Hänen kaltaisensa

”Mutta me tiedämme, että kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka Jumalaa rakastavat, niiden, jotka hänen aivoituksensa mukaan ovat kutsutut. Sillä ne, jotka hän on edeltätuntenut, hän on myös edeltämäärännyt Poikansa kuvan kaltaisiksi, että hän olisi esikoinen monien veljien joukossa; mutta jotka hän on edeltämäärännyt, ne hän on myös kutsunut; ja jotka hän on kutsunut, ne hän on myös vanhurskauttanut; mutta jotka hän on vanhurskauttanut, ne hän on myös kirkastanut.” (Room. 8).

”Näin on rakkaus tullut täydelliseksi meissä, että meillä olisi turva tuomiopäivänä; sillä sellainen kuin hän on, sellaisia mekin olemme tässä maailmassa.” (1.Joh. 4).

Eilen illalla huomiotani herättivät muutamat sanat erikoisella tavalla: ”…hän on myös edeltämäärännyt Poikansa kuvan kaltaisiksi.”

Me saatamme vuosikausia ja vuosikymmeniä siteerata lainauksemme alkuosaa, mutta olemmeko koskaan käsittäneet todellista asemaamme Jumalan ja samalla ihmistenkin edessä? Kaikki parhaaksi vaikuttaminen ei ole vain jokin meitä miellyttämään tarkoitettu ajatus, vaan siihen sisältyy meiltä odotettu ja suorastaan vaadittukin perusolemus. Jos me olemme todella Jumalan kutsumia siihen erikoisasemaan, josta Sana niin monessa kohtaa puhuu, ei se voi olla näkymättä meidän vaelluksessamme. Monessa suhteessa tuomiopäivä näyttää lähestyvän ja kansakunnat vapisevat sisäisessä pelossa odottaessaan sitä mikä on tuleva. Mutta miten on meidän suhteemme? Onko rakkaus tullut täydelliseksi meissä, niin että meillä todella on se turva, josta me puhumme? Vai puhummeko vain jostakin sellaisesta, mistä meillä ei todellisuudessa ole mitään aitoa kokemusta?

”…hän on myös edeltämäärännyt Poikansa kuvan kaltaisiksi.”

Tämä on seikka, jota emme milloinkaan voi korostaa liiallisesti. En ole kai koskaan kuullut puhuttavan kirkon piirissä siihen sisältyvästä vastuusta, ja oikeastaan siitä ei nykyään puhuta juuri ollenkaan missään hengellisissä piireissä. Eräänlainen vapauden henkivalta on saanut lujaan otteeseensa kaikki kirkkokunnat ja yksittäisetkin ihmiset. Korostetaan vain osaa ajatuksesta, luvaten kaikkea hyvää yhteisön kannattajille, jotka uskovat rakastavansa Jumalaa ulkonaisilla ratkaisuilla. Kaikki parhaaksi vaikuttaminen on kuitenkin yhä vielä kiinni sisäisestä uudistumisesta Pyhän Hengen vaikutuksen johdosta. Kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka ensin etsivät Jumalan valtakuntaa ja Hänen vanhurskauttansa!

Kunpa Jumalan Henki todella voisi vakuuttaa meidät siitä etuoikeudesta ja samalla vastuusta, mikä meillä on Jumalan lapsena! Me olemme Jumalan kuva, Kristuksen tuoksu. Lapsella on Isänsä ominaisuudet, hän kertoo omalla olemuksellaan ympäröivälle maailmalle millaiseen perheeseen hän kuuluu, millaiset vanhemmat hänellä on. Hän tuottaa joko kunniaa ja arvostusta, tai suoranaista häpeää suvullensa. Kaikki hänen tekemisensä ja olemisensa on paljastettuna koko maailman edessä. Hänen luonteenlaatunsa, suhtautumisensa ihmisiin, asenteensa ennen kaikkea heikompiosaisia kohtaan kertoo ympäröiville ihmisille todellisuuden, jota ei voi kätkeä.

Yleinen lankeemus ja rakkauden kylmeneminen eivät ole minkäänlainen puolustus omalle penseydellemme. Juuri nyt jos milloinkaan on totta se, mistä Laodikean seurakunnan kohdalla puhutaan. ”Minä tiedän sinun tekosi: sinä et ole kylmä etkä palava; oi, jospa olisit kylmä tai palava! Mutta nyt, koska olet penseä, etkä ole palava etkä kylmä, olen minä oksentava sinut suustani ulos.” Kun luemme koko asiayhteyden, voimme todeta, ettei penseä ihminen ollenkaan käsitä olevansa sellainen, koska hän pitää itseään hyvin onnistuneena ja hengellisenä. Ihmisten silmissä hänessä ei ole moitteen sijaa, mutta on Eräs, joka näkee sydämeen ja ajatuksiimme. Häneltä ei mikään ole salassa!

Mikä on suhteemme Herraan Jeesukseen? Onko Hän vain jokin kaukainen palvonnan kohde, vai onko totta että Hän on ottanut meissä asumuksensa Isän kanssa?

Herra on luvannut olla läsnä sielläkin, missä kaksi tai kolme on koolla Hänen nimessään. Mutta millaiseksi uskossa näemme tämän yhteyden ja kanssakäymisen Herran kanssa? Onko se vain jonkinlainen uskonnollinen toimenpide, vai aito, Herran läsnäolon tunteminen? Ainakin minulle tämä yhteys on kuvattavissa kahden persoonan kanssakäymisenä.

Jostakin syystä olen aina vierastanut tietynlaisia hengellistettyjä toimia, pystymättä näkemään niiden todellista merkitystä. Yksi näistä asioista on lippujen heiluttaminen hengellisissä kokouksissa, etenkin kun joku tällainen heiluttaja toimii aivan vieressäni. Olen hyvin arka vedolle, ja joskus olen melkein saanut päänsäryn lipun melkein hipoessa päätäni.

Eräs nainen kertoi, kuinka hän saa aivan valtavia siunauksia heiluttaessaan lippua kotonaan. En halua epäillä hänen kokemustaan, mutta jotenkin en voi ymmärtää koko asiaa. Jos Herra on minussa ja omalla tavallaan muutenkin läsnä kodissani, niin kertoakseni omista tuntemuksistani ymmärrettävällä tavalla, kuvittelen Hänen istuvan jossakin tuolissani luoden minuun katseen, joka kehottaa minua kertomaan sydämeni asioista Hänelle. Meillä on hyvin persoonallinen suhde, vaikka Hän omalla tavallaan istuukin Isän oikealla puolella Korkeuksissa.

Minulla ei ole tällä hetkellä lähellä ketään rakasta ihmistä, mutta miten olisi ollut aikanaan, jos olisin sanonut vaimolleni: ”Ole hyvä ja tule istumaan tuohon nojatuoliin! Haluan yllättää sinut!” Sitten juoksisin eteisen komerolle ja tulisin lippua heiluttaen istumaan häntä vastapäätä. Katsoisin häntä silmiin ja loistavin kasvoin vatkaisin lippua sellaisella voimalla, että verhot heiluisivat. Innostuisiko vaimoni asiasta siinä määrin, että alkaisi kiitellä minua tästä esityksestä?

Jostakin syystä en voisi edes kuvitella huitovani lipun kanssa kotonani, uskoen Herran istuvan edessäni. Hän tuskin on kiinnostunut tällaisesta huomionosoituksesta, koska en ole koskaan kuullut Hänen pyytävän tällaista lähestymistapaa. Hän ei kaipaa jotakin esitystä, vaan katsekontaktia, keskittymistä Häneen, kuuntelemista, sydämeni asioiden julkituomista! Tuskin edes jokin kuningas, presidentti tai pääministerikään innostuisi lipputapaamisesta jonkun alamaisen kohdalla. Miksi me sitten annamme niin oudon kuvan uskovaisuudesta, jumalanlapseudesta?

Jatkuu…