Tänä aamuna ensimmäiseksi alkoi mielessäni toistua
ajatus: Onko aito, todellinen kristinusko sanan varsinaisessa merkityksessä
ollenkaan uskonto? Mitkä Uuden Testamentin kohdat antaisivat ymmärtää olevan
kysymyksen uskonnosta? Tietyt jaksot ja jakeet on kautta ihmiskunnan historian
selitetty ihmismielen mukaisesti ja muodostettu siten ajatusmaailma, jota
voidaan kutsua uskonnoksi. Miksi tällainen käytäntö on katsottu tarpeelliseksi?
Miksi uskonto on ihmismielelle niin tärkeä ja tarpeellinen? Oikeastaan jokainen
käyty sota on perusteltu uskonnollisilla asioilla, selitteellisten seikkojen
puolustellessa toimenpiteitä ja oikeutuksia: Tarpeellisen kaukaisen jumalan
nimissä voidaan tehdä mitä tahansa ja saavuttaa tietynlainen mielenrauha ja
hyvät unet suova omatunto. Tämä ei koske ainoastaan kansakuntia, vaan se on
ollut taustatekijänä kristillisessäkin uskonnollisuudessa kautta aikojen.
Mitä tulee narsismiin ja kaikenlaiseen
itsekorostukseen, pätee sama perusperiaate taustalla: Uskonnollisuus sallii
todella paljon sellaista, minkä hengellinen mieli ilman Raamattuakin näkee
vääräksi. Jo luonto on asettanut ihmisen sisimpään tiedon hyvästä ja pahasta,
ja jokainen lähimmäistään vastaan rikkova tuntee omantunnon kolkutuksia ainakin
jossain vaiheessa elämäänsä. Mutta ei ole mitään parempaa keinoa mielen
rauhoittamiseksi kuin sopivaksi katsottu uskonnollisuus, jonka voi panna
selittämään ja hyväksymään aivan mahdottomiakin asioita!
Sopivan kaukainen ja tuntematon Jumala tai jumala on
mitä parhain veruke ja luvan antaja mitä karmeimmillekin asenteille ja teoille.
Mutta mihin oikein tähtäämme tällä kaikella? Aivan ensimmäiseksi tulee mieleeni
sanankohta:
”’Jos te
olisitte tunteneet minut, niin te tuntisitte myös minun Isäni; tästälähin te
tunnette hänet, ja te olette nähneet hänet.’ Filippus sanoi hänelle: ’Herra,
näytä meille Isä, niin me tyydymme’. Jeesus sanoi hänelle: ’Niin kauan aikaa
minä olen ollut teidän kanssanne, etkä sinä tunne minua, Filippus! Joka on
nähnyt minut, on nähnyt Isän; kuinka sinä sitten sanot: 'Näytä meille Isä'?
Etkö usko, että minä olen Isässä, ja että Isä on minussa?” (Joh.14).
Kalskahtavatko nämä sanat jonkinlaiselta uskonnon
perustamiselta? Niin kauan on kristillistä uskoa julistettu tässä maailmassa,
eikä suurin osa ihmiskuntaa vieläkään käsitä miten lähelle meitä itse
Kaikkivaltias Jumala on tullut Herrassamme Jeesuksessa Kristuksessa. Halutaan
kylläkin pelastus ja kaikkea hyvää, mutta tällainen ”uskonto” on aivan liian
mahdoton ja sopimaton, koska sen perusteella ei kerta kaikkiaan voi tehdä mitä
haluaa, ei itselleen eikä lähimmäiselleen. Lähimmäisen rakastaminen kuin
itseään on suorastaan absurdi ajatus! Jumala on hyvä asia olemassa, mutta liian
lähelle ei tämä asia saa tulla!
Juutalaisuus oli ja on omalla tavallaan uskonto,
joka tietyllä tavalla täyttää kaikki uskonnon kriteerit. Mutta Erään Miehen
kuoleminen Golgatan ristillä asetti kaiken uskonnollisuuden omiin rajoihinsa,
muuttaen käsityksemme niin totaalisesti, että Vanhan Liiton peite israelilaisten
silmillä ei ole mitään verrattuna siihen peitteeseen, joka estää tämän ajan
ihmiskuntaa näkemästä oikealla tavalla, mitä tarkoittavat suuren pasuunan
lailla kaikuvat enkelin sanat:
”Mutta yöllä
avasi Herran enkeli vankilan ovet ja vei heidät ulos ja sanoi:
’Menkää ja
astukaa esiin ja puhukaa pyhäkössä kansalle kaikki
tämän
elämän sanat’.
Sen
kuultuansa he menivät päivän koittaessa pyhäkköön ja opettivat.” (Apt.5).
He eivät siis perustaneet tai julistaneet mitään
uskontoa, vaan Elämää, josta olemme aina puhuneet: On kysymys jäljestä, jonka
meidän elämämme jättää lähimmäisiimme ja tähän maailmaan!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti