Minä jumala

Vanha testamentti puhuu paljon profeetoista, joiden toiminta perustuu heidän omaan mieleensä. Katseltuani nyt näin kauan kaikkea hengellistä toimintaa ja oltuani mukana mielenterveystyössä, on jonkinlainen kuva alkanut muodostua kaikesta. Aikanaan eräs tapaamani henkilö antoi ymmärtää kuulevansa joka päivä Jeesuksen äänen korvin kuultavalla tavalla. Kuitenkin hänen ulkonainen elämänsä ja käytöksensä oli totaalisessa ristiriidassa tämän ilmaisun kanssa, sillä uskommehan Herrallakin olevan jonkinlaisen vaatimuksen ja odotuksen niiden ihmisten suhteen, joille Hän puhuu korvinkuultavalla äänellä ja vieläpä joka päivä! Edes suurimpien todellisten Jumalan profeettojen kohdalla ei mainita mitään vastaavaa!

En ole mikään suuri asiantuntija jakomielitaudin suhteen, mutta omienkin kokemusten perusteella voin selvästi nähdä, että niin terveellä kuin sairaallakin ihmisellä on tietynlainen kyky erikoisissa tilanteissa jakaa persoonallisuutensa tai psyykensä vähintään kahteen eri osaan. Itse elämän vaikeimmissa tilanteissa vuosia sitten koin aivan automaattisesti jakavani sisimpäni kahteen eri osaan. Toinen osa ei millään keinolla päässyt pakoon vallitsevia olosuhteita ja persoonaani kohdistuvaa tuhoamista, mutta jokin osa minusta ikään kuin katseli sivusta kaikkea itselleni tapahtuvaa ja totesi kerta toisensa jälkeen, ettei sellaista saisi tehdä kenellekään ihmiselle! Mielikuvitus näytteli kaikessa tässä suurta osaa, ja varmaankin hyvin suuressa määrin pelasti mielenterveyteni ja jopa henkenikin. Tilanteen rauhoituttua jonkin verran jouduin yhdistämään nämä sisäiset ”minäni” yhdeksi kokonaisuudeksi, mikä kaikilta ei onnistu, vaan kaksijakoisuus jää voimaan ja aiheuttaa vieraantumisen elämän todellisuudesta. Ihminen voi siis pelastuakseen liian suurilta koettelemuksilta aivan kuin jakaantua useampaan osaan, säilyttääkseen edes jotakin omasta minuudestaan.

Hengellisen elämän alueella tämä selittää meille suuren osan niistä ihmettelemistämme asioista, joille emme vielä koskaan ole saaneet tyydyttävää selitystä. Raamattuun uskovaisina uskomme myöskin henkimaailmojen olemassaoloon, mitkä omalla tavallaan vaikuttavat ihmisten käytökseen ja olemukseen. Missä määrin kaikki nämä ilmavallat vaikuttavat ihmisten päätöksiin ja lopullisiinkin ratkaisuihin, jäänee arvoitukseksi tämän elämän aikana, ja tulevassa elämässä tuskin olemme niistä kovinkaan kiinnostuneita. Mutta ihminen voi ilman jakomielitautia tai pahojen henkien vaikutusta suorittaa ihmeteltäviä toimenpiteitä omassa sisimmässään. Mieli on valtava tekijä ja vaikuttaja, vaikka sitä niin harvoin tulemme ajatelleeksi. Mielemme vaikuttaa persoonallisuuteemme ja olemukseemme enemmän kuin juuri kukaan on todella tullut ajatelleeksi. Mielemme määrää loppujen lopuksi koko kehomme toimintaa, sillä mielemme ja kehomme ovat paljon suuremmassa yhteisvaikutuksessa kuin mitä jokapäiväisesti osaamme ajatella.

Millä tavoin ihminen jakaa mielensä tai persoonansa? Sitä tuskin voimme seikkaperäisesti selvittää, mutta lukemattomat tapaukset todistavat sen mahdollisuuden. Paras esimerkki siitä ovat Vanhan Testamentin väärät profeetat, jotka tuskin aivan häikäilemättömästi pyrkivät pettämään kansaa ja samalla itseään. Heillä oli hyvä tahto kansan puolesta, joka oli saanut todellisten profeettojen kautta ankariakin tuomioita. Nämä väärät profeetat tahtoivat kansalle jotakin parempaa, koska kansan kohtalo vaikutti heihin itseensäkin. Mutta heidän motiivinsa ja todellisuutensa eivät perustuneetkaan siihen totuuteen, mikä oli lähtöisin Kaikkivaltiaasta Jumalasta. Motiivi heidän toiminnalleen ei ollut Jumalan kunnian etsiminen ja Hänen asiansa edistäminen, vaan heidän hyvät tarkoituksensa perustuivat aivan samaan tekijään kuin minkä meidän Herramme Jeesus kohtasi maan päällisen vaelluksensa aikana. Kateus oli perustava tekijä kaikessa meidän Herramme negatiivisessa kokemuksessa, ja sama henki vaikutti jo esi-isien aikana.

Väärät profeetat halusivat antaa kansalle jotakin sen mukaisesti, minkä he itse mielsivät oikeaksi, mikä oli totuus heidän omassa sisimmässään. Hekin mahdollisesti kuulivat Herran korvin kuultavan äänen sisimmässään, mutta ei siinä persoonallisuuden osassa, joka sääti heidän päivittäisen vaelluksensa ja normaalin elämän. Heidän sisimmässään oli tapahtunut jonkinlainen jakaantuminen, niin että kun heillä ei ollut todellista yhteyttä ja kokemusta Kaikkivaltiaan Jumalan kanssa, oli heidän persoonallisuutensa yksi osa kaiken jumalakaipauksen keskellä ottanut Jumalan aseman. Keskustelu ja ajatusten vaihto, jonka he uskoivat tapahtuvan itsensä ja Herran välillä, ei kantanutkaan yläilmoihin saati sitten taivaaseen asti, vaan tuo keskustelu käytiin heidän oman kehonsa sisäpuolella. Kun tärkeän asian eri osapuolet eivät ole sen kauempana toisistaan, säilyy keskinäinen harmonia ja sopusointu. Hananiat sekä muut kaltaisensa olivat niin varmoja esittämästään totuudesta, että julistivat kaiken Jumalan nimessä ja vahvistivat asian jopa ulkonaisilla merkeillä.

Eikö tämän kaiken tulisi olla meille mitä suurin varoitus siitä, että meidänkin kohdalla voi toteutua täsmälleen sama asia? Onko kaikki kuulemamme todella Jumalan puhetta ja Hengen vaikuttamaa, vai onko sisimmässämme tapahtunut tuo jakautuminen, niin että todellisuudessa keskustelemmekin itsemme eri osasten kanssa? Vertailemmeko itseämme itseemme ja toisia ihmisiä omiin mielikuviimme heistä? Ihminen voi tehdä todella varman tuntuisia päätelmiä toisesta ihmisestä, vaikka 1. Kor. 2 kertookin meille, ettei kukaan ihminen voi todella päätellä, mitä hengellisen ihmisen sisimmässä tapahtuu. Me tulkitsemme toisen ihmisen eleitä ja olemusta oman sisimpämme tuntemusten perusteella, käsittämättä ollenkaan, etteivät samat tekijät toisessa ihmisessä välttämättä merkitse ollenkaan samaa kuin omassa mielessämme. Jokainen ihminen on kuin pieni maailmankaikkeus. Kuinka sitten voisimme ymmärtää oikealla tavalla toista ihmistä, kun itsellemmekin olemme arvoitus kuolemaamme asti?

Kuinka suuri osa ”jumalallisista käskyistämme” tulee tuosta lähteestä omassa jakautuneessa persoonallisuutemme osassa? Kuinka moni oivalluksistamme, joiden uskomme olevan Hengen vaikuttamia, tuleekaan omista mielemme syövereistä? Eikö tämän kaiken keskellä tule entistäkin selvemmäksi Jumalan Sanan kokonaistodistuksen merkitys jokaisen yksittäisenkin ihmisen elämässä? Kaikki todelliset uskovaiset yhdistävä totuus on niin laaja ja suuri, niin kokonaisvaltainen, ettei se voi muodostua yksittäisistä kokemuksistamme ja näkemyksistämme, sisäisistä jakautumisistamme. Me emme voi mukauttaa totuutta, vaan meidän on mukauduttava sen alle. Me olemme paljon riippuvaisempia näistä ulkopuoleltamme tulevista Jumalallisista asioista, kuin niistä sisäisistä vakuuttuneisuuksistamme, jotka perustuvat valikoivaan totuuden etsimiseen.

Miksi ihminen sitten etsii niin monia mutkia, vaikka Jumala on tarkoittanut hänelle suorat tiet? Ihminen uskoo omilla mutkillaan välttävänsä tietyt elämän karikot. Itse asiassa koko Raamattu ei kerro meille yhdestäkään todellisesta Jumalan palvelijasta, joka olisi selvinnyt tästä elämästä helpolla. Jobin kirjan lukematta jättäminen ei säästä meitä kaikelta siltä, mitä elämässä joudumme kohtaamaan. Ihminen pelkää sitä prosessia, joka on välttämätön jokaiselle, joka haluaa oppia tuntemaan Elävän Jumalan. Jumalan todellista olemusta ei löydetä ilman sitä tietä, jonka Herramme meille osoitti, ja jonka ovat joutuneet kulkemaan kaikki perille päässeet veljemme ja sisaremme. Jos vehnän jyvä ei putoa maahan ja kuole, ei se tuota mitään uutta elämää. Osana taivaallista viinipuuta olemme jatkuvan puhdistuksen ja valvonnan alaisia, mikä ei miellytä inhimillistä ihmistä. Ihminen on loppujen lopuksi hyvin kielteinen kaikkia niitä vaikutuksia kohtaan, mitkä kertovat hänelle hänen vajavaisuudestaan, puutteellisuudestaan, ajallisuudestaan ja elämänsä lyhyydestä.

 Ehkä enemmän kuin milloinkaan aikaisemmin tuntemamme ihminen välttää kohtaamasta sairautta, vanhuutta ja kuolemaa. Kaikki ikävältä tuntuvat asiat pyritään projisoimaan tulevaisuuteen tai ainakin toisten ihmisten elämään.

Tuskin on koskaan ihminen siinä määrin pettänyt itseään kuin tässä ajassa. Pelkästään televisiomainosten oikea tulkinta kertoo meille kaikesta petollisuudesta, jolla ei enää tunnu olevan mitään rajoja. Nähtyämme tämän ajan kauniit ja rohkeat joko omassa roolissaan tai mainosten henkilöinä, uskomme itsekin olevamme saman kaliiperin ihmisiä. Kerro, kerro, kuvastin, ken on maassa kaunehin!

 Katsellessamme kaikkea kaunista ja rohkeaa, omaksumme automaattisesti väärän ja valheellisen kuvan omasta itsestämmekin. Onko kenenkään tiedossa edes yksi kuuluisuuden henkilö, jolla menisi oikeasti aivan hyvin? Kuka on todella onnellinen? Perustuuko onnellisuus hulmuaviin hiuksiin, kohotettuihin huuliin, keinorintoihin, puristettuihin pakaroihin ja sopiviin kosmetiikkatuotteisiin? Perustuuko onnellisuus edes riittävään määrään rahaa, koska kenelläkään ei tunnu olevan sitä tarpeeksi? Miksi suuri osa lottovoittajista kadottaa mielenterveytensä ja päätyy taloudelliseen perikatoon? Miksi yli puolet avioliitoista purkautuu?

Ihminen etsii onneaan ulkonaisista asioista, koska hänen sisäinen olemuksensa ja elämänsä on totaalisen rikki. Kaikki voimat menevät monelta uskovaiseltakin ihmiseltä tähän onnen etsimiseen ja itsensä pettämiseen ja vakuutteluun, että kaikki on kunnossa. Eikö Sana ole luvannut meille jotakin aivan muuta ja todellisempaa, jota ei tarvitse vakuutella itselleen eikä toisillekaan? Jumala ei ole mikään karamelliautomaatti, josta aina putoaa jotakin hyvää kun vain suoritamme jonkinlaisen rituaalin tai henkevän rukouksen. Me emme ole etsineet ensin Jumalan valtakuntaa ja Hänen vanhurskauttansa, vaan olemme askaroineet itsellemme sisäistä epäjumalaa, joka on osa omaa persoonallisuuttamme. Olemme kaikella tällä varmaankin loukanneet Elävää Jumalaa ja siksi Hän tuntuu olevan niin kaukainen ja tuntematon. Meidät on luotu Jumalan kuvaksi, Hänen olemuksensa välittäjäksi, välikappaleeksi, Kristuksen tuoksuksi, joka elämällään ja olemuksellaan julkituo Luojansa ominaisuuksia ja rakkautta.

Mikä on se kuva, minkä ihmiset ovat meissä nähneet ja näkevät tällä hetkellä? Kenen kuvia me olemme, ketä me heijastamme? Sitä suurta sananpalvelijaako, jonka kautta olemme tulleet uskoon ja totuudentuntoon? Ehkä, koska emme ole lukeneet, mitä Johannes Kastaja huudahti nähdessään Herramme astelevan Jordanin rannalla: ”Katso, Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin!” Tämän todistuksen kuulleet siirsivät katseensa profeetan osoittamaan suuntaan ja lähtivät seuraamaan Jeesusta. Johannes oli heidän kohdallaan suorittanut tehtävänsä ja tyytyi osaansa kiitollisuudella, sillä hän oli selvästikin onnistunut tehtävässään, mitä ei voida sanoa joistakin aikamme suurista julistajista, jotka vetävät ihmiset itsensä puoleen ja hyväksyvät ihmispalvonnan. Ihminen ei todellisuudessa voi ottaa mitään, ellei hänelle anneta ylhäältä, taivaasta. Tämän käsitti Johannes Kastaja, jota pidetään merkittävimpänä henkilönä monessa suhteessa. Herramme sanan mukaisesti pieninkin Jumalan valtakunnassa on siitä huolimatta suurempi kuin Johannes Kastaja. Elia oli ihminen, yhtä vajavainen kuin mekin. Kaiken Sanan todistuksen perusteella on mahdotonta uskoa, että edes tässä ajassa Jumala olisi poikennut Sanansa perustodistuksesta ja olisi käyttänyt jotakin täydellistä ja erehtymätöntä ihmistä!