Emme ole teatterissa!

”’Ja laskettuaan kaikki omansa ulos hän kulkee niiden edellä, ja lampaat seuraavat häntä, sillä ne tuntevat hänen äänensä. Mutta vierasta ne eivät seuraa, vaan pakenevat häntä, koska eivät tunne vierasten ääntä.’ Tämän kuvauksen Jeesus puhui heille; mutta he eivät ymmärtäneet, mitä hänen puheensa tarkoitti.” (Joh.10).

Kerroin eilen hyvin teatraalisesta esiintymisestä seurakunnallisessa tilaisuudessa. Mielessäni soi kysymys siitä, miksi emme voisi kaikessa hengellisessä toiminnassamme olla normaaleja, ilman erilaisten erikoisuuksien tavoittelua. Emme totisestikaan ole tekemisissä vaihtelevien ilmaisutyylien kanssa, kun on kysymys ensisijaisesta tehtävästämme olla lähettiläinä Kristuksen puolesta!

 Muinaisen Kreikan ja antiikin aikana ihmiset esiintyivät kaikenlaisten naamioiden kanssa, usein pitäen kädellänsä jonkinlaista maskia kasvojensa edessä, peittäen siten oman persoonallisuutensa. Ihminen on koko historiansa ajan rakastanut kaikenlaista esittämistä ja näyttelemistä, keksien aina jotakin uutta ja huomiota herättävää. Katsomon väki on omalla tavallaan yllyttänyt tähän:

”Sillä ateenalaisilla ja siellä oleskelevilla muukalaisilla ei kenelläkään ollut aikaa muuhun kuin uutta puhumaan ja uutta kuulemaan.” (Apt.17).

Kaikki näytteleminen ja esittäminen voivat olla omalla paikallaan teatterissa ja näyttämöllä, mutta käsitämmekö todella missä määrin sama henkivalta vaikuttaa seurakunnallisessa elämässä? Jokin sisimmässäni on aina vierastanut kaikenlaista teatterin ja näyttelemisen tuomista hengellisiin tilaisuuksiin. Erikoisella tavalla on mieleen jäänyt jo vuosikymmeniä vanha esitys kotikaupunkini kirkossa, kun paholainen pomppi alttarilla!

Me saatamme pitää Sanaa melkoisessa arvossa ja uskoa kaiken toimintamme palvelevan seurakunnan ja lähimmäisen parasta, mutta olemmeko tietoisia siitä, mikä merkitys on esitystavalla ja jo pelkällä äänellämme? Raamattua tuntematon henkilö ei keskity pelkästään kuulemaansa ja näkemäänsä sinänsä, vaan hänen sisimpänsä tutkistelee kokonaisuutta! Saatamme olla vakuuttuneita oman esityksemme hengellisestä merkityksestä, mutta minkä kuvan saavat katsojamme ja kuulijamme? Tuommeko heille todellisen muutoksen mahdollisuuden, vai jäämmekö tasolle?:

”Sillä ateenalaisilla ja siellä oleskelevilla muukalaisilla ei kenelläkään ollut aikaa muuhun kuin uutta puhumaan ja uutta kuulemaan.”

Määritteleekö kuulijakuntamme esityksemme laadun, vai käsitämmekö uskovaisen olemassaolon perustarkoituksen, josta näytteleminen on kaukana?:

”Sillä me emme seuranneet viekkaasti sommiteltuja taruja tehdessämme teille tiettäväksi Herramme Jeesuksen Kristuksen voimaa ja tulemusta, vaan me olimme omin silmin nähneet hänen valtasuuruutensa.” (2.Piet.1).

Meitä ei ole kutsuttu viihdyttämään eikä toimimaan kuulijoiden ehdoilla, vaan ilman minkäänlaista näyttelemistä ja naamioita tuomaan esiin Totuus, joka aikaansaa muutoksen kuulijoissa ja tarkkailijoissa! Haluammehan heidänkin omin silmin näkevän Herramme valtasuuruuden!

”Niin Paavali astui keskelle Areiopagia ja sanoi: ’Ateenan miehet, minä näen kaikesta, että te suuresti kunnioitatte jumalia. Sillä kävellessäni ympäri ja katsellessani teidän pyhiä paikkojanne minä löysin myös alttarin, johon oli kirjoitettu: 'Tuntemattomalle jumalalle.' Mitä te siis tuntemattanne palvelette, sen minä teille ilmoitan.’” (Apt.17).

Paavali oli omalla tavallaan vieraiden jumalien palvontaan keskittyvien rakenteiden keskellä, mutta ei antanut sen itseänsä häiritä, vaan toimi Kristuksen lähettiläänä ilman teatraalisuutta ja itsekorostusta! Rohkenemmeko me riisua kaikenlaiset naamiomme tuodaksemme esiin ihmisille tuntemattoman, mutta meille Elävän Jumalan?