunkio muodostetaan sinne, missä sen haju ja ikävä ulkonäkö ei ole liian lähellä sen tekijää. Ihminen siis tarvitsee suuren määrän tunkioita, mutta mitä varten? Itsekään sitä ajattelematta ja ymmärtämättä hän valitsee tunkioksi jonkun läheisensä sopivan matkan päästä, ja purkaa tähän henkisesti projisoiden kaiken itseään häiritsevän ja epämiellyttävän. Eikö tämä ole ristiriidassa etäisyyden suhteen, kun ajattelemme narsistia ja hänen kumppaniaan? Meiltä on tainnut jäädä vieläkin piiloon se, että vaikka narsisti sairaalla tavalla samaistuu läheisimmän ihmisen kanssa, jää tämä todellisuudessa hyvin kaukaiseksi.

Ihminen siis käsittämättömällä tavalla nauttii lähimmäisensä puutteellisuudesta ja epäonnistumisista, jotka hän itse on suureksi osaksi aiheuttanut. Mainitsemme tämän vastakohdaksi aiheellemme, jossa rehellinen ihminen pyhittää itsensä lähimmäisensä hyväksi, esirukoilijaksi ja tukijaksi.

Meidän elämällämme siis on suuri merkitys muiden ihmisten elämässä. Myöskin Aabraham vaikuttaa vieläkin antautumisensa ja uskollisuutensa tähden.

”Mutta jos te olette Kristuksen omat, niin te siis olette Aabrahamin siementä, perillisiä lupauksen mukaan.” (Gal.3).

”Uskon kautta uhrasi Aabel Jumalalle paremman uhrin kuin Kain, ja uskon kautta hän sai todistuksen, että hän oli vanhurskas, kun Jumala antoi todistuksen hänen uhrilahjoistaan; ja uskonsa kautta hän vielä kuoltuaankin puhuu.” (Hebr.11)

Eikö jokin sisimmässämme huokaakin ja kaipaa samaa jatkuvuutta omalle kohdallemme?