Mikä on ero?

”Ja minä olen heille laupias, niinkuin mies on laupias pojallensa, joka häntä palvelee. Ja te näette jälleen, mikä on ero vanhurskaan ja jumalattoman välillä, sen välillä, joka palvelee Jumalaa, ja sen, joka ei häntä palvele.

Sillä katso: se päivä on tuleva, joka palaa kuin pätsi.” (Mal.3).

Olen viimeisten vuosikymmenien aikana kuunnellut suuren määrän erilaisia maamme käymistä sodista kertovia äänikirjoja. Tänä päivänä päällimmäisenä ajatuksena kaiken kuulemani johdosta on vakava kysymys: ”Onko meidän sukupolvellamme mitään siitä uhrihengestä, joka sai isämme ja isoisämme, äitimme ja isoäitimme, taistelemaan kotinsa ja uskontonsa puolesta?”

Elämme itsenäisyytemme juhlavuotta, mikä on mahdollista ainoastaan suoranaisen Jumalan antaman ihmeen ansiosta, jonka välikappaleina olivat maatamme palvelleet miehet ja naiset. Rukous ja hengellisyys olivat tuona aikana osa ihmisten elämää. Mutta kuinka helppo onkaan unohtaa kaikki nykyisen elämän yltäkylläisyyden keskellä! Menneisyyden ahdingon keskellä aivan toisenlaiset arvot olivat vallalla, etenkin itsenäisyyden menettämisen pelon johdosta. Rohkenen epäillä, että tuon aikaisesta epäitsekkyydestä on jäljellä vain harmaa utukuva!

Unohdus on siis todella vakava asia, joka määrittelee uskomattomassa määrin nykyhetkeä ja tulevaisuuttamme! Me olemme nyt kuin miljonäärejä ajatellessamme sota-aikaa ja kaikkea sen mukanaan tuomaa puutetta. Jokaisella meistä on kengät jalassamme, mutta vielä sodan jälkeenkin monet lapset joutuivat käymään kouluansa vuoropäivin, kun perheellä oli vain yhdet kengät lapsia varten!

Juhlavuotemme kysymys kirjoittajan mielessä siis kuuluu lyhykäisyydessään: ”Missä on löydettävissä edes jossakin määrin samaa uhrimieltä Jumalan palvelemisen suhteen, kuin millä esivanhempamme antoivat henkensä maamme puolesta?”

”Ja minä olen heille laupias, niinkuin mies on laupias pojallensa, joka häntä palvelee. Ja te näette jälleen, mikä on ero vanhurskaan ja jumalattoman välillä, sen välillä, joka palvelee Jumalaa, ja sen, joka ei häntä palvele.”

Ketä ja mitä me tässä ajassa palvelemme, ja erottaako mikään meidät kaikista muista ihmisistä? Tämä kysymys suorastaan polttaa sisimmässäni kaikesta seurakunnallisuudesta huolimatta! Juhlimmeko niin maamme kuin hengellisen yhteisömme mennyttä ja kadonnutta kunniaa ja uhrimieltä, joista tuskin on jäljellä muuta kuin kaunis ajatus? Elämmekö todella uskossa, vai ainoastaan kauniissa muistoissa ja uskomuksissa kaiken jatkumisesta entisenlaisena, ilman että millään tavoin erottuisimme yleisestä linjasta? Käsitämmekö menneisyyden toimivan kuin yleisenä syyttäjänä kaiken maallistumisemme johdosta? En voi mitään sille, että eräänlainen tykkien jylinä ja varoittavat sireenien ulinat kaikuvat hengellisissä korvissani, tai ovat kaikuneet jo usean vuoden ajan!

”…sillä tämän maailman muoto on katoamassa.” (1.Kor.7).

”Herran päivä tulee niinkuin varas yöllä. Kun he sanovat: ’Nyt on rauha, ei hätää mitään’…” (1.Tess.5).

Kuinka siis voisimme luottaa siihen, mitä ihmiset sanovat, sulkien korvansa kaikelta epämieluiselta? Mikä erottaa meidät kaikista muista? Sisäinen Hengen Ääni, joka ei voi vaieta, jättää kertomatta meille totuus!

”Sillä katso: se päivä on tuleva, joka palaa kuin pätsi.”

Edessämme on todella paljon epämieluista, mutta meitä varten on varattuna kaikkien aikojen atomibunkkeri:

”Jumala, ole minulle armollinen, ole minulle armollinen; sillä sinuun minun sieluni turvaa. Minä turvaan sinun siipiesi suojaan, kunnes onnettomuudet ovat ohitse. Minä huudan Jumalaa, Korkeinta, avukseni, Jumalaa, joka vie minun asiani päätökseen. Hän lähettää taivaasta minulle pelastuksen…” (Ps.57)

”Valvokaa siis joka aika ja rukoilkaa, että saisitte voimaa paetaksenne tätä kaikkea, mikä tuleva on, ja seisoaksenne Ihmisen Pojan edessä.” (Luuk.21).