Kuolema osa 3

Kuinka usein olivatkaan lapsiparat kauhusta pyörein silmin seuranneet leikkimökistänsä tai raollaan olevasta ovesta vanhempien puhetulvaa ja suoranaista karjumista! Tapahtuihan sellaista toki ajoittain kaikkialla, mutta että uskovaisissa perheissä, omassa kodissa! Kaikkea tätä ei Johannes voinut antaa itsellensä anteeksi, vaikka tiesikin useimpien riitojen alkaneen vaimon luulevaisuudesta tai mielikuvituksesta. Onneksi sentään heillä ei oltu päädytty siihen, mitä oli tapahtunut Reinholdille ja Ilselle!

Kuinka vihollinen osasikaan sotkea kaiken, ja tehdä riidan aivan tyhjänpäiväisistä asioista! Ajatellessaan tuntemiensa perheiden asioita Johannes tuli todella surulliseksi. Liian myöhään oli Ilsekin käsittänyt, ettei hänen ja Reinholdin välillä ollut todellisuudessa tapahtunut mitään niin vakavaa, että seurauksena oli se mitä oli. Ilse oli vain luullut, luullut ja luullut. Mielikuvitus oli tullut terveen järjen sijalle ja hänen tiensä oli johtanut vieraan miehen syliin, hurskaassa uskomuksessa jostakin paremmasta; luulemisessa jostakin sellaisesta, mikä tulee vain yhden kohdalle kymmenestä miljoonasta. Tämä vieras mies ei ollutkaan sitä mitä antoi ymmärtää olevansa. Hän oli uskovainen kiireestä kantapäähän, saarnamies koko sielultansa, mutta siitä huolimatta jälkeenpäin tarkastellen huijari läpikotaisin. Tiedostiko hän sitä itse, sen pystyy vain Jumala sanomaan, mutta hänen elämänsä, joka sekin oli alkanut pienestä ja suloisesta lapsenpalleroisesta, oli jo nyt johtanut ainakin kahden naisen rappioon.

Aluksi Reinhold oli yrittänyt antaa anteeksi, ottaen Ilsen kotiin tämän seikkailun jälkeen, mutta tahtomattaan hän joutui kokemaan suoranaista inhoa tätä ennen niin rakastamaansa naista kohtaan. Vaikka asiaa olisi tarkastellut miten päin tahansa, ei miesparka löytänyt minkäänlaista sisäistä ratkaisua asiaan. Tämä nainen oli hänen lastensa äiti, mutta jotakin oli rikkoutunut sellaisella tavalla kummankin sisimmässä, että he muutaman päivän kuluessa joutuivat toteamaan olevansa täysin vieraat toisellensa. Tämä oli jotakin suorastaan kauhistuttavaa, sillä ulkonaisesti kumpikin oli entisensä, joskin ryppyisempi ja laihtuneempi, mutta jotakin oli kadonnut ikuisiksi ajoiksi. Jumalan anteeksiantamuksella ei ollut mitään tekemistä tämän asian kanssa, sillä Jumalan Sana jo teki tyhjäksi kaikki yritykset. Oliko Sana julma, oliko Jumala ymmärtämätön? Ei, vaan Hän on aina ollut Kaikkitietävä, ja siksi Hän saattoi jo ennalta antaa kirjoittaa Sanaansa nämä asiat. Hän tiesi, ettei kukaan todellinen uskovainen voisi ottaa luoksensa takaisin naista, joka oli elänyt aviollisesti jonkun toisen kanssa. (5.Moos.24:1-4).

Näinä muutamien yhteisten päivien aikana Ilse oli vielä pystynyt jonkinlaiseen keskusteluun, mutta tuossa lohduttomassa ilmapiirissä hänen sisimmässänsä oli saanut viimeisen töytäisyn se kehityskulku, joka oli odotettavissakin. Jos hän olisi valinnut elämän jatkamisen Kurtin kanssa, tietoisuudessa tämän piankin tapahtuvasta kyllästymisestä, hän ehkä olisi säilyttänyt jonkinlaisen elämänkipinän huonona, yleisenä naisena, mutta hänen äidinvaistonsa ja jokin entiseen elämään liittyvä tunne johtivat hänet loputtomaan kyselemisen karuselliin, mistä ei ainakaan sillä hetkellä tuntunut olevan mitään ulospääsyä. "Miksi, miksi, miksi? Miksi tein sen, miksi lähdin? Miksi, miksi, miksi? Miksi ei hyvä Jumala estänyt minua tekemästä sitä? Miksi ei Jumala puuttunut asioihin? Miksi, miksi, miksi? Miksi ei Jumala, miksi ei Jumala...?"

Jumala oli toki puuttunut asioihin, varoittanut, kehottanut, opastanut, pyrkinyt auttamaan. Mutta Ilse oli ottanut kaiken vain joko Johanneksen tai jonkun hurskaan sisaren inhimillisenä näkökantana. Ilse oli lukemattomien valintojen edessä, tehden ensin yhden, sitten toisen, ja vähitellen yhä useamman virheellisen ratkaisun. Kun on tehnyt saman virheen kyllin usein, ei se tunnukaan enää virheeltä!

Johannes ajatteli usein sitä, että jos seurakunnissa olisi ollut toisenlainen tilanne ja suhtautuminen ihmisten vaikeuksiin, olisi varmastikin säästytty monenlaisilta ahdistuksilta. Jos Ilsellä olisi koko ajan ollut mahdollisuus oikeanlaiseen sielunhoitoon, olisi hän voinut purkaa taakkojansa sisarillensa, mutta tietynlainen luottamuksen puute oli johtanut siihen, että itse kukin esitti jonkinlaista teatteria, ollen jotakin muuta kuin mitä todellisuudessa oli. Ja kenelle uskalsi ylipäätänsä puhua mitään, kun niin monet puhuivat rippisalaisuudet eteenpäin, jopa vahingoniloisina?

Tietynlainen kirous oli seurakunnan yllä. Oli käsittämätöntä se, kuinka seurakunta oli hylännyt ensin Reinholdin ja sitten Ilsen. Ilse tunsi itsensä yksinäisimmäksi ihmiseksi maailmassa, sillä hänen toiveensa olivat romahtaneet ja pettymyksen mittaa saattoi tuskin kukaan arvioida. Oma vikansa, oli helppo sanoa, mutta kuka olisi kykenevä heittämään ensimmäisellä kivellä? Oli häpeä seurakunnalle se, että Ilse vietiin suoraan kotoansa yli sadan kilometrin päähän psykiatriselle klinikalle, sillä hän oli kadottanut täysin mielenrauhansa.

Saatana tuo uskovaisten eteen lukemattoman määrän houkutuksia, ja juuri avioliiton vaikeudet johtavat usein siihen, että näihin houkutuksiin on niin helppo langeta. Kenen loppujenlopuksi on syy, sitä on turha pohtiakaan. Ei ole mitään suurempaa petosta uskovaisen elämässä kuin se, että mennään naimisiin ja hetken kuluttua annetaan ymmärtää, ettei halutakaan elää annettujen lupausten mukaisesti. Ilse oli luvannut rakastaa miestänsä kuolemaansa asti, mutta kuviteltu miehen uskottomuus oli johtanut katastrofaalisiin seuraamuksiin, vaikka siihen vaadittiinkin niin monen vuoden kehitys.

Tässä juuri on kauhistuttavin piirre näissä asioissa. Todellisuudessa ei ole mitään tapahtunut, mutta toinen osapuoli pitää kiinni uskomuksestaan tai luulostansa. Jos ei ajoissa olla valmiita luopumaan siitä, ojentautumaan, pyytämään anteeksi, saattaa seurauksena olla ketjureaktio, missä edellinen luulemus toimii pohjana seuraavalle, ja taas seuraava seuraavalle. Syntyy kokonainen luulemusten ja kuvitelmien maailma, joka ajan myötä muuttuu "todellisuudeksi", mikä syrjäyttää elämän tosiasiat. Ilse oli loukkaantunut Reinholdin uskottomuuden johdosta, mitä ei milloinkaan ollut tapahtunut. Loukkaantunut katsoi oikeudeksensa hyvityksen saamisen, mutta millä tavalla hän sen saikaan! Reinholdin kuviteltu rikkomus johti tämän vaimon vieraan miehen syliin!

Kurt oli mitä ihastuttavin nuorehko saarnamies. Mutta kuka olisi tällaisissa tilanteissa tavannut ihmisiä, jotka eivät olisi ihastuttavia? Ilse ei milloinkaan elämässänsä ollut ollut niin ihastuttava kuin tavatessansa Kurtin ensimmäistä kertaa. Kurt oli yksinäinen, joten hän oli mitä hurmaavin ja houkuttelevin mies, mitä Ilse oli kohdannut. Niin, tarvitsee sitten yksinäinen isä äidin lapsillensa tai eronnut nainen isän lohduksensa, jokainen panee parastansa, esiintyy eduksensa, ylittäen itsensä. Eikö tätä kaikkea oltu nähty jo vuosien ajan? Kaikki esiintyivät eduksensa seurakunnan kokouksissa, niin miehet kuin naisetkin. Kaikki olivat hyviä, seurallisia, kohteliaita, huomaavaisia, mukaan lukien kaikki hyvät ominaisuudet. Mitä itse kukin sitten oli kotonansa tai miehensä ja vaimonsa seurassa, se on kokonaan toinen luku ihmiskunnan historiassa.

Kuinka tarvittiinkaan Jumalan puuttumista asioihin!

Miksi ruoho todellakin näytti niin usein vihreämmältä aidan toisella puolella! Ehkä se joskus oli sitäkin, mutta todella hyvin harvoin. Suurimmaksi osaksi tämä kaikki oli sielunvihollisen luomaa harhakuvaa, mihin hyvin moni lankesi, kuka enemmän, kuka vähemmän kohtalokkain seuraamuksin.

Jumalan armo riitti ja peitti rikkomukset, mutta oli tapauksia, joissa ei edes Jumalan armo riittänyt korjaamaan aikaansaatua pahaa. Tämä armo tosin vallitsi Jumalan ja ihmisen välillä, mutta se ei auttanut kahden eri henkilön välillä, jos oli tapahtunut jotakin peruuttamatonta. Kuinka paljolta oltaisiinkaan säästytty, jos olisi hiukankin tehty laskelmia ja varauduttu seuraamuksiin. Ihminen on ajallinen, ainutkertainen, niin myöskin avioliitto.

Ihminen vietti aivan liian paljon aikaa huvittelupaikoissa, mukavissa olosuhteissa, ollen noudattamatta Sanan kehotusta, että parempi on mennä surutaloon kuin ilotaloon. Ihminen ajatteli aivan liian vähän tuonpuoleisia asioita, kuolemaa, tästä elämästä lähtemistä. Oli niin luonnollista ja totunnaista odottaa kuoleman tulevan joskus vanhuudessa, joskus hamassa tulevaisuudessa. Mutta kuinka usein se saapuikaan aivan odottamatta, yllättäen. Se saattoi tulla siellä, missä sitä ei lainkaan olisi osannut odottaa. Yhtäkkiä katkesi suoni aivoissa kesken matematiikan tuntia; hautaan kannettiin elämänsä kukoistuksessa oleva seitsemäntoistavuotias nuori mies, jolla oli edessänsä lupaava ura urheilijana. Kaksikymmentäkaksivuotias nuori, kaunis kotirouva istuu puutarhassa auringon paistaessa kauniisti. Mies on asianajaja lähikaupungissa, kuuluisa jo nuorella iällään, koko seudun arvostama köyhien puolustaja. Vaimo soittaa kesken työpäivän ilmoittaaksensa, että ampiainen on pistänyt häntä korvan viereen. Seuraavana aamuna hän kuolee käsittämättömään tulehdukseen, joka lamaannuttaa sydämen. Kukaan ei osaa selittää miten se on mahdollista.

Ihminen tulee alastomana, parkuvana, tähän maailmaan, yksin, avuttomana. Hän ei ole sen kummemmassa tilassa lähtiessänsä täältä. Ei auta yhtään se, kuka hän on tai mitä hän on. Hän lähtee yksin, ilman äitiä, ilman isää, ilman että kukaan voisi saattaa hänet toiselle puolelle. Ainoa lohtu on tietoisuus Jumalan armosta, mutta onko ihminen todella valmis? Kuolema ei muuta mitään, ei korjaa mitään. Se ei tee jumalattomasta uskovaista, ei uskovaisesta jumalatonta. Ihminen ratkaisee tämän elämän aikana suuntansa, ja kuolema on ainoastaan lautturi tästä elämästä tuonpuoleiseen. Kukaan ei tiedä, milloin tuo lautta saapuu itse kunkin luokse.

Kaikkea tätä ajatellessaan Johanneksen mielen valtasi todellinen murhe. Kuinka vähän välittivätkään ihmiset tuonpuoleisesta! Jopa uskovaiset olivat tuudittautuneet tietynlaiseen rauhallisuuteen, jolla ei kuitenkaan ollut minkäänlaista raamatullista pohjaa. Uskottiin oltavan valmis, kun kävi säännöllisesti seurakunnassa, luki Raamattua ja harjoitti jonkinlaista hyväntekeväisyyttä. Mutta riittikö tämä kaikki Jumalan kaikkinäkevien silmien edessä?