”’Ja laskettuaan kaikki omansa ulos hän kulkee niiden edellä, ja lampaat seuraavat häntä, sillä ne tuntevat hänen äänensä. Mutta vierasta ne eivät seuraa, vaan pakenevat häntä, koska eivät tunne vierasten ääntä.’ Tämän kuvauksen Jeesus puhui heille; mutta he eivät ymmärtäneet, mitä hänen puheensa tarkoitti.” (Joh.10).
Kerroin eilen hyvin teatraalisesta esiintymisestä
seurakunnallisessa tilaisuudessa. Mielessäni soi kysymys siitä, miksi emme
voisi kaikessa hengellisessä toiminnassamme olla normaaleja, ilman erilaisten
erikoisuuksien tavoittelua. Emme totisestikaan ole tekemisissä vaihtelevien
ilmaisutyylien kanssa, kun on kysymys ensisijaisesta tehtävästämme olla
lähettiläinä Kristuksen puolesta!
Muinaisen Kreikan
ja antiikin aikana ihmiset esiintyivät kaikenlaisten naamioiden kanssa, usein
pitäen kädellänsä jonkinlaista maskia kasvojensa edessä, peittäen siten oman
persoonallisuutensa. Ihminen on koko historiansa ajan rakastanut kaikenlaista
esittämistä ja näyttelemistä, keksien aina jotakin uutta ja huomiota
herättävää. Katsomon väki on omalla tavallaan yllyttänyt tähän:
”Sillä
ateenalaisilla ja siellä oleskelevilla muukalaisilla ei kenelläkään ollut aikaa
muuhun kuin uutta puhumaan ja uutta kuulemaan.” (Apt.17).
Kaikki näytteleminen ja esittäminen voivat olla omalla
paikallaan teatterissa ja näyttämöllä, mutta käsitämmekö todella missä määrin
sama henkivalta vaikuttaa seurakunnallisessa elämässä? Jokin sisimmässäni on
aina vierastanut kaikenlaista teatterin ja näyttelemisen tuomista hengellisiin
tilaisuuksiin. Erikoisella tavalla on mieleen jäänyt jo vuosikymmeniä vanha
esitys kotikaupunkini kirkossa, kun paholainen pomppi alttarilla!
Me saatamme pitää Sanaa melkoisessa arvossa ja uskoa
kaiken toimintamme palvelevan seurakunnan ja lähimmäisen parasta, mutta
olemmeko tietoisia siitä, mikä merkitys on esitystavalla ja jo pelkällä
äänellämme? Raamattua tuntematon henkilö ei keskity pelkästään kuulemaansa ja
näkemäänsä sinänsä, vaan hänen sisimpänsä tutkistelee kokonaisuutta! Saatamme olla
vakuuttuneita oman esityksemme hengellisestä merkityksestä, mutta minkä kuvan
saavat katsojamme ja kuulijamme? Tuommeko heille todellisen muutoksen
mahdollisuuden, vai jäämmekö tasolle?:
”Sillä
ateenalaisilla ja siellä oleskelevilla muukalaisilla ei kenelläkään ollut aikaa
muuhun kuin uutta puhumaan ja uutta kuulemaan.”
Määritteleekö kuulijakuntamme esityksemme laadun, vai
käsitämmekö uskovaisen olemassaolon perustarkoituksen, josta näytteleminen on
kaukana?:
”Sillä me emme
seuranneet viekkaasti sommiteltuja taruja tehdessämme teille tiettäväksi
Herramme Jeesuksen Kristuksen voimaa ja tulemusta, vaan me olimme omin silmin
nähneet hänen valtasuuruutensa.” (2.Piet.1).
Meitä ei ole kutsuttu viihdyttämään eikä toimimaan kuulijoiden
ehdoilla, vaan ilman minkäänlaista näyttelemistä ja naamioita tuomaan esiin
Totuus, joka aikaansaa muutoksen kuulijoissa ja tarkkailijoissa! Haluammehan
heidänkin omin silmin näkevän Herramme valtasuuruuden!
”Niin Paavali
astui keskelle Areiopagia ja sanoi: ’Ateenan miehet, minä näen kaikesta, että
te suuresti kunnioitatte jumalia. Sillä kävellessäni ympäri ja katsellessani
teidän pyhiä paikkojanne minä löysin myös alttarin, johon oli kirjoitettu:
'Tuntemattomalle jumalalle.' Mitä te siis tuntemattanne palvelette, sen minä
teille ilmoitan.’” (Apt.17).
Paavali oli omalla tavallaan vieraiden jumalien
palvontaan keskittyvien rakenteiden keskellä, mutta ei antanut sen itseänsä
häiritä, vaan toimi Kristuksen lähettiläänä ilman teatraalisuutta ja
itsekorostusta! Rohkenemmeko me riisua kaikenlaiset naamiomme tuodaksemme esiin
ihmisille tuntemattoman, mutta meille Elävän Jumalan?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti