Kaiva sontakasaa?

Syyskuu 2004

Syyskuu on alkanut ja kesä mennyt hirvittävää vauhtia. Juuri mikään odotuksistani ei ole toteutunut. Kaikki tuntuu kuin pysähtyneen paikalleen. Televisiosta tuli juuri maakuntaohjelma, jonka juontaja herätti sisimmässäni todella tuskallisen syviä tunteita. Harvoin kukaan nainen saa aikaan niin syvää kaipausta ja odotusta jostakin paremmasta, eli todellisuudessa jostakin sellaisesta, mistä minulla on vain aavistus, ei kokemusta. Minä en ole alan ammattilainen, niin että voisin päätellä mikä avioliitossani meni niin pahasti vikaan, etten voi muistaa mitään todella positiivista.

Etenkin uskonnollisessa maailmassa on aina opetettu, ettei mitään niin huonoa, ettei olisi myös hyvääkin. Hyvän esiin kaivamisen uskotaan tekevän kärsivällekin ihmiselle hyvää ja tuovan julki Luojan sallimat seikat kasvattavina tekijöinä. Asiassa on paikkansa pitäväkin osuus, mutta pari päivää sitten ajatus tuli mieleeni todella surullisena ja suorastaan vihastusta herättävänä. Sanoinkin eräälle tuttavalleni, että olen kertakaikkisesti kyllästynyt siihen, että jotakin sontaläjää pitäisi tonkia löytääkseen sieltä jotakin sulamatonta, vielä mahdollisesti jollekin syötäväksi tai nautittavaksi kelpaavaa. Jos jostakin läjästä ei ilman tonkimista voi todeta mitään hyvää, on turha liata sormiansa tai edes tikkua tonkimiseen. On pakko, eheytymisen tähden, todeta, että liian kokonaisvaltainen negatiivinen lataus riittää tuhoamaan ja pilaamaan suuren määrän hyvääkin. Oksennuksen keskeltä ei normaalin ihmisen mieleenkään tule kaivella esiin minkäänlaista herkkupalaa, vaikka se näyttäisi kuinka hyvältä!

Nyt näin monen vuoden kokemusten jälkeen pakostakin joudun toteamaan, että perinteinen opetus hyvien asioiden esiin kaivelemisesta on monen ihmisen elämässä ainoastaan taantumusta tuottava seikka eheytymisen sijaan. Jos juomavesi haisee pahalta ja maistuu vastenmieliseltä, ei yhtään auta sen toteaminen, että suurin osa vedestä on lähdeperäistä, ja vain osa siitä on omasta kaivosta. Kokonaisvaikutelma on kuitenkin normaalissa elämässä se tekijä, jonka perusteella lähes koko elämämme ja kokemuksemme luokitellaan. Onko tämä hyvä vai huono asia, sitä emme voi laatia opin muotoon, sillä jokainen ihminen on persoonansa, ja mikä suorastaan oksettaa toista, voi olla toisen suussa herkkupala.

Tulee mieleeni oma herkkusuuni, joka yli 5% suolaa sisältävästä sillipurkista ei voi syödä kuin korkeintaan viikon ajan, sillä suuri suolamäärä aikaansaa eräänlaisen hapettumisilmiön avatussa purkissa. Aikanaan jääkaappiimme oli unohtunut avoin purkki kuukausiksi. Suolapalaa janoava vanhemman puoleinen saarnamies pisteli sillipalat poskeensa suurella nautinnolla, itseni voidessa sisäisestä ällötyksen tunteesta todella huonosti!

Minä olen aina ollut rehellisyyden kannalla, ja useat tuttavani ja ystäviksi luokittelemani ihmiset ovat sanoneet moneenkin kertaan, että kärsimykseni syynä on totuudenrakkauteni, mitä useimmat ympärilläni olleet ihmiset eivät ole voineet sietää. Siksi minua on torjuttu mitä julmimmillakin tavoilla.

Minä olen koko ikäni unelmoinut jostakin toisenlaisesta, kuin minkä keskellä olen ollut. Tiedän, ettei onni ole kiinni rahasta, ei tavarasta, eikä oikeastaan mistään ostettavissa olevasta asiasta. Haaveeni on kuitenkin yhä suuremmin vallannut mieltäni viime aikoina, ennen kaikkea elämäntoverin kaipauksen muodossa. Seuratessani nykyajan elämää, olkoon se sitten aivan käytännön jokapäiväisessä kanssakäymisessä ihmisten kanssa, tai kirjoissa tai elokuvissa, olen tiettyjen seikkojen huomannut aikaansaavan todella suurta mielenliikutusta. Ne ovat mitä erilaisimpia tuntemuksia, mutta ne kaikki mahtuvat yhden nimittäjän alle: normaali elämä!

Miksi jokin tällainen asia niin kipeästi, joskin tervehdyttävästi koskettaa sisintäni? Sille on vain yksi selitys. Olen elänyt suuren osan elämääni niin sairaissa olosuhteissa, etten oikeastaan kehtaisi myöntää sitä edes itselleni. Itse olen koko ajan rimpuillut irti noista asioista, enkä tiedä kertaakaan opettaneeni tai julistaneeni tai kirjoittaneeni jotakin sellaista, minkä nyt haluaisi muuttaa tai muovailla toisin. Vika on kai itse asiassa siinä, että olen tarjonnut itselleni valjenneita asioita ihmisille, jotka todellisuudessa ovat olleet niin huonossa tilassa tai kunnossa, etteivät ole voineet hyväksyä ajatuksiani eikä olemustani. Miksi?

Mikä olisi suurin selittävä tekijä kaikelle kokemalleni? Ilmeisestikin se, että suurin osa kohtaamistani ihmisistä kuuluu siihen kastiin, joita viime vuosien antaman varmistuksen johdosta kutsumme persooniksi, jotka viihtyvät paremmin huonossa olossa, kuin että edes ajattelisivat siitä irtautumista ja tyhjän päälle hyppäämistä. He ovat ihmisiä, jotka mieluummin pysyvät varmistetuissa asemissa, kuin että pahaa oloa paetakseen astuisivat johonkin siihen asti tuntemattomaan, vaikka kuinkakin kokenut edelläkävijä vakuuttaisi elämän sittenkin kantavan. Nämä ihmiset eivät luota keneenkään eikä mihinkään, eivät naapuriin, ei tuttavaan, ei ystävään, ei itseensä eikä Jumalaankaan. He ovat ihmisiä, jotka voivat sanoinkuvaamattoman huonosti, mutta siitä huolimatta vakuuttavat päinvastaista niin itselleen kuin toisellekin!

Minua on määrätyssä mielessä alkanut kaikki tämä suorastaan raivostuttaa, koska se merkitsee ainutlaatuisen ihmiselämän tuhoamista ja ääretöntä pahoinvointia, ei ainoastaan näille onnettomille itsepetoksen uhreille, vaan koko heidän ympäristölleenkin. Jos emme haluaisi ajatella itseämme, tulisi meidän kuitenkin ajatella lapsiamme ja nuorisoamme!

Kristillisyyteen perustuva petos muuttuu aina vain kauhistuttavammaksi, koska se antaa täysin väärän kuvan Jumalastamme. Ajatellen mennyttä elämääni kristillisissä piireissä, suotakoon se minulle anteeksi, tulee usein mieleeni tuo vertaukseni sontakasasta. Oppi saattaa olla suorastaan täydellinen ja vailla minkäänlaista puutetta, mutta elämä haisee kuin jossakin huushollissa, jossa isäntä piereskelee vieraankin aikana sellaisella tavalla, ettei enää tulee mieleen entinen vertaus lusikallisesta jotakin pierua sakeampaa, vaan voidaan todella äänestä päätellen kuvitella ainakin tuopillisen tulleen housuihin!

Olen itse ollut kristillisen elämän piirissä parin päivän päästä neljäkymmentä vuotta ja toiminut julistajana suurimman osan aikaa. Olen nähnyt ns. vapaiden suuntien elämään enemmän kuin kukaan toinen tässä maassa, kun otetaan mukaan kyky huomioida asioita, jotka useimmilta jäävät uskonnollisuuden verhon taakse. Olemme aivan liian kauan selittäneet kaiken väärän ja tuhoavan fanaattisuudeksi, jolle ajoittain nauretaankin makeasti.

Toimittuani nyt muutaman vuoden ajan henkisen väkivallan uhrien parissa, olen entistäkin suuremmalla vakuuttuneisuudella tullut näkemään sellaisen puolen asioissa, josta ei kukaan vielä ole rohjennut mainita mitään. Me emme ole nähneet kuin jäävuoren huipun kaikesta siitä henkisestä väkivallasta, joka vallitsee tässäkin maassa. Henkistä väkivaltaa on todellisuudessa kaikki se, mikä rikkoo ihmisyyttä ja yhteyttä ihmisten välillä.

Joitakin aikoja sitten sain parituntisen puhelun aikana kuulla aivan uudella tavalla jotakin hengellisen elämän alueelta, ei laadullisesti, vaan määrällisesti. Minua ei oikeastaan enää mikään hämmästytä, mutta tietyn hengellisen elämän alueet alkavat kauhistuttaa, etenkin kun jopa luterilaisen kirkon piirissä avoimesti on myönnetty, että siellä työntekijöiden keskuudessa vallitsee uskomaton määrä kiusaamista. Mitä kaikki sitten onkaan niissä piireissä, joissa ollaan vapaita toteuttamaan itseään ilman kirkollisia auktoriteetteja ja ainakin jossakin määrin hillitseviä hierarkkisia tekijöitä.

Me olemme siis kutsuneet hengellisyydeksi tai fanaattisuudeksi asioita, jotka todellisuudessa ovat suoranaista henkistä väkivaltaa ja toisen ihmisen henkistä tuhoamista. Esimerkkinä edellä mainitsemaani keskusteluun sisältyvä yksityiskohta:

Naisen isä oli tehnyt itsemurhan. Tuttavasaarnaaja keskustelee naisen kanssa ja mieleen tulee erikoisen tunnelatauksellinen uni tai näky tuonpuoleisesta. Saarnamies on saanut etuoikeuden vierailla taivaassa. Siellä häntä kohti rientää ihastuttava nuorimies, joka heti kapsahtaa saarnamiehen kaulaan ilmoittaen olevansa hänen poikansa. Saarnamies on hämmästyksissään, sillä eihän hänellä ole kuin vain tyttäriä, mutta poika muistuttaa siitä, kuinka äidillä silloin aikanaan oli keskenmeno, ja tässä nyt on tuo niin itkulla muisteltu poikalapsi nuoruutensa kukoistuksessa!

Saarnaaja jatkaa ”lohdullista kertomustaan”. Siellä oli niin ihanaa olla, ja näin minä siellä sinun isäsikin. Mutta koska hän oli tehnyt itsemurhan, näytti hän aivan kauhealta ja oli kuin jossakin lasipurkissa!

Me olemme, ikävä kyllä, tottuneet pitämään tällaista uskonnollisena fanaattisuutena tai sellaisena lapsellisuutena, mikä tulee sallia hengellisissä piireissä. Tänä päivänä minä pidän tällaista mitä kauhistuttavimpana ja tuomittavimpana henkisenä terrorina. Todisteena kaikesta tuo nainen, joka minulle soitti.

Me olemme hyväksyneet uskonnollisuuden ja hengellisyyden varjolla aivan liian paljon suorastaan pirullista pahuutta, ja tottuneet kuulemaan melkein mitä vain uskaltamatta puuttua asiaan. Tämä puuttumattomuus on vakaumukseni mukaan tullut yhdeksi suurimmistä kirouksista hengellisessä elämässä ja on todella yhtä vaarallista kuin valehteleminen ja pettäminen. Eihän sitä saa sanoa, mutta tulisi olla selvää, ettei tällainen ihminen ole aivan oikeilla raiteilla. Hän matkaa kohti jotakin epämiellyttävää lopputulosta, vaikka ei sitä halua nähdäkään uskonnollisten kulissien ja naamioiden keskellä.

Minä olen sanoutunut irti jostakin sellaisesta, mitä kannatin vuosikymmenien ajan. Tuona aikana kaikki oli vielä ainakin päällisin puolin jotakin sellaista, mikä on tilanne kaikkialla. Mutta ihmisen on oltava rehellinen sydämellensä. Jos yhtäkkiä selviää, että ne ihmiset joiden tulisi tukea ja auttaa, tekevätkin aivan käytännössä elämästä sietämättömän, niin että tuntee oman persoonallisuutensa murenevan, niin tulisiko jatkaa totuuden tähden? Mitä on totuus? Monen ihmisen mielestä se on oikean opin julistamista aasta ööhön, pitäytymistä Jumalan Sanaan mahdollisimman tarkasti. Mutta mitä Totuus todellisuudessa on? Tunnen Erään, joka sanoo olevansa Tie, Totuus ja Elämä. Nämä kaikki kolme kuuluvat erottamattomasti yhteen yksinomaan jo Hänen tähtensä, joka tämän on sanonut. Hän eli kaiken puhumansa ja Hänestä puhutun todeksi. Hän oli lihaksi tullut Sana, mitä jokaisen Hänen seuraajansa tulee myöskin olla. Saman Isän lapset ovat kaikki samanlaisia, rodusta ja kansallisuudesta riippumatta.

Tunnen suuren määrän ihmisiä, jotka puhuvat niin totuutta, ettei heidän esittämässään voi mitään sanoa vääräksi tai totuuden vastaiseksi. He julistavat Jumalan Sanaa juuri sellaisena kuin se on kirjoitettu. Mutta kuka ohjaa sitä, mitä he milloinkin julistavat ja missä, ja kenelle? Ovatko he todella Jumalan Hengen johdatuksessa, puhuaksensa juuri oikeat totuudet juuri niille, joille sillä hetkellä tuo opetus on tarpeen?

Kuka tahansa voi siteerata Raamattua ja julistaa totuutta. Mutta riittääkö se, että joku puhuu vain totta? Hän itse saattaa toteuttaa kaikkea julistamaansa, eli on yhtä julistuksensa kanssa. Hyvä! Kuulijakunta voi yhtyä kuulemaansa ja sanoa aamenen. Mutta riittääkö se? Kyllä varmastikin, tiettyyn rajaan asti. Mutta jos me olemme kuin Hän oli tässä maailmassa, emme ajattele totuutta oikeana oppina, vaan sellaisena kuin Hän sen meille toi. Hän eli sen, Hän oli Sana, Hän tiesi kunkin ihmisen tarpeet ja tiesi kaikki ihmiset erilaisiksi, jokaisella oli omat ylämäkensä ja alamäkensä, ja Hän tiesi mitä ihmisen milläkin kohtaa elämän polkua tuli kuulla.

Tämä seikka on tänä päivänä jätetty huomioimatta, ja siksi voidaan väittää, että tiettyjen ihmisten kohdalla totuus väärällä ajalla ja väärässä paikassa ei olekaan totuus heidän elämällensä, jos tuo totuus ei palvele heidän parhaaksensa.

En voi väittää, että niiden useiden vuosien aikana, jolloin olin kansanlähetyksen parissa, olisin kuullut paljon Sanan ohitse menevää julistusta. Tiedän kuitenkin noiden vuosien aiheuttaneen sisimmässäni syviä haavoja ja vääränlaista liikakasvua tietyllä alueella, koska jatkuvasti jouduin kuulemaan pelkkää: ”Tee parannus! Tee parannus! Tee parannus!” Kaikki parannussaarna oli varmaankin totuutta, mutta olisin tarvinnut kuulla mieluummin siitä, miten voin kasvaa uskon tiellä ja tulla enemmän Kristuksen kaltaiseksi.

Eli jos muistamme ja pidämme silmiemme edessä Hänet, joka on Tie, Totuus ja Elämä, tulee meidänkin olla tietoisia kaikista kolmesta elementistä. Tie tarkoittaa lyhyesti sanottuna eteenpäin kulkemista Hengen johdatuksessa, koska Pyhä Henki kirkastaa ainoastaan Herraa Jeesusta. Tämä tie on valmistettu meille ennalta, ja vaikka se on vain Yksi Tie, on se jokaisen elämässä erilainen meidän yksilöllisyytemme tähden. Tämä yksilöllisyys on nyt kadotettu meiltä, usein aivan tarkoituksella, että olisimme vääränlaisen vallan käytettävissä ja hallittavissa!

Todellinen Elämä ei tule jonkun ihmisen yksinomaisesta vaikutuksesta, vaan tuo Elämä on jokaisessa todellisessa jumalanlapsessa, riippumatta siitä missä he ovat ja keitä he ovat. Tämä elämä ei kiinnitä meitä keneenkään ihmiseen ja tee riippuvaiseksi hänestä, vaikka hän olisi kuinka suuri jumalanmies!

Jouduin jättämään entisen elinpiirini juuri sen tähden, että ulkonaisista kulisseista huolimatta tuli täysin selväksi, että todellisia uskovaisia on vain siinä piirissä missä olin, ja kaikkien näiden ihmisten hengellinen elämä ja ylöstempaamiseen pääseminen olisi kiinni yhden tietyn ihmisen saarnojen kuuntelemisesta. Minulta kiellettiin niin omakohtainen puhuminen kuin kirjoittaminenkin, ilman että yhtään ainoata kertaa noiden vuosikymmenien aikana olisi kerrottu minulle, mitä väärää olin sanonut tai kirjoittanut!

Vuosikausia pahoittelin asiaa, ja odotin selvyyttä syytöksiin. Odotin päivää, jolloin minulle selvästi kerrottaisiin mikä on rikokseni. Sitä päivää ei ole tullut eikä ole tulevakaan. Minua ei kiinnosta enää tippaakaan kuulla jotakin tästä aiheesta, sillä on tultu hetkeen, jossa odotamme vain Jumalan tuomiota. Millaisia ovat ihmiset, jotka syyttävät vuosikymmeniä, eivätkä milloinkaan kerro mistä syyttävät? Suotakoon anteeksi, mutta mielestäni yksikään Jumalan lapsi ei tee sellaista! Samoin joudun kysymään, millainen Jumalan palvelija kuuntelee sellaisen määrän vääriä syytöksiä ja suoranaisia valheita, ilman että järjestäisi selvitystilaisuutta?

Ihmisen on kuunneltava sydäntään. Tänä päivänä en aseta kyseenalaiseksi mitään opetetusta. Minä uskon että opetus on ollut totuudenmukaista, mutta minä uskon Totuuteen, joka ulottuu koko ihmisen elämän alueelle. Oikea oppi on vasta osatotuus, koko Totuuteen nähden pieni totuus. Näennäinen totuus ja oikea oppi eivät todellisuudessa välttämättä palvele Jumalan asiaa ja ihmisen iankaikkista parasta. Totuus usein satuttaa, kirveltää, ja se mieluummin salataan. Näin on tapahtunut tässä ajassa, niin että totuus ontuu, koska eräässä mielessä suurin osa painosta on tullut yhdelle jalalle.

Kysymys ei siis niinkään ole siitä, mitä me totuutena julistamme, vaan mitä me jätämme julistamatta! Herramme tuli, että meillä olisi elämä ja yltäkylläisyys. Oikea oppi on johtanut meidät oikealle tielle, ja sen perusteella tiedämme kuinka tulee elää seurakuntana, mutta itse asiassa ei ole mitään oppia yksilökristityn tasolla. Oppi merkitsee hyvin suuressa määrin seurakuntajärjestystä ja sitä mitä seurakunnan tulee uskoa, ollakseen yksimielinen.

Maahamme on tullut suuri määrä mitä erilaisimpia oppeja, joita julistetaan suorastaan autuaaksitekevinä. Ihmisen autuus on kuitenkin kiinni enemmänkin hänen elämästään ja vaelluksestaan. Hän ei pelastu koska vaeltaa oikein, vaan hän pelastuu, koska rakastaa Häntä, joka on Tie, Totuus ja Elämä ja siksi vaeltaa oikein. Hän rakastaa tätä Persoonaa, koska tietää saavansa tältä kaiken tarvitsemansa. Myöskin ihmisarvoisen elämän. Tämä on kaukana siitä, mitä tässä maassa olemme saaneet kokea.

Meille on opetettu oppia, mutta ei annettu oikeutta olla ihminen. En liioittele yhtään väittäessäni, että suuri osa tuntemistani ihmisistä kuvittelee tulleensa joksikin niin erikoiseksi, ettei tarvitse enää sen paremmin toisen ihmisen tukea, kuin ei todellisuudessa Herraakaan. Ihmisestä on tullut niin omavoimainen, että se tuntuu suorastaan uskomattomalta!

Muistan kuinka aloitimme yli kolmekymmentä vuotta sitten eräänä ohjenuoranamme, ettei kukaan ihminen keskuudessamme voi eikä saa olla suuri. Me kaikki olemme vain veljiä ja sisaria keskenämme. Kuinka on sitten mahdollista, että suurin kiistakapula ja minunkin vetäytymisen syy on se, että nyt väitellään siitä, onko joku saarnaaja niin suuri, ettei kenelläkään muulla enää ole oikeaa viisautta ja ymmärrystä julistaa Sanaa. Vain tämä yksi saarnaaja voi julistaa sellaisella tavalla, että koko maailman todelliset uskovaiset tulevat yhdeksi ja aikanaan sitten kohoavat ylöstempaukseen tämän miehen johdolla? Vain tälle miehelle on uskottu todellisen Jumalan kansan ruokkiminen ja ruuan jakaminen? Kenelläkään muulla ei ole oikeutta saarnata, koska hiukankin tästä miehestä eriävällä tavalla lausuttu totuus vääristää kaiken ja johtaa suuriin vaikeuksiin? Uskomatonta, suorastaan pirullista!

Vaikka sitä ei suoraan sanotakaan, käytännössä tämä ihminen on korotettu sellaiseen asemaan, ettei häntä saa arvostella eikä epäillä mitään hänen sanomaansa. Käsitykseni mukaan hän tietää tämän asianlaidan, eikä ole tukenut sitä, mutta ei myöskään ole tietämykseni mukaan millään tavoin pyrkinyt sitä korjaamaan. Toisaalta herää kysymys, että onko hän ollenkaan tiedostanut sitä, koska kukaan ei uskalla asettua hänen mielipiteitään vastaan. Jopa jotkut ystävänikin myöntävät, että heillä ei ole ollut rohkeutta puolustaa minua syytösten edessä, vaan ovat myötäilleet, koska on kysymys niin suuresta Jumalan miehestä. Pelottavaa, ahdistavaa!

Minun annettiin aina ymmärtää, että työn ja seurakunnan kunnian tähden negatiivisista asioista tulee vaieta ja puhua vain hyvistä asioista. Mutta mikä on sellainen seurakunta Jumalan silmissä, joka ainoastaan (muuta sanaa en voi käyttää) pyrkii vahingoittamaan toista saman yhteisön jäsentä? Mitä arvoa on sellaisella kristillisyydellä ja mihin se todellisuudessa johtaa? ”Totuutta Sinä haluat salatuimpaan saakka!”

Ongelmana oli hyvin pieni se, että ulkopuoliset ihmiset suhtautuivat negatiivisesti. Perusongelma oli se, että noin kolmenkymmenen vuoden ajan samat, omaan joukkoon kuuluvat ihmiset tekivät elämän todella vaikeaksi, ei ainoastaan minulle, vaan suurelle määrälle muitakin jäseniä. Kaikki tämä kätkettiin koko ajan mitä näyttävimpään ja kuuluvimpaan rakkaudellisuuteen, oikeastaan kaikkien psykopaatille ominaisten piirteiden mukaisesti. Sanat ja käytäntö olivat aivan kohtuuttomassa ristiriidassa keskenään, eikä se näyttänyt häiritsevän ketään, koska jatkuvasti oli opetettu, että samanlaista on kaikkialla. Kaikkialla siellä, missä on tällaista, tullaan suuresti pettymään sinä päivänä kun Herra puuttuu asioihin!

Minä en halua tuhota mitään, enkä todellisuudessa ole joutunut tinkimään eikä luopumaan mistään oikeaksi havaitsemastani. Minun epäkiitollinen tehtäväni on sisäisestä pakosta paljastaa tuhoavat voimat, sillä niiden toiminnan salliminen estää kaiken todellisen Hengen vaikuttaman elämän ja kasvun. Pitäisikö siis jatkaa petoksessa ja ihmisiä tuhoavassa valheessa, kun kerran lopputulos on ilman muuta selvä? Sillä tiellä, mitä tietyt ihmiset vuosikymmenien ajan ovat kulkeneet, ei saavuteta uskovaisen päämäärää!

Kolmekymmentä vuotta on pitkä aika, ja jos senkään jälkeen hedelmä ei todista todellisesta elämästä, on viimeinen hetki tehdä suuntakorjauksia, jos se suinkin on vielä mahdollista. En tiedä. Olemmeko jo tulleet siihen aikaan, jossa kutsutut eivät olleet arvollisia ja meidän tulee mennä teille ja aitovierille?

Mitä tulee hengellisiin johtajiin ja heidän vastuuseensa, haluaisin vielä uskoa hyvyyteen, vaikka se on vaikeaa. Haluaisin uskoa, että nykyiseen tilanteeseen on päädytty sen johdosta, etteivät hengelliset johtajat todellisuudessa ole selvillä siitä, mitä heidän seurakunnissaan ja kuulijakunnissaan tapahtuu. Ehkä heille on valehdeltu siinä määrin, että he eivät enää tiedä mitä ajatella? Vaikeata sekin on uskoa, sillä kukaan todellinen Jumalan asettama ja kutsuma sananpalvelija ei usko sellaista määrää valheita, mitä tietyissä piireissä esitetään ilman minkäänlaista tutkimusta ja selvittelyä.

Hiljattain minulle soitti yksi entisistä tuttavista, joka on henkisesti joutunut kärsimään hyvin paljon. Keskustelu aiheutti itsessäni jälleen kerran ahdistavan jälkimaun, ja olen yrittänyt määritellä sitä. Sama tunne on tullut aina näiden ihmisten soittaessa, ja juuri pestessäni astioita, selvisi ahdistuksen syy. Miksi olen aina raskautettu näiden yhteydenottojen jälkeen, vaikka varsinaiseen virkaani kuuluvien ihmisten kanssa keskusteleminen useimmiten tekee päinvastaisen vaikutuksen? Nämä hengelliset ihmiset eivät ole aitoja ja oma itsensä, ja osaksi ainakin siitä syystä tuokin puhelinyhteys oli enemmänkin sitä, että kuuntelin sinänsä mukavan naisihmisen saarnaamista melkein puolen tunnin ajan. Nämä ovat juuri niitä ihmisiä, joilla on niin paljon omia ongelmia, että he pyrkivät selvittämään niitä muiden ihmisten sisään tunkeutumalla. Juuri tästä syystä hengellisissä piireissä ihmiset sairastuvat entisestään, koska heille ei suoda mahdollisuutta olla aitoja, ja jos he pyrkivätkin olemaan sitä, nujerretaan kaikki itsenäistyminen melko huomaamattomalla tavalla. Siksi sisimmässäni on pyhä viha kaikkea väärää hengellisyyttä kohtaan.