Matkakertomuksia
Absurdiasta
Osa
3
Mikä on se
maailma, jonne me matkaajat niin usein pakenimme? Onko olemassa kolmaskin
ulottuvuus, jonne jakaantuneen persoonallisuutemme toinen puoli pakeni kaikkein
kammottavimpina hetkinä? Vai oliko meillä oma alueemme absurdialaisessa
ympäristössä, sen suojaisilla vuorilla tai kaukaisilla rannoilla? Oliko kaikki
haaveilumme ja toiveajattelumme vain osa matkaamme absurdialaisessa maailmassa,
omia näkemyksiämme ja haavekuviamme? Tähän on vaikea antaa tyhjentävää vastausta,
sillä jossakin määrin on meissä jokaisessa taipumus mukautua jopa tuon maailman
asioihin, pakottavissa tilanteissa. Kukaan meistä ei nykyisessä maailmassa enää
ole totaalisen terve.
Meille on
ollut todella vaikeata myöntää matkalla saamamme tartunnat ja rokotuksetkin,
jotka meihin tökättiin absurdialaisilla terveysasemilla. Eheytymisen ehtona on
myöntää, ettemme aivan moitteettomina ole säilyneet kaikilla matkoillamme.
Etenkin sirkusmatkoilla kokemamme pettymykset ja kauhut ovat jättäneet meihin
pahimpia jälkiä. Me luulimme olevamme matkalla sukulaisiin tai tuttavien erilaisiin
juhliin, mutta totesimmekin kerta toisensa jälkeen joutuneemme suureen
sirkustelttaan villieläinhäkkiin, matkakumppanimme toimiessa
eläintenkesyttäjänä pitkän ruoskan ja tukevan kepin kanssa. Meitä tökittiin ja
ärsytettiin kaikkien katsellessa. Jos emme ärtyneet ja osoittaneet
vihamielisyyttä ja suuttumusta, olimme kaikkien mielestä nynnyjä ja jonkin
verran henkisesti häiriintyneitä. Jos taas riittävän sohimisen jälkeen mittamme
tuli täyteen ja murisimme epätoivoamme, olimme me epäsosiaalisia ja ikäviä
seuralaisia!
Suuttuminen
on ihmisen perussuojaan kuuluva henkinen tekijä. Mutta jos suuttumisesta ei
kokemuksenkaan perusteella ole mitään hyötyä, vaan päinvastoin se tuo mukanaan
meitä vastaan olevia tekijöitä, niin mitä tulee meidän ajatella tästä
elämänpsykologiasta? Joidenkin mielestä olemme sairaita suuttuessamme aivan
pienistäkin asioista, yleisön ollessa täysin tietämätön kaikesta pohjalla
olevasta loputtomasta nälvimisestä ja ärsyttämisestä. Toisaalta taas olemme
sairaita, jos emme osaa tai pysty suuttumaan. Hajota ja hallitse! Hajotus tekee
vapaaksi! Minne päin sitten käännymmekin, aina kohtaamme tuon valtakunnan
ilmapiirin, joka usein on vallannut kaikkein läheisimmätkin tuttavamme ja
omaisemme.
Olen usein
ihmetellyt sitä, kuinka usein nämä absurdialaiset agentit suorastaan yllyttävät
maamme kansalaisia jopa tappamaan heidät. Kun nyt tuo näkymätön maailma alkaa
meille tulla niin tutuksi, mutta ei turvalliseksi, alkaa hämärtää jonkinlaista
ymmärrystä näiden provosoijien ajattelutapojen suhteen. Useimmat heistä ovat syntyneet
Provokaatiossa, josta emme vielä ole suuremmin puhuneet. Kun heidän
jonkinlaisena taka-ajatuksenaan on päästä seuraamaan kiusattunsa kärsimystä
vankilan elinkautisosastolla heidän tapostaan, mihin perustuu heidän ilonsa ja
tyydytyksensä, kun he kerran ovat kuolleita? Eiväthän he oikeasti usko edes
kuolevansa, vaan he muuttavat entiseen kotikaupunkiinsa Provokaatioon, jonka
lehdestä he sitten lukevat laajan artikkelin meidän oikeudenkäynnistämme!
Olen itsekin
hämmästellyt sitä, miten paljon me ajaudumme erilaisissa elämäntilanteissa
joskus utopistiseenkin ajatteluun ja haaveiluun. Tietyissä rajoissa se on aivan
normaalia ja useiden hengen pelastavaa. Haaveet ovat osa meidän tulevaa
elämäämme, jota emme ilman oikeaan suuntaan osoitettuja ajatuksia ole
saavuttava. Mielemme on uskomattoman suuri tekijä, joka käyttää erilaisia
haavekuviakin elämämme edistämiseksi ja edes joidenkin toiveiden saavuttamiseksi.
Isoäitini sanoi usein, että Jumala ei ole kieltänyt suuria ajattelemasta, mutta
hulluja puhumasta!
Ahdistavimpina
vuosina käytin hyväkseni kirjailijan lahjaani, luomalla itselleni
haavemaailman, johon pakenin pahimpia hetkiä. En mene siihen sen tarkemmin,
mutta sitten jonkun vuoden kuluttua näin useamman kertaa unta siitä, kuinka
kerroin äidilleni noista haavekuvistani totena. Unessa häpesin niin suuresti
tätä todellisuuden ja haavemaailman sotkemista keskenään, että lopetin noihin
unikuviin pakenemisen. Luonnollista on, että nämä fantasiani siirtyivät
uniinikin, joskin usein hyvin karulla tavalla. Unelmieni merikelpoinen jahti
oli usein kuin ruskeasta kovalevystä tehty laatikko, niin että mieleen tuli,
että pitäisikö ennen nukkumaan menoa katsella oikeiden jahtien kuvia!
Todellisuuteen
palaaminen näiden matkojen jälkeen on aikamoinen ponnistus ja pitkä prosessi.
Tervekin ihminen kuvittelee ja harjoittaa fantasiaa enemmän kuin olemme
halukkaita uskomaan. Pelkkä televisiomainosten seuraaminen paljastaa tämän
tosiasian. Suurin osa mainoksista on jonkinlaisia fantasioita, joiden kautta
meille halutaan luoda tarpeita, joita meillä ei todellisuudessa olekaan. Ai,
kuinka herkullinen aihe siirtyä Fantasian kaupunkiin Imagination-joen varrelle!
Tulipahan muistiin merkityksi, niin että jossain vaiheessa vierailemme
sielläkin!
Mikä on
perussyy koko kirjoittamisellemme ja ylipäätään näiden maailmojen
olemassaololle? Mikä on näiden maailmojen syntyhistoria ja mitä varten ne ovat
olemassa, mikä näitä olotiloja ruokkii ja mitä ne palvelevat? Eräällä lailla
kaiken takana on jokaisen ihmisen kaipaus johonkin parempaan ja enempään. Ei
ainoastaan absurdialainen ole helposti kyllästyvä ja jatkuvasti uutta kaipaava.
Hänkin on tavallaan normaali ihminen, jolla vain tietyt elämänalueet ovat saaneet
kohtuuttomat mittasuhteet. Ihminen tarvitsee paikan jonne paeta, jos se tällä
olevaisuuden alueella riistetään häneltä. Ihminen ei voi olla persoona ilman
omaa paikkaa ja tilaa. Olen kirjoittanut siitä kirjassamme ”Matilda, vanhus
lasipurkissa”. Armeijassa vuoteeni oli kaiken epämiellyttävän keskellä paikka,
johon illalla voi asettua ja jossa voi levätä yönsä. Tuona aikana se oli minun
paikkani. Missä tahansa kuljemmekin, me tarvitsemme oman tilamme, joka
vaihtelee olosuhteiden mukaan.
Kaikki tämä
joutuu mitä suurimpaan ristiriitaan kohdatessamme tuon toisen ulottuvuuden
matkaajia. Heillä ei ole pienintäkään käsitystä todellisesta ihmisyydestä ja
sen tarpeista, edellytyksistä. He eivät osaa suhtautua edes itseensä oikealla
tavalla, etsien puuttuvaa elämän aluetta heidän kanssaan kosketuksiin
joutuvista ihmisistä. He eivät ole syntyneet pahoiksi, vaan tietyt elämän
kiemurat ovat saaneet heidät hakeutumaan mitä erilaisimpiin olosuhteisiin,
missä he eivät ole olleet kykeneviä mieltämään kohtaamiaan asioita. He tuskin
ovat etsineet niitä tekijöitä, jotka ovat muovanneet heidät. He ovat omalla
tavallaan uhreja, niin kuin isämme ja äitimmekin, jotka joutuivat kokemaan
sodan. Absurdian maailma levitti lonkeronsa heidän asuinsijoilleen, tarjoten
ratkaisua heidän ongelmiinsa. Heille avattiin erilaisten oppilaitosten portteja
mitä houkuttelevimmin lupauksin, useimpien pettymykseksi. Siitä huolimatta he
olivat valmiita saattamaan lapsensakin noihin opinahjoihin, jotka lupasivat
ruusuista tulevaisuutta, todellisuudessa pettäen jokaista alueelleen astuvaa.
Mekin olemme
pettyneitä, joskus katkeroituneitakin. Olemme taistelleet vihaamme vastaan,
koska tiedämme sen palvelevan tässä elämän vaiheessa, jo ulos päästyämme, vain
vihamielisiä voimia, jotka haluaisivat tuhota meidät. Turvallinen, suojeleva
viha, on ollut ystävämme, mutta vihollisen agenttien suurin ase pelon ohella on
vihan tuottaminen meissä. Sitä voidaan vääryydellä käyttää meitä vastaan. Me
olemme paljastaneet aivan liian paljon itsestämme, ja olemme usein kertoneet
vihamiehillemme kaiken sellaisen, mitä voidaan myöhemmin käyttää meitä vastaan.
”Kerro, kultaseni, minulle kaikki mitä ajattelet, ja mitä on sydämelläsi. Sitä
vartenhan minä olen olemassa!”
Absurdian
oppien mukaisesti hän koulutettuna henkilönä visusti varoo kertomasta meille
oikeuksien luvun loppuosaa: ”Kaikkea, mitä minulle olet kertonut, voidaan
käyttää todisteena sinua vastaan!”
Jatkuu… joskus, jos jatkuu…
Markku Vuori
Kaikki
oikeudet pidätetään
Copyright
Markku Vuori 2010
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti