Katso, ihminen!

 

”Yksi on lainsäätäjä ja tuomari, hän, joka voi pelastaa ja hukuttaa; mutta kuka olet sinä, joka tuomitset lähimmäisesi?  Kuulkaa nyt, te, jotka sanotte: ’Tänään tai huomenna lähdemme siihen ja siihen kaupunkiin ja viivymme siellä vuoden ja teemme kauppaa ja saamme voittoa’ - te, jotka ette tiedä, mitä huomenna tapahtuu; sillä mikä on teidän elämänne? Savu te olette, joka hetkisen näkyy ja sitten haihtuu - sen sijaan, että teidän tulisi sanoa: ’Jos Herra tahtoo ja me elämme, niin teemme tämän tai tuon’. Mutta nyt te kerskaatte ylvästelyssänne. Kaikki sellainen kerskaaminen on paha. Joka siis ymmärtää tehdä sitä, mikä hyvää on, eikä tee, hänelle se on synniksi.” (Jaak.4).

Olemme useaan kertaan kirjoittaneet siitä, kuinka tämän ajan ihminen entistä suuremmassa määrin pakenee ajatusta sairaudesta, vanhenemisesta ja kuolemisesta. Uskotaan, että mitä ei näe tai kuule, sitä ei ole olemassakaan. Tämä ei ikävä kyllä koske vain uskosta osattomia, vaan aivan liian monia uskovaisiakin. Nyt pääsiäisaikana meidän tulee olla todella kiitollisia siitä muistutuksesta, jonka se antaa meille. Meidän Pääsiäiskaritsamme on teurastettu Elävän Tien luomiseksi Uuteen Elämään!

Oletko muuten huomannut, kuinka vähän enää lauletaan lauluja tai virsiä, joissa puhutaan kuolemasta ja vuodatetusta Verestä? Todellinen pääsiäinen oli aikanaan todella verinen ja äärimmäisen julma, ei mikään modernisoitu ihmismielen luoma teatteriesitys! Meitä ei ostettu takaisin Jumalalle jollakin symbolisella mielikuvalla, vaan ihmisen kaiken pahuuden voimalla tapahtuneella raakuuden tekokokonaisuudella. Alulle panevana tekijänä oli Kainin henki, joka sai valtaansa sen ajan kirkollisen maailman. Kateus oli niin suuri, ettei kysymykseen tullut mikään karkotus tai muu kuritus, vaan Herramme luovutettiin sen ajan vihatuimman yhteisön tuomittavaksi ja tapettavaksi! Viha vaati kuolemaa uskonnollisen kiihkon sanelemana. Vihollisen valta tahtoi enemmän armoa kuin kirkollinen valta! ”Katso, ihminen!”

Kaiken nykyisen kehityksen ja pelottavuuden keskellä, epävarmuuden maailmassa, kaikuu meillekin entistä voimallisempi huuto: ”Katso, ihminen!” Me olemme kuin savu, joka hetkisen näkyy ja sitten haihtuu. Tämä ajatus puhuu meidän inhimillisestä olemuksestamme, jonka perusteella meidän tulee nähdä toinen toisemme sellaisena kuin todella olemme. Ensimmäisen todellisen pääsiäisen mallin mukaisesti tässäkin ajassa jopa aivan maallinen taho näyttää enemmän kiinnittävän huomiotamme lähimmäisenrakkauteen kuin kirkollinen maailma, joka jälleen on valmis ristiinnaulitsemaan alkuperäisen ja ainoan aidon hengellisyyden!

”Joka siis ymmärtää tehdä sitä, mikä hyvää on, eikä tee, hänelle se on synniksi.”

Rakkaus ei tee lähimmäiselleen mitään pahaa! Ihmisenä ainoa keinomme toteuttaa jumalallinen tahto on huudahtaa toinen toisellemme: ”Katso, ihminen!” Minä olen ihminen, Sinä olet ihminen, ja jokainen meistä on ihminen. Me olemme totaalisesti riippuvaisia Jumalan armosta, ja meidänkin on oltava armahtavaisia. Niin kauan kuin sanotaan ”tänä päivänä”, on meidän ymmärrettävä mitä lähimmäisemme tarvitsee ja odottaa meiltä!