”Ja minä olen
heille laupias, niinkuin mies on laupias pojallensa, joka häntä palvelee. Ja te
näette jälleen, mikä on ero vanhurskaan ja jumalattoman välillä, sen välillä,
joka palvelee Jumalaa, ja sen, joka ei häntä palvele.
Sillä katso: se
päivä on tuleva, joka palaa kuin pätsi.” (Mal.3).
Olen viimeisten vuosikymmenien aikana kuunnellut suuren
määrän erilaisia maamme käymistä sodista kertovia äänikirjoja. Tänä päivänä
päällimmäisenä ajatuksena kaiken kuulemani johdosta on vakava kysymys: ”Onko
meidän sukupolvellamme mitään siitä uhrihengestä, joka sai isämme ja isoisämme,
äitimme ja isoäitimme, taistelemaan kotinsa ja uskontonsa puolesta?”
Elämme itsenäisyytemme juhlavuotta, mikä on mahdollista
ainoastaan suoranaisen Jumalan antaman ihmeen ansiosta, jonka välikappaleina
olivat maatamme palvelleet miehet ja naiset. Rukous ja hengellisyys olivat
tuona aikana osa ihmisten elämää. Mutta kuinka helppo onkaan unohtaa kaikki
nykyisen elämän yltäkylläisyyden keskellä! Menneisyyden ahdingon keskellä aivan
toisenlaiset arvot olivat vallalla, etenkin itsenäisyyden menettämisen pelon
johdosta. Rohkenen epäillä, että tuon aikaisesta epäitsekkyydestä on jäljellä
vain harmaa utukuva!
Unohdus on siis todella vakava asia, joka määrittelee
uskomattomassa määrin nykyhetkeä ja tulevaisuuttamme! Me olemme nyt kuin
miljonäärejä ajatellessamme sota-aikaa ja kaikkea sen mukanaan tuomaa puutetta.
Jokaisella meistä on kengät jalassamme, mutta vielä sodan jälkeenkin monet
lapset joutuivat käymään kouluansa vuoropäivin, kun perheellä oli vain yhdet
kengät lapsia varten!
Juhlavuotemme kysymys kirjoittajan mielessä siis kuuluu
lyhykäisyydessään: ”Missä on löydettävissä edes jossakin määrin samaa
uhrimieltä Jumalan palvelemisen suhteen, kuin millä esivanhempamme antoivat
henkensä maamme puolesta?”
”Ja minä olen
heille laupias, niinkuin mies on laupias pojallensa, joka häntä palvelee.
Ja te näette jälleen, mikä on ero vanhurskaan ja jumalattoman välillä, sen
välillä, joka palvelee Jumalaa, ja sen, joka ei häntä palvele.”
Ketä ja mitä me tässä ajassa palvelemme, ja erottaako
mikään meidät kaikista muista ihmisistä? Tämä kysymys suorastaan polttaa
sisimmässäni kaikesta seurakunnallisuudesta huolimatta! Juhlimmeko niin maamme
kuin hengellisen yhteisömme mennyttä ja kadonnutta kunniaa ja uhrimieltä,
joista tuskin on jäljellä muuta kuin kaunis ajatus? Elämmekö todella uskossa,
vai ainoastaan kauniissa muistoissa ja uskomuksissa kaiken jatkumisesta entisenlaisena,
ilman että millään tavoin erottuisimme yleisestä linjasta? Käsitämmekö menneisyyden
toimivan kuin yleisenä syyttäjänä kaiken maallistumisemme johdosta? En voi
mitään sille, että eräänlainen tykkien jylinä ja varoittavat sireenien ulinat
kaikuvat hengellisissä korvissani, tai ovat kaikuneet jo usean vuoden ajan!
”…sillä tämän
maailman muoto on katoamassa.” (1.Kor.7).
”Herran päivä tulee
niinkuin varas yöllä. Kun he sanovat: ’Nyt on rauha, ei hätää mitään’…” (1.Tess.5).
Kuinka siis voisimme luottaa siihen, mitä ihmiset
sanovat, sulkien korvansa kaikelta epämieluiselta? Mikä erottaa meidät kaikista
muista? Sisäinen Hengen Ääni, joka ei voi vaieta, jättää kertomatta meille
totuus!
”Sillä katso: se
päivä on tuleva, joka palaa kuin pätsi.”
Edessämme on todella paljon epämieluista, mutta meitä
varten on varattuna kaikkien aikojen atomibunkkeri:
”Jumala, ole
minulle armollinen, ole minulle armollinen; sillä sinuun minun sieluni turvaa. Minä
turvaan sinun siipiesi suojaan, kunnes onnettomuudet ovat ohitse. Minä
huudan Jumalaa, Korkeinta, avukseni, Jumalaa, joka vie minun asiani päätökseen.
Hän lähettää taivaasta minulle pelastuksen…” (Ps.57)
”Valvokaa siis
joka aika ja rukoilkaa, että saisitte voimaa paetaksenne tätä kaikkea, mikä
tuleva on, ja seisoaksenne Ihmisen Pojan edessä.” (Luuk.21).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti