Muuttumaton Jumala 5

”Sillä minä, Herra, en muutu…” (Mal.3).

”Veljeni, pitäkää pelkkänä ilona, kun joudutte moninaisiin kiusauksiin, tietäen, että teidän uskonne kestäväisyys koetuksissa saa aikaan kärsivällisyyttä. Ja kärsivällisyys tuottakoon täydellisen teon, että te olisitte täydelliset ja eheät ettekä missään puuttuvaiset. Mutta jos joltakin teistä puuttuu viisautta, anokoon sitä Jumalalta, joka antaa kaikille alttiisti ja soimaamatta, niin se hänelle annetaan. Mutta anokoon uskossa, ollenkaan epäilemättä; sillä joka epäilee, on meren aallon kaltainen, jota tuuli ajaa ja heittelee. Älköön sellainen ihminen luulko Herralta mitään saavansa, kaksimielinen mies, epävakainen kaikilla teillään. Alhainen veli kerskatkoon ylhäisyydestään, mutta rikas alhaisuudestaan, sillä hän on katoava niinkuin ruohon kukka.” (Jaak.1).

Meidän Jumalamme ei koskaan muutu, vaan Hän pysyy samana ainaisesti. Hänellä on aina ollut omat tiensä, niin kuin ihmiselläkin, ja tästä on kautta historian koitunut melkoisia ongelmia ja mielipahoja ihmiselle, joka on jatkuvasti kokeillut Herransa kärsivällisyyttä vastoin parempaa tietoisuuttaan! Kuinka loputon onkaan ihmisessä halu sovittaa Jumaluus omiin käsityksiinsä, selittäen itsestään selviä hengellisiä totuuksia sisäisten oikkujensa mukaisesti!

Miksihän me sellaisella tavalla potkimme tutkainta vastaan omaksi mielipahaksemme ja suoranaiseksi vahingoksemmekin? Me kuvittelemme kaikenlaista mielipahaamme lievittävää, kieltäytyen kohtaamasta Todellisuutta, joka kaiken kohtaamamme keskellä on ainoa tie rauhaan ja turvallisuuteen. Rasittaakohan mikään muu sellaisessa määrin ihmisen psyykeä ja olemusta, kuin halu tai yritys muuttaa Jumalaa ja Hänen Ominaisuuksiansa paremmin ihmisymmärrykselle sopivaksi?

Se mitä Jumalamme meille on valmistanut ja hyväksi nähnyt, poikkeaa täysin siitä, mitä maailma meille tarjoaa, sellaisena kuin miksi ihmisen omat tiet ja suunnitelmat ovat sen tehneet. Ihminen siis eräänlaisessa tiedottomuudessa ja huumauksessa rakentaa maailmankuvaansa ihmistiedon ja – viisauden varaan. Voitaisiinko ajatella jotakin epävarmempaa ja petollisempaa?

”Älkää luottako ruhtinaihin älkääkä ihmislapseen, sillä ei hän voi auttaa. Kun hänen henkensä lähtee hänestä, niin hän tulee maaksi jälleen; sinä päivänä hänen hankkeensa raukeavat tyhjiin. Autuas se, jonka apuna on Jaakobin Jumala, se, joka panee toivonsa Herraan, Jumalaansa, häneen, joka on tehnyt taivaan ja maan, meren ja kaiken, mitä niissä on, joka pysyy uskollisena iankaikkisesti, joka hankkii oikeuden sorretuille, joka antaa leivän nälkäisille.” (Ps-146).

Millainen on ihmisen todellinen luonne, olemus? Ensimmäisessä lainauksessamme huomiotani kiinnittää erityisellä tavalla ajatus:

”…sillä joka epäilee, on meren aallon kaltainen, jota tuuli ajaa ja heittelee. Älköön sellainen ihminen luulko Herralta mitään saavansa, kaksimielinen mies, epävakainen kaikilla teillään.”

Voitaisiinko ajatella jotakin epäkiitollisempaa ja väärämielisempää kuin epäilevä ihminen, joka omia tarpeitaan tyydyttääkseen esiintyy uskovaisena, mutta jonka todellinen olemus paljastuu kaksimielisyydessään ja epävakaisuudessaan! Olemme jo päässeet selvyyteen siitä, että Jumalamme ei muutu vaan pysyy aina luotettavana ja samana eilen, tänään ja iankaikkisesti! On myöskin jotakin kokonaisvaltaista ihmisessäkin: hänen epävakaisuutensa kaikilla teillään!

Sen tähden kiinnittäkäämme ankkurimme Häneen, josta lähtee kaikki todellinen hyvä ja luotettava!:

”Autuas se, jonka apuna on Jaakobin Jumala, se, joka panee toivonsa Herraan, Jumalaansa, häneen, joka on tehnyt taivaan ja maan, meren ja kaiken, mitä niissä on, joka pysyy uskollisena iankaikkisesti, joka hankkii oikeuden sorretuille, joka antaa leivän nälkäisille.”

”Älkää olko vaelluksessanne ahneita; tyytykää siihen, mitä teillä on; sillä hän itse on sanonut: ’En minä sinua hylkää enkä sinua jätä’; niin että me turvallisin mielin sanomme: ’Herra on minun auttajani, en minä pelkää; mitä voi ihminen minulle tehdä?’” (Hebr,13).