Usko vai uskonto?

Tänä aamuna ensimmäiseksi alkoi mielessäni toistua ajatus: Onko aito, todellinen kristinusko sanan varsinaisessa merkityksessä ollenkaan uskonto? Mitkä Uuden Testamentin kohdat antaisivat ymmärtää olevan kysymyksen uskonnosta? Tietyt jaksot ja jakeet on kautta ihmiskunnan historian selitetty ihmismielen mukaisesti ja muodostettu siten ajatusmaailma, jota voidaan kutsua uskonnoksi. Miksi tällainen käytäntö on katsottu tarpeelliseksi? Miksi uskonto on ihmismielelle niin tärkeä ja tarpeellinen? Oikeastaan jokainen käyty sota on perusteltu uskonnollisilla asioilla, selitteellisten seikkojen puolustellessa toimenpiteitä ja oikeutuksia: Tarpeellisen kaukaisen jumalan nimissä voidaan tehdä mitä tahansa ja saavuttaa tietynlainen mielenrauha ja hyvät unet suova omatunto. Tämä ei koske ainoastaan kansakuntia, vaan se on ollut taustatekijänä kristillisessäkin uskonnollisuudessa kautta aikojen.

Mitä tulee narsismiin ja kaikenlaiseen itsekorostukseen, pätee sama perusperiaate taustalla: Uskonnollisuus sallii todella paljon sellaista, minkä hengellinen mieli ilman Raamattuakin näkee vääräksi. Jo luonto on asettanut ihmisen sisimpään tiedon hyvästä ja pahasta, ja jokainen lähimmäistään vastaan rikkova tuntee omantunnon kolkutuksia ainakin jossain vaiheessa elämäänsä. Mutta ei ole mitään parempaa keinoa mielen rauhoittamiseksi kuin sopivaksi katsottu uskonnollisuus, jonka voi panna selittämään ja hyväksymään aivan mahdottomiakin asioita!

Sopivan kaukainen ja tuntematon Jumala tai jumala on mitä parhain veruke ja luvan antaja mitä karmeimmillekin asenteille ja teoille. Mutta mihin oikein tähtäämme tällä kaikella? Aivan ensimmäiseksi tulee mieleeni sanankohta:

”’Jos te olisitte tunteneet minut, niin te tuntisitte myös minun Isäni; tästälähin te tunnette hänet, ja te olette nähneet hänet.’ Filippus sanoi hänelle: ’Herra, näytä meille Isä, niin me tyydymme’. Jeesus sanoi hänelle: ’Niin kauan aikaa minä olen ollut teidän kanssanne, etkä sinä tunne minua, Filippus! Joka on nähnyt minut, on nähnyt Isän; kuinka sinä sitten sanot: 'Näytä meille Isä'? Etkö usko, että minä olen Isässä, ja että Isä on minussa?” (Joh.14).

Kalskahtavatko nämä sanat jonkinlaiselta uskonnon perustamiselta? Niin kauan on kristillistä uskoa julistettu tässä maailmassa, eikä suurin osa ihmiskuntaa vieläkään käsitä miten lähelle meitä itse Kaikkivaltias Jumala on tullut Herrassamme Jeesuksessa Kristuksessa. Halutaan kylläkin pelastus ja kaikkea hyvää, mutta tällainen ”uskonto” on aivan liian mahdoton ja sopimaton, koska sen perusteella ei kerta kaikkiaan voi tehdä mitä haluaa, ei itselleen eikä lähimmäiselleen. Lähimmäisen rakastaminen kuin itseään on suorastaan absurdi ajatus! Jumala on hyvä asia olemassa, mutta liian lähelle ei tämä asia saa tulla!

Juutalaisuus oli ja on omalla tavallaan uskonto, joka tietyllä tavalla täyttää kaikki uskonnon kriteerit. Mutta Erään Miehen kuoleminen Golgatan ristillä asetti kaiken uskonnollisuuden omiin rajoihinsa, muuttaen käsityksemme niin totaalisesti, että Vanhan Liiton peite israelilaisten silmillä ei ole mitään verrattuna siihen peitteeseen, joka estää tämän ajan ihmiskuntaa näkemästä oikealla tavalla, mitä tarkoittavat suuren pasuunan lailla kaikuvat enkelin sanat:

”Mutta yöllä avasi Herran enkeli vankilan ovet ja vei heidät ulos ja sanoi:

’Menkää ja astukaa esiin ja puhukaa pyhäkössä kansalle kaikki 

tämän elämän sanat’.

Sen kuultuansa he menivät päivän koittaessa pyhäkköön ja opettivat.” (Apt.5).

He eivät siis perustaneet tai julistaneet mitään uskontoa, vaan Elämää, josta olemme aina puhuneet: On kysymys jäljestä, jonka meidän elämämme jättää lähimmäisiimme ja tähän maailmaan!