Matkalla Absurdiassa osa 2

Matkakertomuksia Absurdiasta

Osa 2

On vierähtänyt nelisen vuotta siitä kun viimeksi piipahdimme ulkomailla kotimaassa. Yhdessä ainoassa hetkessä olemme suorastaan maailmanmatkaajia poistumatta silti tutuista ympyröistä. Pelkomme pakkopaitaan pukemisesta on hälvennyt hyvin suuressa määrin, sillä kertomuksemme ovat saavuttaneet paljon turvallista julkisuutta - niin monelle ei yksinkertaisesti ole mitään paikkaa kaiken säästöohjelman puitteissa. Suljettuja osastoja on aina vain vähemmän, ja eihän kohta ketään pidetä sopivan sekaisena sellaisiin paikkoihin suljettavaksi!

On sunnuntai. Matkakertomuksemme jatkuvat sielumme sisimmässä. Juuri tämä päivä saa meidät kuulemaan kirkonkellot, sillä muutaman tunnin kuluttua alkavat jumalanpalvelukset niin paikkakuntiemme kirkoissa kuin toisessakin ulottuvaisuudessa. Olemme kertomuksissamme vierailleet jo joissakin kirkollisissa virastoissa, mutta varsinaiseen jumalanpalvelukseen emme vielä ole osallistuneet.

Yksi elämämme surullisimmista asioista on kai se, että lukuisat tahtomattomat ja epämieluisat vierailut toisen valtakunnan alueella ovat jättäneet sieluihimme lähtemättömät jäljet. Jumala parantaa haavamme ja pyyhkii pois kyyneleitämme jo tämän elämän aikana, mutta jostakin syystä korkein ymmärrys ei ole nähnyt hyväksi poistaa saamiamme arpia. Tämä on osa ihmisen osaa, hänen vaellustaan näiden ihmismielelle käsittämättömien tekijöiden keskellä. Näkymätön maailma sisältää niin monenlaisia meille arvoitukseksi jääviä asioita, jotka omalla tavallaan tekevät elämästämme merkityksellisen. Jos itse en olisi osallistunut näihin matkoihin, voisin tuskin millään tavoin ymmärtää kärsiviä matkakumppaneitani.

Sielumme ovat täynnä erilaisia haavojen jättämiä arpia, ja ulkomuotomme ei ehkä ollenkaan miellytä sen paremmin itseämme kuin ympärillämme olevia ihmisiäkään. Ihminen haluaisi olla kokonainen, ehjä, kykenevä nauttimaan hänelle suodusta elämästä ilman kaikkia kohtaamiaan ikäviä asioita. Ehkä on juuri tuon havaitsemattoman, vihamielisen maailman syytä kaikki väärä uskomuksemme ja luottamuksemme koettelemuksettomaan vaellukseen. Itse kukin on ainakin aikanaan kammonnut Pyhän Kirjan kertomuksia Jobista, jota koeteltiin nykyisenkin katsomuksen mukaisesti kohtuuttomasti ja vääryydellä. Helposti arvostelemme jopa Jumalaa, joka sellaisen sallii uskollisimmallekin palvelijalleen.

Ystäväni, eivätkö kertomuksemme vähitellen ala puhua meille jostakin itsestään selvästä asiasta, jonka merkitystä emme vielä aikaisemmin ole tulleet panneeksi merkille? Entistäkin selvemmin alkaa hahmottua kuva kokonaisvaltaisesta suunnitelmasta ja kaikesta hyvästä tahdosta kaiken näennäisen taustalla. Kirjoittajalle alkaa nyt vasta todella avautua näkökyky johonkin suorastaan valtavaan ja mieltä liikuttavaan. Miksi emme ole sitä aikaisemmin nähneet ja ottaneet onkeemme? Kaikki kokemamme vääryys ja negatiivisuus, meitä hävittämään pyrkinyt voimavaikutus, ei olekaan tullut sieltä mistä olemme uskoneet sen tulevan. Kaikki ikävä ja musertava ja tuhoava tulevatkin tuosta useille näkymättömästä maailmasta, joka on niin päällekkäinen olemassaolomme kanssa!

Aivan liian usein olemme kuulleet Absurdian kirkonkellojen soivan, aivan liian usein olemme tietämättämme istuneet niin Kaaoksen kuin Manipulationinkin valtionkirkkojen tai vapaiden suuntien kokouksissa ihmetellen huonoa oloamme ja ahdistavaa tunnetta. Musiikki on soinut urkujen pauhatessa ja kirkkokuorojen laulaessa, rokkibändien heiluessa alttareilla ja kynttilöiden palaessa kattokruunuissa. Me olemme istuneet kovilla tai pehmeillä penkeillä, sen paremmin ajattelematta missä todella yritämme palvella Jumalaa.   

Virsi- tai laulukirjat ovat olleet kädessämme ja olemme yrittäneet laulaa sielumme sisimmästä, mutta käsittämätön epäilys on kalvanut mieltämme uskovaisuudestamme huolimatta. Jokin on kalvanut mieltämme laulujen sanoja seuratessamme, ja uskontunnustuksia lausuessamme olemme miettineet sanojen ja elämän ristiriitaisuutta. Tunnelma on ollut syvä ja harras, mutta jokin on aina jättänyt sisimpäämme entistä syvemmän tyhjyyden tunteen.

Vierailevat pastorit ja diakonit ja julistajat ovat pyrkineet parhaansa mukaan vakuuttamaan kansan juuri tuon instituution oikeudellisuudesta ja ainutlaatuisuudesta, mutta jollakin tavoin on lähes aina jäänyt sekava tunne mieleen, koska niin usein julistaja on tuntunut kiinnittävän kaiken huomion itseensä ja taitavaan saarnaansa. Oikeastaan jokaisella oli jotakin omaperäistä ja toisiin julistajiin verrattuna ristiriitaista sanottavaa. Voisiko olla totta, että Jumala ei vieläkään ole päättänyt mitä mieltä Hän on meille niin tärkeistä asioista? Miten voi

Kaikkivaltias, Kaikkitietävä, Kaikkialla Läsnä oleva, Iankaikkinen Jumala sunnuntaista toiseen muuttaa mieltään ja tarjota meille niin moninaista mosaiikkia, josta emme edes vuosikymmenien jälkeen pääse täyteen selvyyteen, ja sielumme täyttää entistä suurempi ja vakavampi epätietoisuus? Eikö kirkollisissa piireissä ole nimenomaan kysymys meidän iankaikkisesta elämästämme sitten kerran Jumalan luona, tai oikeastaan jo nyt tässä elämässä?

Ei taida Jumala sittenkään olla niin epätietoinen suunnitelmistaan ja Sanansa suhteen! Äärettömän vakuuttavissa tilanteissa ja hartaissa tunnelmissa me olemme totaalisesti unohtaneet sen mahdollisuuden, että me emme istukaan siellä, minne luulimme menneemme hyvässä tarkoituksessa. Me emme ole ollenkaan käsittäneet hymyileviltä palvelijoilta virsikirjaa ovella vastaanottaessamme, että olimme juuri astuneet kirkollisen tähtiportin lävitse!

Kun mietimme kaikkia niitä suorastaan pöyristyttäviäkin asioita, mitä useissa seurakunnissa tapahtuu, mukaan lukien kaikki erilaiset hengelliset yhteisöt maassamme tai tässä maailmassa, ihmetyttää ettei Jumalan tuomio jo ole tullut kaiken ylle. Tai oikeastaan se on jo tullut tavalla, jota emme ehkä heti havaitse!

Emme väitä, että koko kirkkokansa olisi astunut näkymättömän tähtiportin lävitse, sillä samaan tilaan voi tulla ilman että tuo portti aktivoituu. Se havaitsee kaikkein vilpittömimmät ja etsivät sisään tulijat, jotka päästetään sisään omassa todellisuudessaan.

Kuka tai mikä valta sitten sallii tällaisten tähtiporttien asentamisen erilaisiin uskonnollisiin yhteisöihinkin? Lupaa ei kysytä, vaan kirkollinen taho itse omilla tekemisillään ja tekemättä jättämisillään mahdollistaa portin asentamisen. Tietty mitta kaikenlaista vääryyden sallimista rekisteröityy näkymättömän maailman sensoreiden kautta mahtaville järjestelmille, jotka pystyvät luomaan aivan uskomattomia näkymättömiä olevaisuuksia, mukaan lukien kaikenlaiset tähtiportit.

Emme ole siinä asemassa, että voisimme ryhtyä nimittelemään erilaisia tapauksia kirkkomme tai seurakuntien kohdalla, mutta jokainen vääryys luo tilaa näkymättömille voimavaikutuksille, jotka eivät rajoitu vain vääryyttä tehneisiin, vaan kärsimys tulee jokaisen osaksi tavalla tai toisella. Ilmapiiri pilaantuu sen ylimaallisen säädöksen mukaisesti, että vähäinen hapatus hapattaa koko taikinan.

Mistä sitten tiedämme missä istumme? Tähän ei kirjoittajalla ole itsestään selvää vastausta. Niin monta kuin meitä on, niin monia on mahdollisuuksiakin. Kaupunkeja ja niiden kirkkoja ja seurakuntia on paljon enemmän kuin olemme ehtineet mainitsemaan, ja jokaisessa on omat - aioin kirjoittaa hyvät ja huonot puolensa. Mutta kun puhumme Absurdian kaupungeista ja niiden instituutioista, on mahdoton löytää meidän olemassaoloomme sopivia hyviä tekijöitä. Miten voi tilanne olla näin surullinen? Emmekö koskaan ole tarkoin katsoneet, mitä kirkollisten tähtiporttien yläreunassa on kirjoitettuna loistavin neonkirjaimin?

Ai niin! Emmehän ole tähän asti edes havainneet itse tähtiporttejakaan! Seuraavan kerran, kun selvästi olet astumassa sellaisen lävitse, pysähdy hetkeksi ja katso kaaren yläreunaan. Mitä siellä lukee? Jotakin todella valaisevaa: ”Hajota ja hallitse!” Mistä sai Baabel aikanaan nimensä? Luuletko että se sijoittuu vain muinaisuuteen, menneiden aikojen yritykseen rakentaa pilviin asti ulottuva torni ihmisen kunniaksi? Miksi erilaiset maanpäällisetkin kirkot rakentavat huimaavan korkeita torneja ja lasipalatseja, joihin mahtuu tuhansia ja kymmeniäkin tuhansia palvojia? Kun olet kyllin usein matkannut absurdialaisissa maisemissa, voit todeta jotakin hämmästyttävää aivan pienienkin erityisryhmien kokouspaikoilla. Tämä vaatimaton kokouspaikka ei olekaan mikään pieni nöyrä maja, vaan lähes jokaisen yllä kohoaa, oikeanlaiset lasit silmillä katsoen, pilviä hipova kristallitorni ja lasikupoli! Ihmisen kunniaksi!

Tässä kohtaamme yhden elämämme suurimmista ristiriidoista. Tuo näkymätön valta pyrkii kaikin tavoin tuhoamaan kaiken inhimillisen ja jumalallisenkin oikeuden, mutta suodessaan niin lukuisan määrän matkoja absurdialaisiin maisemiin, se samalla avaa lukemattomien silmät näkemään kaiken näennäisen ja naamioidun lävitse. Me olemme saaneet silmälasit, joilla näemme, jopa kiikarinkin, jolla näet nimittäin!

Alkaako jo arveluttaa, hiukan pelottaakin? Ei kannata, sillä meidän on pakko säilyttää mielemme maltti ja pitäytyä siihen, minkä näemme oikeaksi. Aikanaan vain tiettyjen oppilaitosten sisäänkäynnin päällä oli teksti: ”Pelko on aseeni!” Se alkoi miellyttää joitakin kirkollisiakin vieraita, niin että kirjoittajakin voi olla todistajana mitä erilaisimmille kokemuksille seurakunnallisella alalla. James Bond on ollut innoittajana lukemattomille Absurdian agenteille, mutta sekaannuksen ja manipuloinnin mestarit eivät löydykään poliittisten ja maallisten alojen keskuudesta.

Jonkun mielestä saatamme liian paljon keskittyä uskonnollisille alueille, mutta meillä on siihen todella perustellut syyt. Absurdian kuuluisuus ei perustu läheskään niin paljon normaalin elämän alueelle, vaan sieltä ovat saapuneet kaikkein kuuluisimmat etenkin menestysteologian edustajat. Aikanaan kerrottiin vitsinä sitä, kuinka eräs amerikkalainen saarnaaja halusi tehdä vaikutuksen suomalaisiin kuulijoihinsa. Hän halusi tulkin opettavan hänelle toivotuksen ”rauhaa”. Sanaa harjoiteltiin sitten ahkerasti, mutta innoissaan saarnaaja ajatteli vain kohisevaa väkijoukkoa, ja kuulutti suurella äänellä verhon takaa pujahtaessaan: ”Rahaa, rahaa!”

Mitä nauramista tässä on? Ei yhtään mitään! Voit jo varmaan arvata, mitä jokaisen absurdialaisen teologisen tiedekunnan tai saarnaajaopiston portin yläpuolella lukee! Arvasitko oikein? Takuulla! Mistään muualta Absurdiasta et löydä niin upeaa ja loistavaa valotaulua, kuin mikä on ripustettu jokaisen oppilaitoksen sisäänkäynnin ylle: ”Rahaa, rahaa, money, money, viel Geld, viel Geld!” Sisällä eteisaulassa on kuin paavin pääsiäistoivotuksena sama kaikilla maailman kielillä, jotta saarnaajaoppilaat vähitellen voivat painaa mieleensä mahdollisimman monta rauhantervehdystä, ei kun rahatoivotusta!

Yhdessä kirjoituksessamme olemme jo pohtineet rahan merkitystä kiusaajien eli agenttien elämässä. Tämä tutkistelumme asettaa etenkin monet uskonnolliset toimijat aivan erityisen epäilyksen alle. Olisiko narsismin lähdettä ilman taloudellista puolta? Voitaisiinko ajatella mitään uskonnollista toimintaa ilman palkkaa tai kolehtihaaveja tai tilillepanokortteja?

Eräänä kesänä kirjoittaja astui erääseen telttaan, jonka penkiltä tuli nostaa käteen tilillepanokortti, jos ei halunnut istua sen päälle. Väkeä oli hyvin rajoitetusti ja jo kokouksen alkupuolella tuli kummallinen tunne siitä, että istuin vieraan vallan tilaisuudessa. Saarnaaja julkitoi pulmansa sen suhteen, tulisiko hänen vaihtaa BMW:nsä Mersuun. Vaatimattomuudessaan hän alkoi kertoa rakkaudestaan luontoa kohtaan ja ilostaan sen johdosta, kun lempihevonen juoksee kotona vastaan toivottaen: ”Ihahanaaaa!” Paniko joku agentti mieleensä sen, kuinka vaikean näköisesti istuin tuossa rahakokouksessa, vai ajatteliko vain minun vääntelehtivän tunnuntuskissani! Tilillepanokortti jäi viereiselle istuimelle, ja jokin minussa vannoi tämän olevan viimeinen kerta kun tällaiseen telttaan astun!

Rahasta puheen ollen on minusta tullut tämän alan eturivin asiantuntija, sillä harva on sellaisella tavalla matkannut tuossa maassa, etenkin Kapitalin leveillä puistokaduilla. Tähän yhteyteen kuuluu omalla tavallaan suurin häpeä, mitä elämässäni olen joutunut tunnustamaan. Miehellä ei ole ollut mitään tajua rahan merkityksestä ja tulevaisuuden turvastaan! Hänen seuraansa lyöttäytyi joukko absurdialaisia agentteja, uskonnollisia kauppamiehiä, jotka siirsivät kaiken tuoton absurdialaisille tileille, uskotellen kirjoittajan sitten aikanaan saavan palkan kaikesta työstään. On parasta olla tunnustamatta, että kirjoittaja teki työtä, josta useimmat saivat noin 3000 € kuussa, korvauksella, joka ei koskaan ylittänyt 500 € brutto! Kun siitä maksettiin verot ja kulut, jäi käteen vähän yli… vähän yli vähän!

Arpien lisäksi jäi pienenpieni eläke, joka kai Absurdiassakin tarkoittaa köyhälistöön kuulumista. Siitä huolimatta vieläkin jotkin tuon maan agentit välittävät tietoa siitä, kuinka kirjoittaja on pannut taskuunsa kaiken sen rahan, joka ei ole tullut tuon maan pankkitileille! Uuno Turhapurolle muisti palasi aikanaan pätkittäin. Vieläkään ei muistini ole palautunut siihen tilaan, että muistaisin jotakin noista kähmimistäni varoista. Jonkinlainen epäilys on siitä, että ne ovat jollakin absurdialaisella tilillä, mutta missä kaupungissa ja missä läänissä? Ehkä ne ovat Absurdian sveitsiläisellä tilillä. Olen Sveitsissäkin käynyt useaan kertaan, mutta en muista kertaakaan käyneeni pankissa!

En ole kai myöskään voinut syödä kaikkia noita rahoja elintarvikkeiden muodossa, siitä todisteeksi molemmin käsin tunnustelen mahaani, joka ei totisesti todista minua varkaaksi! Ylleni mahtuvat nykyään jotkin medium- kokoisetkin vaatteet!

Olen siis kaikkine taloudellisinekin puolineni aivan erikoislaatuisen normaali matkaaja. Kapitaalin katuja olen tallannut lähes tyhjätaskuna melkein koko elämäni ajan, muistellen yhdessä lukemattomien, etenkin naisvierailijoiden kanssa, noita matkoja rikkaiden keskuudessa, omassa taskussa kulunut kukkaro, varojen hädin tuskin riittäessä matkaan absurdian ulkopuolelle. Kuinka moni matkamme pitkittyikään sen johdosta, ettei meillä ollut varaa matkustaa ulos tuosta niin kalliiksi käyvästä maasta! Suurin osa meistä pääsi ulos vasta kun varamme olivat lopussa eikä meistä ollut maksamaan matkaoppaidemme kaikkia kuluja. Millaiset riistohinnat olivatkaan jokaisella oppaallamme! Etenkin kirkolliset matkat tulivat julmetun kalliiksi!

Voi hyvänen aika sentään! Tulee nyt mieleen, kuinka monen huvipuiston ja viihdytyslaitoksen portilla meitä suorastaan tönittiin sisään suuren tekstin alitse, jossa luki: ”Ilmainen sisäänpääsy alueelle!” Sisäpuolella luki jokaisen kojun ja ravintolan ovella: ”Happy Hour! Kaikki puoli-ilmaiseksi, jos ei aivan ilmaiseksi!” Me huvittelimme ja pidimme hauskaa, nauraen ja… kummallinen tunne sisimmässä! Vasta illalla majapaikassa tunnustelimme lompakkoamme todeten, että matkanjohtaja rosvoista varoittaen oli ottanut sen omaan laukkuunsa. Lähtöselvityksessä sitten totesimme olevamme huiman summan velkaa niin Absurdian valtiolle kuin matkaoppaallemmekin!

Ei se mitään, jos kaikki varat menevät, mutta että lisäksi velkaannummekin! Vain yksi kanssamatkaaja, nainen, on kertonut olevansa kaikesta kylliksensä saaneena hankkimassa omaa omistusasuntoa. Kaikki muut ovat kadottaneet niin omaisuutensa kuin terveytensäkin näillä matkoilla. Emme ole vielä ollenkaan puhuneet tuon maan terveydellisistä olosuhteista ja mitä merkillisimmistä säistä! Juuri kukaan ei ole tullut sieltä täysin terveenä takaisin. Ja mikä kauheinta, mistä sitten kirjoitamme aivan oman lukunsa: ”Tuossa maassa aika tuntuu niin tolkuttoman pitkältä, että se suorastaan kauhistuttaa. Kaiken kaaoksen ja ristiriidan keskellä kuitenkin huomaamme, etenkin pienokaistemme lapsuutta ajatellen, että vuosikymmenet ovat vierineet aivan kuin huomaamatta. Millaisen määrän äitiyttä ja isyyttä me olemmekaan menettäneet tuon maan poluilla ja kivikkoteillä!

Olemme tähän asti puhuneet ainoastaan julkisten tilojen tähtiporteista, joten lukijalle on voinut tulla täysin väärä kuva asian todellisesta luonteesta. Aikamme ja olotilamme on rajattu, joten jonkinlaisen viihdyttävän tunteen luomiseksi joudumme etenemään asteittaisesti, kuin elokuvan ”Entäs Bob?” periaatetta käyttäen. Jos et ole tuota elokuvaa nähnyt, kannattaa se jostakin hommata. Siinä edettiin eräänlaisen Absurdiassa oppinsa saaneet psykiatrin kanssa pienin askelin avun löytymiseksi Bobille. Babysteps, vauvanaskeleet!

No niin, ole hyvä ja käy pitkällesi sohvalle, niin jatkamme terapiaistuntoamme! Et sinä ole sen kummempi tai hullumpi kuin joku muu matkakumppanimme. Olet aivan oikeassa epäillessäsi, että sinunkin omassa kodissasi on ollut tai on vieläkin tähtiportti. Niitä saattaa olla useampikin, sillä tällä teknologian alalla ei ole säästelty sen paremmin varoja kuin ei materiaalejakaan. Sinun kohdallasi henkilökohtaisesti on saatettu säästää aivan intohimoisesti, viimeisintä piirtoa myöten. Olen ollut näkevinäni eräänlaisen tähtiportin jopa keittiön jääkaapin ovessa. Käden ojentautuessa ottamaan sieltä jotakin, on kummallinen tunne vallannut mielen. Onko minulla oikeastaan oikeus ottaa täältä mitään, kun tuloni ovat niin pienet ja toinen on lähes kaiken maksanut? Miksi käden ojentaminen tuohon kylmää huokuvaan tilaan saa mieleen tulemaan aivan kuin jonkinlaisen visiovirran, aivan kuin sieltä ojentautuisi kylmä käsi sormi ojossa, syyttäen ja tuomiten! Ei, en katso peiliin, vaan johonkin pelottavaan heijastukseen, joka saa ruokahaluni katoamaan ja sulkemaan oven!

Olemme siis näillä matkoillamme jo hermoheikkoja, vapisevia vanhuksia nuoren ihmisen kehossa. Matkalle vieraaseen maailmaan pääsee siis jo omassa kodissaankin, omien seinien sisäpuolella. Ei, ei, nyt puhumme soopaa. Juuri kukaan meistä ei ole kokenut olevansa omien seinien sisäpuolella, koska eihän meillä ollut mitään omaa! Me vain olimme kiintyneet kaiken ahdistuksenkin keskellä siihen paikkaan, joka oli ainoa, missä voimme oleskella meille asetettujen ehtojen puitteissa. Parempi tämäkin, kuin sillan alusta tai sateessa vaelteleminen!? Ihminen tarvitsee jonkin paikan, olosuhteista riippumatta.

Minä en pitänyt armeijassa olosta, mutta lähtiessä viimeistä kertaa tuosta hikisestä paikasta, oli luotava viimeinen silmäys tuvan punkkaan, jossa oli tullut maattua kuukausien ajan. Hämmästyttävää, mutta jonkinlainen kaihomieli tuli kaikesta kovasta kokemuksesta huolimatta!

Matkakertomuksemme jatkuu kun voimat siihen jälleen riittävät!

Markku Vuori

Kaikki oikeudet pidätetään

Copyright Markku Vuori 2010