”Sillä minä, Herra, en muutu…” (Mal.3).
”Veljeni, pitäkää
pelkkänä ilona, kun joudutte moninaisiin kiusauksiin, tietäen, että teidän
uskonne kestäväisyys koetuksissa saa aikaan kärsivällisyyttä. Ja kärsivällisyys
tuottakoon täydellisen teon, että te olisitte täydelliset ja eheät ettekä
missään puuttuvaiset. Mutta jos joltakin teistä puuttuu viisautta, anokoon sitä
Jumalalta, joka antaa kaikille alttiisti ja soimaamatta, niin se hänelle
annetaan. Mutta anokoon uskossa, ollenkaan epäilemättä; sillä joka epäilee, on
meren aallon kaltainen, jota tuuli ajaa ja heittelee. Älköön sellainen ihminen
luulko Herralta mitään saavansa, kaksimielinen mies, epävakainen kaikilla teillään.
Alhainen veli kerskatkoon ylhäisyydestään, mutta rikas alhaisuudestaan, sillä
hän on katoava niinkuin ruohon kukka.” (Jaak.1).
Meidän Jumalamme ei koskaan muutu, vaan Hän pysyy samana
ainaisesti. Hänellä on aina ollut omat tiensä, niin kuin ihmiselläkin, ja tästä
on kautta historian koitunut melkoisia ongelmia ja mielipahoja ihmiselle, joka
on jatkuvasti kokeillut Herransa kärsivällisyyttä vastoin parempaa
tietoisuuttaan! Kuinka loputon onkaan ihmisessä halu sovittaa Jumaluus omiin
käsityksiinsä, selittäen itsestään selviä hengellisiä totuuksia sisäisten
oikkujensa mukaisesti!
Miksihän me sellaisella tavalla potkimme tutkainta vastaan
omaksi mielipahaksemme ja suoranaiseksi vahingoksemmekin? Me kuvittelemme
kaikenlaista mielipahaamme lievittävää, kieltäytyen kohtaamasta Todellisuutta,
joka kaiken kohtaamamme keskellä on ainoa tie rauhaan ja turvallisuuteen. Rasittaakohan
mikään muu sellaisessa määrin ihmisen psyykeä ja olemusta, kuin halu tai yritys
muuttaa Jumalaa ja Hänen Ominaisuuksiansa paremmin ihmisymmärrykselle
sopivaksi?
Se mitä Jumalamme meille on valmistanut ja hyväksi
nähnyt, poikkeaa täysin siitä, mitä maailma meille tarjoaa, sellaisena kuin
miksi ihmisen omat tiet ja suunnitelmat ovat sen tehneet. Ihminen siis
eräänlaisessa tiedottomuudessa ja huumauksessa rakentaa maailmankuvaansa
ihmistiedon ja – viisauden varaan. Voitaisiinko ajatella jotakin epävarmempaa
ja petollisempaa?
”Älkää luottako
ruhtinaihin älkääkä ihmislapseen, sillä ei hän voi auttaa. Kun hänen henkensä
lähtee hänestä, niin hän tulee maaksi jälleen; sinä päivänä hänen hankkeensa
raukeavat tyhjiin. Autuas se, jonka apuna on Jaakobin Jumala, se, joka panee toivonsa
Herraan, Jumalaansa, häneen, joka on tehnyt taivaan ja maan, meren ja kaiken,
mitä niissä on, joka pysyy uskollisena iankaikkisesti, joka hankkii
oikeuden sorretuille, joka antaa leivän nälkäisille.” (Ps-146).
Millainen on ihmisen todellinen luonne, olemus?
Ensimmäisessä lainauksessamme huomiotani kiinnittää erityisellä tavalla ajatus:
”…sillä joka
epäilee, on meren aallon kaltainen, jota tuuli ajaa ja heittelee. Älköön
sellainen ihminen luulko Herralta mitään saavansa, kaksimielinen mies, epävakainen
kaikilla teillään.”
Voitaisiinko ajatella jotakin epäkiitollisempaa ja
väärämielisempää kuin epäilevä ihminen, joka omia tarpeitaan tyydyttääkseen
esiintyy uskovaisena, mutta jonka todellinen olemus paljastuu
kaksimielisyydessään ja epävakaisuudessaan! Olemme jo päässeet selvyyteen
siitä, että Jumalamme ei muutu vaan pysyy aina luotettavana ja samana eilen,
tänään ja iankaikkisesti! On myöskin jotakin kokonaisvaltaista ihmisessäkin: hänen
epävakaisuutensa kaikilla teillään!
Sen tähden kiinnittäkäämme ankkurimme Häneen, josta
lähtee kaikki todellinen hyvä ja luotettava!:
”Autuas se, jonka
apuna on Jaakobin Jumala, se, joka panee toivonsa Herraan, Jumalaansa,
häneen, joka on tehnyt taivaan ja maan, meren ja kaiken, mitä niissä on, joka
pysyy uskollisena iankaikkisesti, joka hankkii oikeuden sorretuille, joka antaa
leivän nälkäisille.”
”Älkää olko
vaelluksessanne ahneita; tyytykää siihen, mitä teillä on; sillä hän itse on
sanonut: ’En minä sinua hylkää enkä sinua jätä’; niin että me turvallisin
mielin sanomme: ’Herra on minun auttajani, en minä pelkää; mitä voi ihminen
minulle tehdä?’” (Hebr,13).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti