Ajatuksen mahti

”Ja vielä, veljet, kaikki, mikä on totta, mikä kunnioitettavaa, mikä oikeaa, mikä puhdasta, mikä rakastettavaa, mikä hyvältä kuuluvaa, jos on jokin avu ja jos on jotakin kiitettävää, sitä ajatelkaa; mitä myös olette oppineet ja saaneet ja minulta kuulleet ja minussa nähneet, sitä tehkää, niin rauhan Jumala on oleva teidän kanssanne.” (Fil.4).

”Olkaa siis Jumalan seuraajia, niinkuin rakkaat lapset, ja vaeltakaa rakkaudessa, niinkuin Kristuskin rakasti teitä ja antoi itsensä meidän edestämme lahjaksi ja uhriksi, Jumalalle ’suloiseksi tuoksuksi.’ Mutta haureutta ja minkäänlaista saastaisuutta tai ahneutta älköön edes mainittako teidän keskuudessanne - niinkuin pyhien sopii - älköön myös rivoutta tai tyhmää lorua tai ilvehtimistä, jotka ovat sopimattomia, vaan paremmin kiitosta.” (EF.5).

Ottakaamme todella vakavasti tämä rinnastus kahden eri sanankohdan välillä! En voi olla ajattelematta menneitä vuosia ja vuosikymmeniä. Kuinka usein saimmekaan kuulla kokouksissa saarnoja tai puheenvuoroja, joissa kauhisteltiin maailman menoa ja kaikkia kauhistuksia, jotka järkyttivät ihmisten mieliä. Julistajan suu korosti erityisesti kaikkea ”kauheaa ja vieläkin kauheampaa” siinä määrin, että itse Jumalan Sana jäi kaiken varjoon. Kuinka kaikki tämä sopi ja sopii yhteen lainauksemme varoituksen kanssa?:

”Mutta haureutta ja minkäänlaista saastaisuutta tai ahneutta älköön edes mainittako teidän keskuudessanne - niinkuin pyhien sopii - älköön myös rivoutta tai tyhmää lorua tai ilvehtimistä, jotka ovat sopimattomia, vaan paremmin kiitosta.”

Aikanaan hurskaimman maineessa olivat kaikki ne henkilöt, jotka kantoivat Herran kansan eteen järkyttävimmät rikkomukset. En tarkoita sitä, etteikö synnistä ja vääryydestä tulisi nuhdella julistuksessa, mutta kaikella on rajansa ja tilansa. Pahinta oli kai se, kuinka usein esiin tuodut ”paljastukset” kuitenkin osoittautuivat paikkansapitämättömiksi!

Miksi ei useinkaan kanssamme tuntunut olevan rauhan Jumala, vaan ennemminkin jonkinlainen preussilainen sotasankari, jonka raudoitettujen saappaiden alla kaikki kaunis ja arka tallaantui murskaksi? Miksi meillä oli vaikeuksia pysyä tahdissa ja kiivasrytmisen menon vauhdissa?

Olen itse melkoisen huumorintajuinen persoona, joka ajoittain ehkä liiaksikin viljelee humoristisia ajatuksia. Mutta siitä huolimatta en voi hyväksyä saarnoihin sisältyvää yleisön naurattamista.

”…älköön myös rivoutta tai tyhmää lorua tai ilvehtimistä, jotka ovat sopimattomia, vaan paremmin kiitosta.”

On aivan paikallaan jonkinlainen vapauttava humoristinen ajatus, kerran tai kahdesti kokouksen aikana. En vain voi olla ajattelematta pariakin saarnamiestä, joista toinen laukoi kaikenlaisia mahdollisia vitsejä koko saarnan ajan. Toinen taas osaltaan ei loistanut sanakukkasin, mutta aivan kirjaimellisesti ”hekotteli” koko saarnansa ajan.

”Ja vielä, veljet, kaikki, mikä on totta, mikä kunnioitettavaa, mikä oikeaa, mikä puhdasta, mikä rakastettavaa, mikä hyvältä kuuluvaa, jos on jokin avu ja jos on jotakin kiitettävää, sitä ajatelkaa…”

Ajattelumme, se minkä suomme täyttää mielemme, ratkaisee enemmän kuin mitä olemme koskaan tulleet ajatelleeksi. Koko maailma on pahan vallassa päivä päivältä enemmän, mutta yhä vielä on voimassa rakkaan veljemme ajatus:

Me emme voi estää lintuja lentämästä päämme yli,

mutta voimme estää niitä tekemästä pesänsä päämme päälle!