Toisen ihmisen huomioimisesta

Olen joutunut aika paljon vierailemaan eri sairaaloissa ja terveyskeskuksissa. Erityisesti on jäänyt mieleen Päijät-Hämeen keskussairaalan sädehoito-osasto. Sain kolme vuotta sitten parin kuukauden aikana 39 sädehoitoa eturauhassyöpään, joten kävin siellä melkein jokainen arkipäivä. Aikani oli aina aamuisin, joten seurasin hoitohenkilökunnan saapumista töihin tai muuten vain ohittaessa odotustilan. Jokainen tervehti uskomattoman sydämellisesti, nyökytellen päätään ja hymyillen aurinkoisesti. Huomenta, huomenta, huomenta, jopa useampaan kertaan eri henkilöihin katsoen. Jokainen potilas oli tekemisissä melko vakavien asioiden kanssa ja mieli oli tavalla tai toisella maissa sairauden johdosta. Mutta aamuinen, aurinkoinen tervehdys nosti mieltä ja jäi tällaisella tavalla itsenikin mieleen loppuelämän ajaksi. Saman saa kokea keskussairaalan jokaisella osastolla, hyvin pieniä poikkeuksia lukuun ottamatta.

Uskovaisinakin me olemme tekemisissä ehkä vieläkin vakavampien tapausten kanssa, onhan kysymys iankaikkisista tavoitteista. Miksikähän me muistutamme enemmänkin Heinolan terveyskeskuksen hoitohenkilökuntaa, joka muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta tuo mieleen jotkin aave-elokuvat, missä ihmisen näköiset hahmot jalat ilmassa leijuvat eteenpäin aaveen tavoin, kuin pyrkien olemaan näkymättömiä ja mahdollisimman huomaamattomia?

Joudun käymään melko usein laboratoriossa Marevan-hoidon johdosta ja olen siten seurannut ohi kulkevia ihmisiä aivan ajankuluksi. Olen tottunut siihen, että vain tutut hoitajat nyökkäävät päätään ja hymyilevät. Kaikki muut astelevat kiireisemmin ja vähemmän kiireisesti ohitse, katse suunnattuna käytävän päätä kohti, ikään kuin: ”Kun ei vain kukaan huomaisi minua!”

Jokin aikaa sitten eräänä aamuna ollessani mietteissäni, katsellen vastapäisen huoneen ovea, sanoo jokin hoitaja kovalla äänellä: ”Huomenta!” Säikähdän niin kovasti, että jos kädessäni olisi ollut jotakin, olisi se varmastikin pudonnut lattialle!

Eilen mieleeni tuli laboratorion käytävän tuolilla istuessani, että monet vanhukset ovat valmiita maksamaan usean euron laskuistaan pankin kassalla, vain saadakseen lyhytkestoisen kontaktin toiseen ihmiseen, saadakseen kertoa jotakin elämästään viime päivinä. Eikö täällä, sairauden tyyssijassa, jokainen hoitohenkilökunnan tervehdys ja hymy vastaisi ainakin kolmen euron laskun hintaa? Nykyaikana ihmiselle pienikin huomaaminen merkitsee paljon enemmän kuin menneinä aikoina, jolloin meillä todellakin oli enemmän aikaa huomata lähimmäisemme.

Mieleeni tulee vielä todella harvinainen tapaus Riihimäen terveyskeskuksesta, jossa siihen aikaan oli ehkä vieläkin aavemaisempia, tuimakasvoisia ohitse kulkijoita ja luukulla tuijottajia. Eräänä päivänä istuin odotushuoneessa, kun takaa kuuluu lempeä naisen ääni: ”Markku, muistitko ilmoittautua?” Käännyn katsomaan, ja siellä muutaman metrin päässä seisoo tuttu sairaanhoitaja suoden minulle kauniin hymyn! Taidan itsekin olla jonkinlaisessa puutteessa huomioimisen suhteen, kun tällainen tapaus jää niin voimakkaasti mieleen, murheellisen, todella murheellisen harvinaisena!

Mitä siis tänään haluan viestittää Sinulle, lukijani, ystäväni? Hymy ei maksa mitään, muutama rakkaudella lausuttu sana ei maksa mitään. Jos Riihimäen sairaanhoitajan rakkaudellinen kysymys ja nimeni mainitseminen sellaisella tavalla on jäänyt mieleeni, niin mitä kaikkea me voimmekaan oikealla asenteella saavuttaa omassa, jumalallisessa piirissämme, maailmassamme, taivaallisten viestien lähettäjinä!!!!!!!