Purkaa vai rakentaa?

Kun katselemme nykyistä seurakunnallista tilannetta ja tilaa, ei voi olla ajattelematta menneitä vuosikymmeniä. Mielessäni alkoi hetki sitten soida kysymys kuin toistuvana äänilevynä: ”Voisiko olla niin, että kirkollisessa elämässä on väärillä asenteilla enemmänkin purettu, hajotettu, maahan revitty, asetettu kyseenalaiseksi, kuin että olisi pyritty maltillisella mielellä korjaamaan ja rakentamaan?”

Voisimme myös kysyä, onko väärässä ymmärryksessä poltettu aivan liian suuri määrä takana olleita siltoja ja siten toimittu täysin vastoin vakavaa Sanan kehotusta:

”Olkaa keskenänne yksimieliset. Älkää korkeita mielitelkö, vaan tyytykää alhaisiin oloihin. Älkää olko itsemielestänne viisaita. Älkää kenellekään pahaa pahalla kostako. Ahkeroikaa sitä, mikä on hyvää kaikkien ihmisten edessä. Jos mahdollista on ja mikäli teistä riippuu, eläkää rauhassa kaikkien ihmisten kanssa.” (Room.12).

Eilen luimme:

”Samoin uskokin, jos sillä ei ole tekoja, on itsessään kuollut. Joku ehkä sanoo: ’Sinulla on usko, ja minulla on teot’; näytä sinä minulle uskosi ilman tekoja,

niin minä teoistani näytän sinulle uskon.” (Jaak.2).

Nyt saimme kuulla aivan samaan viittaavan kehotuksen – vai olisiko se pidettävä suoranaisena käskynä?

”Ahkeroikaa sitä,

mikä on hyvää kaikkien ihmisten edessä.”

Saavutammeko tämän kaiken väärällä tuomion asenteella? Miksi olemme niin usein ja paljon nyppimässä jopa näkymättömiä ”roskia” lähimmäistemme selästä, saadaksemme vääränlaista tyydytystä?

Mieleeni on loppuelämäkseni jäänyt kertomus koirasta ja vääränlaisesta ”koiraystävästä”. Alkuperäinen kertomus on jäänyt jonkin verran unholaan, mutta se elää ajatuksissani usein päivittäin, kuhunkin hetkeen sopivana. Jos kohtaamme jossakin kadulla surkean näköisen kulkukoiran, jolla on suussaan iso, haiseva, kamalan näköinen luu, emme saa siitä ystäväämme syöksymällä sen luokse ja yrittämällä repiä siltä pois mielestämme sopimaton ja vaarallinenkin luu. Se ei luovu siitä taistelutta ja äänettömästi, vaan nostaa hirvittävän metelin, kokiessaan mielestään suurta vääryyttä. Se ei näe luussaan mitään pahaa, koska se on sille maailman luonnollisin asia!

Olemmekohan usein olleet ja olemme vieläkin yhtä ymmärtämättömiä kuin haisevista luista kiinnostuneet pakkokäännyttäjät? Miten koira saadaan luopumaan haisevasta ja rumasta luustaan? Ei vakuuttelemalla ja puheen runsaudella, vaan asettamalla sen eteen näyttävä, hyvänhajuinen paistinpala! Haisevia luita on revitty kautta aikojen valtavalla näytösvoimalla ja innolla, kooten niitä suuriin kasoihin ylpeydellä ja uskomuksella jonkin suuren saavuttamisesta.

Mutta missä ovat nuo houkuttelevat, hyväntuoksuiset paistit?

 Eivätkö nuo likaisia luita tarkkaavat ja repivät ole ryvettäneet itsensäkin näissä kaksinkamppailuissa, joissa naapurusto on häiriintynyt metelistä ja oma viitta pölyttynyt kamalan näköiseksi?

Miksi repiä ja hajottaa, jos ei ole tarjota mitään tilalle?

”…näytä sinä minulle uskosi ilman tekoja,

niin minä teoistani näytän sinulle uskon.”