Yksi ruumis

 

”Niin kehoitan siis minä, joka olen vankina Herrassa, teitä vaeltamaan, niinkuin saamanne kutsumuksen arvo vaatii, kaikessa nöyryydessä ja hiljaisuudessa ja pitkämielisyydessä kärsien toinen toistanne rakkaudessa ja pyrkien säilyttämään hengen yhteyden rauhan yhdyssiteellä: yksi ruumis ja yksi henki, niinkuin te olette kutsututkin yhteen ja samaan toivoon, jonka te kutsumuksessanne saitte; yksi Herra, yksi usko, yksi kaste; yksi Jumala ja kaikkien Isä, joka on yli kaikkien ja kaikkien kautta ja kaikissa. Mutta itsekullekin meistä on armo annettu Kristuksen lahjan mitan mukaan.” (Ef.4).

Kiitos kaikille esirukouksistanne, joita tarvitsen aina, ei ainoastaan sairauksien ja leikkauksien kohdalla! Leikkaus meni hyvin ja varsinaiset kivut ja säryt jäivät niin vähäisiksi, ettei niitä kannata edes mainita. Toipuminen kestää kuitenkin kokonaisuudessaan pari viikkoa.

Kunpa osaisimme aivan uudella tavalla arvostaa elämäämme ja jokaista hetkeä, jonka saamme elää, sillä kaikki on tunteistamme riippumatta Kristuksen lahjan mukaista armoa. On niin paljon ihmisiä, joihin emme voi edes rinnastaa vaikeita asioitamme!

Viimeisimmän todella suuren leikkauksen yhteydessä sain useaan kertaan kuulla hoitohenkilökunnan suusta sanat: ”Parantuminen on tapahtunut ihmeteltävällä tavalla!” Inhimillinen mieli ehtii jo heti toteamaan, että eikö olisi ollut vieläkin ihmeteltävämpää ja parempi, jos sairaus ei olisi tullut ollenkaan? Herrallamme on aivan selvä vastaus tähän kysymykseen:

”Ei tämä tehnyt syntiä eivätkä hänen vanhempansa, vaan Jumalan tekojen piti tuleman hänessä julki.” (Joh.9).

Esivanhempamme aivan alussa tekivät päätöksen meidänkin puolestamme, joka toi kivun ja tuskan ja ahdistuksen ihmisen elämään. Syntikysymys ei siis ole ratkaiseva eri tapausten kohdalla, vaan missä muualla voisivat Jumalan teot paremmin tulla esiin, kuin Hänen avussaan mitä erilaisimmissa tilanteissa? Todellisen jumalanlapsen elämässä toteutuu tavalla tai toisella sama kuin Pietarin kohdalla, etenkin tässä aivan viimeisessä ajassa:

”Totisesti, totisesti minä sanon sinulle: kun olit nuori, niin sinä vyötit itsesi ja kuljit, minne tahdoit; mutta kun vanhenet, niin sinä ojennat kätesi, ja sinut vyöttää toinen ja vie sinut, minne et tahdo.” (Joh.21).

Tämä ei toki tapahdu täysin ilman meidän omaa tahtoamme, sillä olemmehan antaneet elämämme ohjat täysin Herramme käsiin. Et kai ole unohtanut sitä?

Voin omalta kohdaltani todistaa siitä, että ilman mitä erilaisimpia ihmisen kannalta onnettomuuksiksi luokiteltavia asioita en olisi siinä, missä nyt olen. Ilman suoranaisen epätoivon vuosia en osaisi käsittää mitään siitä, mistä lainauksemme puhuu:

”Niin kehoitan siis minä, joka olen vankina Herrassa, teitä vaeltamaan, niinkuin saamanne kutsumuksen arvo vaatii, kaikessa nöyryydessä ja hiljaisuudessa ja pitkämielisyydessä kärsien toinen toistanne rakkaudessa ja pyrkien säilyttämään hengen yhteyden rauhan yhdyssiteellä…”

Jopa Herrastamme sanotaan:

”Ja niin hän, vaikka oli Poika, oppi siitä, mitä hän kärsi, kuuliaisuuden…” (Hebr.5).

Isämme kuritus tapahtuu jumalallisessa rakkaudessa ja tarkoituksessa.

”Ette vielä ole verille asti tehneet vastarintaa, taistellessanne syntiä vastaan, ja te olette unhottaneet kehoituksen, joka puhuu teille niinkuin lapsille: ’Poikani, älä pidä halpana Herran kuritusta, äläkä menetä toivoasi, kun hän sinua nuhtelee; sillä jota Herra rakastaa, sitä hän kurittaa; ja hän ruoskii jokaista lasta, jonka hän ottaa huomaansa’. Kuritukseksenne te kärsitte; Jumala kohtelee teitä niinkuin lapsia. Sillä mikä on se lapsi, jota isä ei kurita?”  (Hebr.12).

Missä viipyy pitkämielisyytemme toinen toistamme kohtaan? Kuinka paljon tarvitsemme vielä kuritusta ja nuhdetta käsittääksemme todellisen kutsumuksemme ja elämämme tarkoituksen?

”…yksi ruumis ja yksi henki, niinkuin te olette kutsututkin yhteen ja samaan toivoon, jonka te kutsumuksessanne saitte; yksi Herra, yksi usko, yksi kaste; yksi Jumala ja kaikkien Isä, joka on yli kaikkien ja kaikkien kautta ja kaikissa. Mutta itsekullekin meistä on armo annettu Kristuksen lahjan mitan mukaan.”