Olemmeko ihmisiä?

”Jos minä en tee Isäni tekoja, älkää uskoko minua. Mutta jos minä niitä teen, niin, vaikka ette uskoisikaan minua, uskokaa minun tekojani, että tulisitte tuntemaan ja ymmärtäisitte Isän olevan minussa ja minun olevan Isässä.” (Joh. 10)

Jotkin asiat jäävät loppuelämäksi mieleen. Aikanaan kuulin esitelmän, jossa Erik Ewalds totesi jotakin todella merkittävää. Hän sanoi, että jatkuvasti rukoillaan, että uskovaisista tulisi sitä ja tätä. Sitten hän korotti äänensä ja sanoi:

”Mutta minä sanon teille, että meidän tulee rukoilla, että uskovaisista tulisi ihmisiä!”

Tapasin eilen kadulla tutun näköisen miehen, jonka kanssa keskustellessa paljastui, että hän oli aikanaan kuulunut pieneen seurakuntaan. Miksi hän ei enää kuulu siihen, kysyin vastoin tapojani. Hän oli kokenut olonsa vaikeaksi tuossa yhteisössä. Omalla tavallaan häntä oli suorastaan kehotettu eroamaan, vaikka yhteisö jo oli niin pieni.

Kun nyt ajattelemme parhaillaan meneillään olevaa yhteiskristillistä mediatapahtumaa, saa kaikki tällainen aivan erikoislaatuisen leimansa. Entisiä suorastaan savustetaan eroamaan seurakunnasta, ja nyt sitten pyritään löytämään uusia jäseniä!

Mihin me oikein pyrimme, mitä yritämme saavuttaa? Mikä on taustana kaikelle periaatteellisuudellemme, joka rakentamisen sijaan pyrkii koko ajan enemmänkin hajottamaan? Seurakunnanhan tulisi olla kasvava kokonaisuus, jossa jokaisella on niin hyvä olla, ettei tule minkäänlaista tarvetta jättää sitä! Miksi kuitenkin joitakin ihmisiä suorastaan kehotetaan muuttumaan jonkinlaisen nurkkakunnan mallin mukaiseksi, tai etsiytymään muualle? Ja tämä kaikki ryhmissä, jotka kutistuvat vuosi vuodelta siihen malliin, että toiminta ei kohta enää ole mahdollista ja tilat joudutaan pakon edessä myymään!

Olen pyrkinyt pitämään yhteyttä kaikkiin kristillisiin seurakuntiin, mutta ajoittain tuntuu suorastaan tuskalliselta istua jossakin tilaisuudessa.

Aikanaan sain reilun puolen tusinan luterilaisen miehen porukan vierailemaan eräässä pienessä seurakunnassa kerran viikossa kokonaisen kevään ajan. Seurakunnan vastuuhenkilö kutsui meidät saunailtoihin. Nämä tapaamiset olivat jotakin aivan ainutlaatuista, sillä niin saunassa kuin sen jälkeenkin vallitsi todella syvällinen hengellinen ilmapiiri ja jokainen tuli virkistyneeksi.

Kun sitten syksyllä piti jatkaa, selvisi että seurakunnan naiset pitivät saunan lämmittämistä liian kalliina ja samassa kerroksessa asuvien parin naisen kotirauha häiriintyi näiden tapaamisten yhteydessä. He kun joutuivat noin tunnin tai puolentoista ajan (kerran viikossa) varomaan käytävälle tulemista, miesten siirtyessä saunasta pukuhuoneeseen. Näin ainutlaatuinen tapaaminen siis estettiin suorastaan järkyttävällä tavalla joidenkin seurakunnan naisten mukavuuden tähden. Mitä varten on seurakuntarakennus olemassa? Nyt näyttää siltä, että jossakin se on enemmänkin yksittäisten ihmisten valtapiiriä, todellisen tarkoituksen jäädessä taka-alalle jopa siinä määrin, että hengellistä tarkoitusta suorastaan tallataan maan rakoon.

En kerro tätä suurta murhetta tuottanutta asiaa pahuudella, vaan syvällä sydämen tuskalla. Tämä on mitä selvin kuva siitä, mitä tänä aikana tavalla tai toisella tapahtuu kaikkialla. Halutaan saavuttaa uusia ihmisiä, mutta missä mielessä, millä tarkoituksella? Jos puolen tusinaa luterilaisen kirkon saunaporukan miestä kiinnostuu siinä määrin käymään toisen kirkkokunnan saunailloissa, niin tuleeko meidän pahoittaa mielemme sähkökuluista tai joidenkin itsekkäiden sisarten kotirauhan tähden, kun on nimenomaan kysymys kirkkotiloista?

Vierailijoiden tuottamat kustannukset olivat hyvin rajalliset, mutta oli selvästi vallalla ajatus, ettei tällainen kannata, kun ei ole mitään varmuutta siitä, että nämä miehet liittyvät seurakuntaan. Hehän voisivat ilman saunaakin osallistua kokouksiin!

Tällaiset tapaukset aikaansaavat suoranaisia pahuuden maailman vyöryjä, vaikka emme sitä haluaisikaan nähdä. Tuhotaan rakentavaa ilmapiiriä ja luodaan näkymättömissä maailmoissa sellaista vahinkoa, mitä kukaan ei pysty korjaamaan. Pyritään saavuttamaan uusia ihmisiä, uusia jäseniä, mutta aikaisemmin kohtaamiemme ihmisten veri huutaa maasta. Mitä olemme tehneet elämällämme, mitä olemme aikaansaaneet sillä, mikä on tarjottu meille jumalallisella viisaudella rakentamiseksi ja kehittämiseksi? Mikä on meidän todellinen hedelmämme? Ihmettelemmekö vielä, miksi usein enemmänkin tuntuu kirous vallitsevan hengellisissä piireissä siunauksen sijasta?

Rukoilkaamme siis suuremmalla hädällä kuin milloinkaan aikaisemmin, että uskovaisista tulisi ihmisiä!

Jatkuu…