Uhri maksaa potut pottuina

Uhri maksaa potut pottuina, vaikka ei sitä tietoisesti tahdokaan

Olemme kirjoituksissamme kertoneet paljon Jonnasta, joka jo lapsuudesta lähtien on kokenut persoonaansa rikkoneita asioita. Hän on nyt elänyt vuosikausia erossa henkisesti väkivaltaisesta miehestään. Moneen eri otteeseen hän on vannonut elävänsä loppuaikansa yksin, eli ei milloinkaan aloita uutta ihmissuhdetta. Kuitenkin iän karttuessa mieli muuttuu hyvinkin tiheään tahtiin. Yksin ei ollutkaan niin hyvä olla kuin aikanaan oli tullut ajateltua!

Aika moni on antanut ymmärtää, että huonoinkin avioliitto on parempi kuin ei mitään avioliittoa. Tämä väittämä ei kuitenkaan todistettavasti päde ainakaan silloin kun on kysymys narsistisesta persoonallisuushäiriöstä. Nyt vuosien kokemus on osoittanut ilman pienintäkään erehtymisen mahdollisuutta, että narsistisesti persoonallisuushäiriöisen kanssa eläminen on verrattavissa mihin tahansa tappavaan tautiin. Se merkitsee olosuhteita, joissa ihminen pakostakin menettää sellaisen määrän normaaliin elämään kuuluvia asioita, että hänen elinaikansa lyhenee väistämättömästi, vaikkakin ehkä muille ihmisille näkymättömällä tavalla.

Jonna kaltaisinensa kuulunee siihen ryhmään narsistisen käytöksen uhreja, joka saa vihamme selvimmin puhkeamaan kaikkea sitä vääryyttä kohtaan, mikä on hyväksytty aivan liian laajoissa piireissä, ehkä kuitenkin voimallisimmin erilaisissa uskonnollisissa, fanaattisissa piireissä. Jonnan kaltaiset ihmiset eivät ole ainoastaan tulleet rikotuiksi ja alas painetuiksi lapsuudessaan, nuoruudessaan ja sitten vielä aikuisuudessaankin, vaan heihin kohdistunut henkinen väkivalta on jättänyt heihin lähtemättömän leimansa, niin että ilman todella tehokasta terapiaa ja apua he kompuroivat hautaan asti todella rikottuina ja murskattuina ihmisraunioina.

Jonnan kohdalla olemme puhuneet nimenomaan uskonnollisen elämän aiheuttamista ongelmista. Todellinen kristillinen rakkaus ja lähimmäisestä välittäminen on tänä päivänä erittäin harvinaista. Kristillisissä piireissä tulisi vallita toisen kunnioittamisen ja tukemisen ilmapiirin, mutta menneiden vuosikymmenien antama todistus puhuu karua kieltään siinä määrin, että kirjoittajakin käy kamppailuja näiden asioiden kanssa, joutuen torjumaan voimakasta epäuskoakin kaiken näkemänsä johdosta. Millä perusteella voi enää uskoa johonkin hyvään, jos jatkuvasti joutuu kohtaamaan ihmisiä, entisistä omistakin piireistä, jotka uskonnollisuus ja fanaattisuus ovat saattaneet sellaiseen sisäiseen hajaannukseen, että he aivan käytännöllisesti ovat kadottaneet kosketuksen todelliseen minuuteensa ja käytännön elämään? Heidän esittämänsä näkemykset ja hyvätkin odotukset ja toivomukset esitetään sellaisella tavalla, että voi vain sääliä näitä ihmisiä, jotka haluavat elämäänsä muutoksen, mutta eivät kykene etsimään sitä rehellisellä tavalla!

Todellisuus on aivan liian murskaavana heidän edessään, sillä mahdollisesti jo lapsuus sisälsi valtavan määrän pettymyksiä, nuoruus tuotti liian paljon kärsimystä, ja sitten aikuisiän koittaessa elämään tuli mukaan yksi tai useampia ihmisiä, jotka omalla tavallaan eivät tienneet keitä olivat ja mitä todella tahtoivat. Tällainen yhdistelmä tuottaa väistämättömästi suuren määrän kärsimystä, joka saavuttaa sellaiset mittasuhteet, että seurauksena on psykosomaattisia sairauksia, henkistä kärsimystä ja masennusta, joiden loppunäytös usein esitetään jossakin mielisairaalassa, vankilassa (kiusaaja on saattanut ärsyttää siinä määrin, että uhri on tarttunut veitseen) tai oma-aloitteisessa tästä elämästä siirtymisessä.

Jonna oli aikanaan ollut niin täynnä tätä vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen jatkuvaa kärsimystä ja masennusta, että oli useaan kertaan puhunut elämänsä lopettamisesta, tai jos ei aivan siitä, niin kuitenkin elämän risaiseksi laittamisesta. Hän oli seurakunnan jäsen ja hyvin uskonnollinen, niin että yöravintolaan menemisellä uhkaileminen sai tuttavat kauhistumaan tällaisista puheista. Suurin ongelma oli kai siinä, ettei kukaan halunnut tai voinut uskoa Jonnan kertomuksia siitä, mitä hänen miehensä teki hänelle ja lapsilleen. Ei kukaan halunnut uskoa, että mies yllyttäisi alla kymmenenvuotiaita lapsia olemaan tottelemattomia äidille ja nauttisi siitä, kun nämä huutelevat herjoja äidilleen. Eli Jonna sai henkisesti epävakaisen maineen puhuessaan ”perättömiä ja olemattomista asioista”.

Yksi suurimmista ihmistä rikkovista asioista on se, jos hän konkreettisesti kokee elämäänsä luhistavia asioita, mutta parhaatkaan ystävät eivät usko hänen kokemuksiaan, vaan saattavat epäilyksillään ja hymähdyksillään ihmisen itsensäkin epäilemään todellisuutta. Tätä esim. Jonna oli kokenut usean vuosikymmenen ajan. Joku toinen olisi ehkä selvinnyt vähemmällä, mutta tämän persoonallisuus oli alustavasti saatettu säröille jo lapsuudessa. Nyt nämä avioliiton pettymykset saivat säröt laajenemaan, ja ilmeisestikin joitakin persoonallisuuden palapelin osasia putoili matkan varrelle, mistä niitä näin vuosikymmenien jälkeen on mahdoton enää löytää. Kunpa ihmisellä olisikin kuin jokin kengurun vatsapussi, mistä sitten aikanaan joku viisaampi ihminen voisi näitä pudonneita palasia nostella esiin ja yhdistellä suuren riemun aikaansaamiseksi! Mutta ei, näitä riemuja ei juuri päästä kokemaan, mutta kylläkin uudenlaista positiivisuutta ja iloa, kun rikkinäinen ihminen alkaa eheytyä ja löytää edes jonkinlaisen kosketuksen aivan aitoon minuuteensa, omaan itseensä.

Jonnan miehen uskonnollinen mieli ja käytös eivät missään suhteessa täyttäneet sitä kuvaa, minkä Kirjojen Kirja antaa aidosta uskovaisuudesta. Todellinen kuva kristillisestä rakkaudesta on peittynyt niin valtavan uskonnollisuuden ja ”hengellisyyden” alle, että suurin osa kristikuntaa on joutunut täysin valheellisen käsityksen valtaan. Kirjoittajan yli 45-vuotinen kokemus kristillisen elämän alueelta on vahvistanut sen todellisuuden, jota nyt katselemme kaikkialla. Rakkaus on kylmennyt ja laittomuus, suorastaan rikollisuus, on päässyt valtaan kaikkialla. Jonnan mies pursusi hengellistä puhetta ja uskonnollista toimintaa, mutta näin jälkeenpäin kaikkea tarkastellessa joutuu toteamaan, että oikeastaan koko puhe ja toiminta olivat kuin suolahapolla kyllästettyä. Kaikki aikaansai tyydytystä ja mielihyvää sen tuottajalle, mutta todellisuudessa kokonaisuus syövytti päivästä toiseen Jonnan persoonaa ja elämää. Tässäkään liitossa ei pätenyt se, ettei rakkaus tee lähimmäiselleen mitään pahaa. Kristillisyys oli alusta loppuun asti väärin tulkittua, väärin ymmärrettyä, niin että kaikki kaunis puhe palveli vain sitä suustaan päästävän parasta, mutta tuhosi sitä johon se oli kohdistettu. Eli aivan yksinkertaistetusti sanottuna: sanat ja teot olivat totaalisessa ristiriidassa keskenään!

Jonna oli nyt siis pettynyt lapsuuteensa, nuoruuteensa ja lisäksi vielä aikuisuuteensa. Hän saattoi vain toistella vuodesta toiseen kaikkia niitä mahdollisuuksia, mitä hänellä aikanaan oli ollut, mutta joihin kiinni pääsemisen oli estänyt joko jompikumpi vanhemmista tai sitten hänen uskonnollisuutensa. Jos, jos ja jos, niin näin ja näin ja näin. Surullisinta kaikessa tässä on se, että kaikki tämä esti häntä kokemasta nykyhetkeä juuri sellaisena kuin se on. Aivan todistettavasti ihminen voi elää vain nykyhetkessä, sillä mennyt on ikuisesti poissa ja tulevasta emme kukaan tiedä mitään.

Jos joku päätyi Jonnan kainaloon, ei hänen sisäinen rakenteensa pystynyt sijoittumaan tähän sinänsä hyvän tuntuiseen hetkeen, vaan kaikki nyt koettu hyvä alkoi etsiä jonkinlaista vastinetta tai kokemusta menneisyydestä. Siellä oli toki positiivistakin kokemusta, mutta kaikki menneisyyden aikaansaamat haavat ja arvet alkoivat vuotaa ja tuottaa sen laatuista visvaa, että mieli alkoi myös märkiä, niin että kumppanin kaikki silittely ja kaunis puhe aikaansaivat aivan uskomattoman reaktion – uskomattoman kumppanille, joka omalta osaltaan pahoitti mielensä, sillä olihan hän tarkoittanut pelkkää hyvää!

Jonna oli kenenkään sitä oikein käsittämättä ajautunut tilaan, jossa hän ei ollut kykenevä käsittelemään asioita totuuden mukaisesti. Hänen odotuksensa eivät oikeastaan missään suhteessa vastanneet todellisuutta, vaan hänen haavoittunut ja rikkoutunut mielensä oli omalla tavallaan ajautunut juuri niille urille, mistä olemme kirjoittaneet jossakin muussa yhteydessä: hän oli päätynyt eräänlaiseen prinssi-prinsessa-syndroomaan, jossa odotetaan jonkin aivan yllättävän käänteen korjaavan ja korvaavan kaiken menetetyn. Odotukset olivat niin suuria, etteivät ne sallineet pienten ja päivittäisten asioiden tuoda minkäänlaista todellista tyydytystä vallitsevaan puutostilaan. Eli kaikki tämä merkitsee sitä, että Jonna jatkuvasti tiedostamattaan juoksi karkuun sitä mitä etsi. Jos hän tuntui löytävän jotakin, ei hän hetken huumassaan ollenkaan ajatellut sitä, että ihaninkin prinssi ajoittain tekee samaa kuin hevosensa - jonkinlaisen kasan haisevaa ainetta!

Me emme voi mitään Jonnan ja kaltaistensa lapsuudelle, emmekä nuoruudellekaan, sillä kaikki nämä asiat ovat Korkeimman kädessä. Mitä kuitenkin tulee siihen, miten hänen kulloinenkin seurakuntansa suhtautui häneen ja vaikutti hänen sairauteensa ja kärsimykseensä, sen suhteen voimme tuoda julki ajatuksiamme. Kirjoittaja kokee tulleen ajan, jossa meillä ei ole varaa eikä oikeutta kaunistella tai vähätellä yhtään mitään. Nyt on aika alkaa tuomion Jumalan huoneesta, perheestä!

Kaikesta negatiivisesta sisällöstänsä huolimatta Jonnan elämän olisi tullut kulkea melko erilaisia teitä nimenomaan seurakunnan vaikutuksen johdosta. Mitä kuitenkin joudumme päättelemään siitä, että Jonnan kaltaisissa tapauksissa seurakunnat ovat asettuneet lähes poikkeuksetta väkivaltaisten miesten puolelle? Käänteisesti useissa tapauksissa mikään seurakunta ei ole ollut halukas uskomaan jotakin pahaa jostakin uskonsisaresta, joka kuitenkin on saattanut puolisonsa haudan partaalle omalla kovuudellaan ja näkymättömällä henkisellä väkivallalla!

On totta ettemme voi puuttua väärällä tavalla yksittäisten perheiden elämään. Yhtä pahaa kuitenkin on täydellinen puuttumattomuus, etenkin jos joku julkituo pahoinvointinsa ja huutaa apua hätäänsä. Tilanne on kauhistuttavan kaksijakoinen: osa ihmisistä näkee velvollisuudekseen puuttua kaikkien ihmisten elämään, osa taas pakenee kaikkea vastuuta, jopa suoranaisesti kuolemaan johtavissa tapauksissa!

Jotta lukija voisi käsittää edes jotakin kirjoittajan suuttumuksesta ja negatiivisista purkauksista, tulee mainita se tosiasia, että menneinä vuosikymmeninä jouduimme kohtaamaan käsittämättömän määrän henkistä väkivaltaa, toisen ihmisen nujertamista ja suoranaista murskaamista. Kirjoittajan tuntemista piireistä useampi päätyi uskovaisuudestaan huolimatta itsemurhaan, epämääräisissä olosuhteissa tapahtuneisiin kuolemiin, vältettävissä oleviin sairauksiin ja käsittämättömään itsetuhoisuuteen. Kaikki tämä tapahtui ylimmän tason osittaisella vaikutuksella ja hyväksymisellä. On eri asia raamatullinen naisen alamaisuus kuin se, että julistaja jatkuvasti kaiuttaa puhujanlavalta, ettei kenelläkään uskovaisella naisella ole mitään perustetta lähteä pois kotoaan!

Uskonnollisissa liikkeissä on näkymättömällä tavalla omaksuttu aivan uskomattomia opetuksia ja näkemyksiä, ennen kaikkea suhteessa naisiin. Vastoin kaikkea omaksuttua positiivista ajattelua maamme erilaisissa uskonnollisissa piireissä harjoitetaan käsittämätöntä henkistä ja ruumiillistakin väkivaltaa naisia kohtaan. Ja jos paikalla on kymmenkunta johonkin uskonnolliseen yhteisöön kuuluvaa väkivallan kohdetta, mahdollisesti ainakin kolme ottaa puheeksi insestin, pedofilian. Siihen nähden mitä asiasta on puhuttu ja uskottu sen olemassaoloon, on todellisuus moninkertaisesti karumpi ja kauheampi!

Jonna ei joutunut kokemaan insestiä, mutta kylläkin jotakin, mitä voisimme nimittää ”henkiseksi insestiksi”, eli hän joutui todistamaan tilanteita, joihin pientä lasta ei milloinkaan tulisi alistaa. Jo tässä vaiheessa häneen iskostettiin tietynlainen pelko seksuaalisuutta kohtaan, niin että hän kuulunee siihen ryhmään naisia, joka tiedostamattaankin vie tulevaan liittoonsa mukanaan tietynlaisen ennakkoasenteen, jonka hän sitten tahtomattaan saattaa toteutumaan omilla näkemyksillään ja epärealistilla odotuksillaan.

Jonnan kaltainen ihminen siis toteuttaa omalla tavallaan menneisyyttään sen hetkisessä elämässään, koska se on ainoa tapa ja tieto, miten hän pystyy käsittelemään kohtaamiaan asioita. Hän ei näe mitään muuta keinoa tai tietä, eikä siitä pidä syyttää häntä. Hän toteuttaa itseään meidän mielestämme sairaalloisella tavalla ja syyttää meitä asioista, joiden mainitseminen saa kylmät väreet kulkemaan selkäpiitämme pitkin ja poskemme punastumaan tai kalpenemaan. Hän puhuu omasta todellisuudestaan, menneisyyden värittämänä, ja meidän on tavattoman vaikea antaa anteeksi ja ymmärtää nyt hänen kauttaan kokemaamme vääryyttä.

Hän saattaa aluksi olla ystävällinen ja kaivata seuraamme, mutta viikon tai kahden kuluttua hän pitää meille puolituntisen esitelmän puutteistamme, virheistämme ja suoranaisesta kamaluudestamme. Me olemme tehneet kaikkemme hänen parhaaksensa, palvelleet, pitäneet ehkä hyvänä, mutta kaikki on käsitetty aivan päinvastaisella tavalla kuin mitä tarkoituksemme oli!

Jonna ei sitä käsitä, mutta hän maksaa nyt potut pottuina, vaikka ei sitä haluaisikaan. Hänen sisäinen pahoinvointinsa suorastaan pakottaa hänet siihen. Hän uskoi jo vuosia sitten löytäneensä takaisin omaan minuuteensa, mutta sisäisen elämän luurangot ovat uudelleen alkaneet kolista ja muodostaa yllensä mätää lihaakin, joka nyt haisee kauhealta hänen kohtaamiensa ihmisten nenissä. Hän kaipaa seuraa, etsii parempaa elämää, mutta on pakotettu juoksemaan karkuun sitä, mitä etsii. Hän tarkoittaa hyvää, hän haluaa hyvää, mutta sisäiset haisevat luurangot jossakin vaiheessa pölläyttävät sieraimista sellaisen kalman hajun, että moni miettii miten voisi rakkaudellisesti katkaista kaikki yhteytensä tällaiseen ihmiseen.

Tulisiko meidän olla vihaisia? Kyllä, mutta ei Jonnalle, vaan järjestelmälle, väärälle uskonnollisuudelle, joka parantamisen sijaan on entistä piikkisemmällä ja kauheammalla ruoskalla iskenyt jo ennestään haavoitettua ihmistä. Miten ylipäätään enää kukaan voi luottaa tällaiseen uskonnollisuuteen, joka enemmänkin rikkoo kuin eheyttää ihmistä? Tämä on todella vakava kysymys kirjoittajalle, joka vuodesta 1964 lähtien on toiminut eri seurakuntien parissa. Päivittäin joutuu taistelemaan epäuskon tähden, ennen kaikkea kun kohtaa näitä ihmisiä, joita yhä vieläkin suomitaan menneisyyden aaveiden yllyttäminä.

Jonna on jätetty suorastaan totaalisen yksin. Lapset syyttävät häntä avioerosta, jota ilman hänet olisi jo aikaa sitten saanut kantaa kotikaupunkinsa kalmistoon. Kuinka monet meistä itkemmekään yksinäisyyttämme, mutta olemme kuitenkin niin rikkinäisiä, että kavahdamme toinen toistamme, sillä liian monet tekijät meissä muistuttavat omasta, rikkinäisestä menneisyydestämme. Odottamattomat tilanteet saavat sisäiset luurankomme kolisemaan, ja ilkeämieliset ihmiset omilla tuomioillaan ja asenteillaan edesauttavat mädän lihan muodostumista näihin luukasoihin. Ja meilläkö ei ole rohkeutta kerrankin tarttua näihin luurankoihimme ja paiskata niitä päin näitä hurskastelijoita, joista tuskin kukaan on todellinen veljemme ja sisaremme?

Meitä on vuosikymmenet peloteltu tavalla tai toisella. Vakavinta on kai kaikki se uhkailu ja pelottelu, joka liittyy joihinkin merkittäviin Jumalan käyttämiin välikappaleisiin. Daavid koki omantunnon puistatuksia leikatessaan palasen vihamiehensä Saulin viitasta. Tätä kertomusta on toistettu meille ja annettu ymmärtää, ettei meillä saa olla rohkeutta arvostella suurmiesten tekemisiä, saati sitten puhumisia. Keskuudessamme ei kuitenkaan ole yhtään ainoata erehtymätöntä tai täydellistä ihmistä, koska ajallisesti merkittävimmästäkin profeetta Eliasta sanotaan, että hän oli ihminen, yhtä vajavainen kuin mekin. Hänessä ollutta henkeä Jumala on käyttävä toistamiseen, myöskin meidän ajassamme. Meidän tulee siis erottaa ihmisen palvelustehtävä hänen persoonallisesta elämästään. Kukaan meistä ei ole arvostelun ulkopuolella, joten meillä ei ole velvollisuutta vaieta suurimmankaan jumalanmiehen vääryyksistä ja joskus suorastaan laittomista tekemisistä ja sanomisista.

Me olemme sulkeneet silmämme, tai ne ovat muut saattaneet sulkeutumaan, lukemattomilta Sanan kohdilta, jotka osoittavat meidän jokaisen vajavaisuuden ja puutteellisuuden, mukaan lukien Paavalin, Pietarin, Mooseksen jne. Ihmisen korottaminen johonkin korkeampaan asemaan kuin mitä hänet on tarkoitettu, johtaa automaattisesti, vuosituhantisen kokemuksen perusteella, toisten ihmisten orjuuttamiseen ja alistamiseen.

Jonnan kaltaisten ihmisten kärsimystä tutkiessa kohtaamme automaattisesti jonkin hengellisen auktoriteetin, jonka varjolla heitä alistetaan ja painetaan alas. Tällä kaikella ei ole absoluuttisesti mitään raamatullista perustaa eikä oikeutusta, vaan se perustuu yksilölliseen sananselitykseen ja omaperäisiin kohtien valitsemiseen, mutta ei Raamatun kokonaisopetukseen ja – henkeen!

Kaikesta rikkonaisuudestaan huolimatta Jonnassa oli jotakin sellaista, mikä sai tietyt ihmiset suoranaisen suuttumuksen valtaan, vielä nytkin kymmenien vuosien jälkeen. Kärsimyksestään huolimatta hän piti yllä positiivisuutta ja ainakin näennäistä uskon vahvuutta. Häntä oli rikottu, nyt hänkin tiedostamattaan rikkoi toisia ihmisiä, mutta hyvin lievässä määrin ja tarkoittamattaan. Mutta hänen mieleensäkään ei olisi tullut ajatusta jonkun toisen ihmisen tuhoamisesta. Hänen kohdallaan joudumme kuitenkin toteamaan, että hänen ympärillään oli ollut ja osaltaan oli vieläkin joukko ihmisiä, jotka suorastaan toivoivat hänen musertumistaan ja suoranaista kuolemaansa. Voiko olla totta? Voihan asiaa epäillä, ainakin kristillisen rakkauden tähden, mutta sanottakoon asia näin: yksikään näistä ihmisistä ei olisi hänen kuolinviestinsä saavuttua vuodattanut kyyneltäkään. Olisi vain todettu viimeinkin oikeuden koittaneen, niin, oikeuden koittaneen, mutta miksi ja miten?

Inhimillisesti ottaen Herramme Jeesuksen kuoleman taustalla oli ensisijaisesti uskonnollisten johtajien kateus, eikä juuri mikään muu. Jonnassa oli jotakin sellaista, mikä sai useat uskonystävät hillittömän kateuden valtaan, niin käsittämätöntä kuin se onkin. Kirjoittaja voi omalla kohdallaan todistaa jostakin aivan vastaavasta, joskin paljon vakavammasta kuin Jonnan kohdalla. Suuri joukko ihmisiä aikanaan suorastaan toivoi ja halusi edesauttaa kirjoittajan poismenoa tavalla tai toisella. Tästä aiheesta on kokonainen luku, jossa kerrotaan siitä, kuinka seurakunta jo tilasi arkun ja kantoi sen kuolleeksi uskomansa uskonveljen talon eteen (markkuvuori.net - Minun laitumeni lampaat).