Herra, olen väsynyt!

 

Monena aamuna olisin mielelläni nukkunut pidempään, huokaisten melko surullisesti: ”Herra, minä olen niin väsynyt!” Miksi ihmeessä emme saisi olla rehellisiä ja sanoa asioita juuri siten kuin ne ovat? Kuinka monenlaisia ohjeita olenkaan elämäni aikana saanut taatakseni itselleni ja muillekin voitokkaan, kristillisen elämän! Nämä ohjeet ovat olleet ihmissuhteita tuntevalle suorastaan pilkkaavia ja elämälle vieraita. Minua on suorastaan innostettu ja neuvottu ryhtymään jonkinlaiseen itsesuggestioon, itsepetokseen! Merkittävin näistä lienee se, kun kuuluisa julistaja sanoo minulle suorastaan ivallisesti: ”Sinulla ei olisi mitään allergioita, jos et ajattelisi niitä!”

Kaikki edelliseen liittyvä kuuluu, vasta nyt viime vuosina sen tajuttuani, menestysteologian alueelle! Ihminen on kokonaisuus, missä sielu, henki ja ruumis ovat niin sidotut toisiinsa, ettei niitä voi erottaa toisistaan. Jotkut kuvaavat niitä toistensa sisällä oleviin ympyröihin tai piireihin. Mielestäni ne ovat enemmänkin kuin kolme erilaista nestettä, jotka ovat sekoittuneet toisiinsa. Siksi omalla tavallaan on totta, että mielemme vaikuttaa moniin kehollisiin vaivoihin, mutta tuskin missään vaiheessa olemme kykeneviä syyttämään toinen toistamme sairauksistamme!

Miksi niin moni meistä huokaa aamulla raskautettuna ja väsyneenä, ehkä useammankin vaivan ahdistamana? Yksinkertaisesti ja ilman sarvia ja hampaita meillä jokaiselle on vastaus tähän asiaan! Meidät on jätetty käsittämättömällä tavalla niin yksinäisiksi, että jo pelkästään sen johdosta emme voi olla ollenkaan sitä, mihin meidät on tarkoitettu ja mikä on tahtomme!

”Sentähden onkin teidän joukossanne paljon heikkoja ja sairaita, ja moni on nukkunut pois. Mutta jos me tutkisimme itseämme, ei meitä tuomittaisi…” (1.Kor.11).

Kuka oikeastaan enää kantaa toistensa kuormia? Kuka tukee voimatonta ja väsynyttä kanssamatkaajaa? Suurin osa meistä on eristäytynyt mitä erilaisimmista syistä oikeaksi uskomalleen, muista erillään kulkevalle tielle. Meidän tehtävämme ei ole tuomita ketään, ainoastaan herätellä Sanan kehotuksen mukaisesti:

”…älkäämme jättäkö omaa seurakunnankokoustamme, niinkuin muutamien on tapana, vaan kehoittakaamme toisiamme, sitä enemmän, kuta enemmän näette tuon päivän lähestyvän.” (Hebr.10).

Huomatkaamme, ettei seurakunnan kokouksella tarkoiteta kirkkorakennusta, vaan ihmisiä!

”Herrani, minä olen todella väsynyt!”, voin huudahtaa koko sydämestäni juuri tässäkin hetkessä. Sitä olemme oikeastaan jokainen, joka kantaa sydämessään hätää vallitsevan tilanteen ja kanssamatkaajan puolesta. Mieleen tulevat isä ja poika kirkossa. Jokainen meistä on kai kuullut tämän kertomuksen, jonka kohokohta on se, kuinka lapsi valittaa isälle väsymystään ja tahtoo kotiin. Olemme todella kyllästyneet kaikkeen näkemäämme! Siksi sisimpämme kaipaa lohdutusta ja huutaa väsymystään, aivan oikeutetusti!

Meidän on siis syytä olla rehellisiä, nimenomaan Herramme edessä! Hänelle meidän on aivan turha esittää jotakin sellaista, mitä emme todellisuudessa ole. Hän nimenomaan odottaa meiltä rehellisyyttä ja luottamusta Häntä kohtaan. Hän näkee ja tuntee meidät paremmin kuin me itse, ja siksi asetamme luottamuksemme yksiomaan Häneen, jonka käsissä koko elämämme on!

”Tulkaa minun tyköni, kaikki työtätekeväiset ja raskautetut, niin minä annan teille levon. Ottakaa minun ikeeni päällenne ja oppikaa minusta, sillä minä olen hiljainen ja nöyrä sydämeltä; niin te löydätte levon sielullenne. Sillä minun ikeeni on sovelias, ja minun kuormani on keveä.” (Matt.11).

Voimme siis unohtaa ihmisten antamat huonot ohjeet!