Kuolema osa 2

Ihminen kun oli, koki Johannes ympärillänsä tapahtuvat asiat normaalin inhimillisellä, koskettavalla tavalla. Hän oli jo tottunut näkemään maailman sellaisena kuin se oli tässä viimeisessä ajassa. Mikään ei tuntunut olevan uutta tai odottamatonta, sillä olihan Sana jo vuosituhansia sitten sanonut, miten tulee olemaan. Mutta oli yksi asia, mihin Johannes ei voinut tottua, vaikka kuinka olisi tahtonut tai yrittänyt. Kaikki oli hyväksyttävissä ja siedettävissä ulkopuolella, maailmassa, ympärillä olevien ihmisten elämässä ja keskuudessa, mutta, mutta... Johanneksen sisimmän särki päivä päivältä yhä enemmän ja enemmän sen toteaminen, että maailman vaikutus yhä enemmän ja enemmän tuli hänen omaan kotiinsa, hänen kaikkeinpyhimpäänsä.

Maria oli aina ollut kiireinen omissa asioissansa, ollen monessa suhteessa enemmän virkanainen kuin perheenemäntä. Talon ostamisen jälkeen hän oli ottanut työnsä tuossa suuressa, maan laajimpaan ketjuun kuuluvassa tukkuliikkeessä, missä hän oli kohonnut vanhemman osastonjohtajan virkaan. Hänelle tuo asema oli niin merkittävä, että joskus Johanneksella kulkivat kylmät väreet selkäpiitä pitkin. Hänellä oli seurakunnan paimenen sydän aviomiehen sydämen ohella, ehkä vielä voimakkaampana kuin monella muulla. Olivat toki lähes kaikki hänen tuntemansa naiset samanlaisia, ylöspäin pyrkiviä, tahtoen mahdollisimman hyvin hoitaa virkansa. Niin, hän ei ajatellut nyt yleensä naisia, vaan seurakunnan veljien vaimoja. Oli toki kotirouviakin, siivoojattaria, myyjättäriä, tavallisia naisihmisiä, jotka jossakin elämänsä vaiheessa olivat tulleet uskoon ja perustaneet perheen miehensä kanssa. Mutta erikoisen sijan Johanneksen sydämessä saivat nämä aviovaimot, jotka olivat näissä johtavissa asemissa, kuten Erikakin, Oton vaimo.

Tässä oli yksi suuri vaikeus näiden ihmisten ja perheiden kohdalla. Otto ei ollut käytännöllisesti katsoen mitään, vain koulunsa kesken lopettanut, hyväntahtoinen, lempeäluonteinen, lihavuuteen taipuvainen miehenköriläs, joka ei ilmeisestikään, ainakaan Erikan mielestä, milloinkaan tullut aikuiseksi. Toista oli Erika, suhteellisen korkeasti koulutettu, ahkerasti opintonsa päättänyt uskovainen vaimo, joka oli suorastaan pakotettu, omien sanojensa mukaan, katsomaan että perheellä ylipäätänsä on leipää pöytään pantavaksi. Niinpä Erika oli ponnistellut eteenpäin, nousten tavallisesta osastonhoitajasta suuren yrityksen johtokunnan jäseneksi ja osastopäälliköksi; niin, olipa hän tavallaan osakaskin yrityksessä. Tämä viimeksi mainittu seikka juuri sai hänet ponnistelemaan ennennäkemättömällä tavalla firman pitämiseksi tulvivan laman aaltojen yläpuolella.

Jos Erika oli koulutettu ja tietoinen asemastansa, oli sitä omalla tavallansa Mariakin. Joskus Johannes kuitenkin rohkeni ajatella, että nämä molemmat naiset ainakin jossakin suhteessa olivat saavuttaneet asemansa ja itsetietoisuutensa nimenomaan sen johdosta, ainakin osaksi, että heidän mitättömän koulutuksen omaavat miehensä olivat luoneet heille ikään kuin ponnahduslaudan jonkin enemmän yrittämiseen, kuin mitä heidän miehensä olivat. Näin ei toki olisi tullut ajatella, ei missään tapauksessa, saati sitten edes parhaimmalle tuttavalle lausua sitä julki!

Kerran oli Johannes saanut aivan kouriintuntuvan esimerkin, minkä pohjalta hän rohkeni ajatella tällä tavoin. Otto oli hiljattain laittanut uuden leipomon, sillä he olivat muuttaneet paikkakunnalla. Erika oli juuri ollut eräänlaisella liikkeenjohtamiskurssilla ja oli täynnä uusia ideoita, ja miksei myöskin todella varteenotettavia perustavaa laatua olevia liikeviisauksia. Otto taas ei ollut mikään liikemies, vaikka tätä ammattia harjoittikin. Johannesta suuresti kiusasi se, kuinka Erika Marialle kertoi kaikenlaista hauskaa Oton yrityksistä ja epäonnistumisista. Eräässä vaiheessa veliparka oli melkein konkurssitilassa, olihan luonnollisesti heillä aviosopimus, niin ettei miehen taloudellinen tilanne voinut kaataa vaimon mahdollisuuksia työelämässä!

Sinä päivänä oli hyvin kylmä ilma ja Johannes halusi istua hetken sisällä kylän kodikkaimmassa baarissa, missä pöydät oli erotettu toisistansa amerikkalaismallisesti matalilla seinänpätkillä. Istuessansa hampurilaisensa ääressä hän totesi muutaman naisihmisen saapuvan selkänsä takana olevan pöydän ääreen. Luonnollisestikaan ei kumminkaan puolin ollut mahdollista nähdä ylitse, mutta äänistä veli huomasi pian istuvansa seläkkäin Erikan kanssa, joka äänekkäästi selitti työpäivänsä kokemuksia Brunhildelle. Heillä oli ollut joku erikoinen tapaus firmassa, se oli selvää, ja voitonriemuisena Erika selitti, kuinka hän oli pelastanut tuhansia, jollei sitten kymmeniä tuhansia markkoja oikeilla johtopäätöksillänsä. "Nyt juodaan kahvit ja syödään parhaat mahdolliset leivokset tämän kunniaksi! Minä olen vain aika tyttö, jota ei kyllä petetä! Kuule, minä ymmärrän jotakin liikeasioista, mitä taas ei voida sanoa Otosta. Se on sellainen surkimus näissä asioissa, että joskus oikein pahaa tekee. Minä en ole varmaankaan kertonut sinulle siitä, kuinka Otto teki aivan väärät päätelmät yhden tukkuliikkeen edustajan yllyttämänä, niin että nyt leipomo on melkein konkurssissa. Olin minäkin siellä paikalla, ja heti käsitin, että nyt Ottoa retkutetaan pahemman kerran. Hih, hih."

Toisella puolella oli melkoisen pitkä hiljaisuus, ja hetken kuluttua kuului jälleen Erikan ääni. "Mikä sinulla oikein on, sisar hyvä, mitä sinä katsot minua niin kummallisesti?" Hetken kuluttua kuului Brunhilden hyvin hämmästynyt ääni: "Kuule, etkö sinä sitten varoittanut miestäsi, jos kerran olit paikalla?" "Pyh, mitä minulle kuuluu se, jos hän ei tiedä mitä tulee tehdä. Oppiihan sitten vastaisuudessa olemaan varovaisempi!"

Johanneksen sisimmässä jokin voi pahoin, todella pahoin. Näinkö todella saattoi olla uskovaisen miehen ja naisen välillä? Näin pitkällekö jo oltiin tultu? Oliko naisilla niin suuri pätemisen tarve, että he hymysuin seurasivat miestensä erehdyksiä, puuttumatta millään tavoin asiaan? No, ei se sittenkään ollut niin kaukaista tai outoa, sillä olihan hän itsekin kokenut jotakin vastaavaa. Kuinka monessa asiassa olisikaan Maria aikoinaan voinut auttaa ja neuvoa häntä, mutta ei jostakin syystä ollut sitä tehnyt. Maria oli ikään kuin pahoilla mielin seurannut sitä, kuinka hän oli oppinut niin monia asioita kirjekurssien ja itseopiskelun kautta, kun hän itse taas oli joutunut istumaan erilaisten oppilaitosten penkeillä vuosikausia. Minkä oppimiseen Marialta oli mennyt vuosia, sen Johannes oli omaksunut vuodessa tai mahdollisesti vajaassakin. Kuinka monta kertaa Johannes olisikaan halunnut Marian neuvovan häntä asioissa, missä tämä oli parempi, mutta tämä oli kieltäytynyt aivan kummallisella tavalla.

Niin, tämä maailma oli aivan käsittämätön. Oliko missään enää jälkeäkään Jumalan tarkoittamasta perhe-elämästä, toinen toisensa kunnioittamisesta ja arvostamisesta, jos uskovaisissakin perheissä jouduttiin kokemaan tällaista?

Johannes kyllä ymmärsi sen, että tässä ajassa naisten ei useinkaan ollut mahdollista jäädä kotiin. Yleisesti hyväksyttiin jo nykyään se, että uskovaisen perheen vaimo meni töihin. Heidänkin perheessänsä se oli välttämättömyys, sillä ilman Marian perheeseen tuomaa rahaa he eivät olisi kyenneet elämään normaalia ihmisten elämää. Samoin oli mahdollisesti Oton ja Erikankin suhteen, mutta jokin ei ollut aivan kohdallaan juuri minkään perheen kohdalla. Jumalan Sana sanoi, että tuli etsiä ensin Jumalan valtakuntaa ja Hänen vanhurskauttansa ja myöskin nimenomaan lopunajalla varoa sitä, etteivät elatuksen murheet raskauta sydäntä. Mutta nyt kehitys usean perheen kohdalla näytti todella huolestuttavalta, sillä työasiat tuntuivat ohittavan uskonasiat sellaisella tavalla, että Johanneksen sisimmässä jokin huusi suurella ja tuskaisella äänellä.

Oliko se nimenomaan tuo kuoleman läheisyyden, ehdottomuuden tuntemus, mikä sai hänet kokemaan tämän tuskan niin voimallisena? Eikö kukaan toinen tuntenut tätä hänen ahdistustansa ja tuskaansa? Uskoivatko kaikki elävänsä ikuisesti tämän maan päällä, ilman huolta huomisesta, sielun elämän jatkuvuudesta? Johanneksen tehtävä oli huolehtia ihmisten ikuisuusasioista, kehottaa, opettaa, auttaa. Mutta nyt hänet oli tyrmätty hyvin voimakkaalla tavalla, pyritty vaientamaan hänet? Eivätkö ihmiset tajunneet, missä ajassa nyt elettiin? Eivätkö ihmiset, uskonveljet ja sisaret käsittäneet, että Herran tulemus on niin lähellä? Miksi jokaiselle tuntui olevan tärkeintä maallinen työ ja toimeentulo? Olivathan ne toki tärkeitä, mutta arvoasettelussa täytyi olla jotakin perusteellisen virheellistä!

Kuka voi punnita sen tuskan, mitä Johannes tunsi seuratessaan veljiensä ja sisartensa elämää, ponnistelua tässä kiireisessä, pahassa ajassa? Vuosikaudet oli saarnattu, opetettu, kehotettu, ja sitä enemmän ihmiset tuntuivat nukkuvan unohduksen peitteidensä alla. Yhä useammin sai Johannes kuulla yhden ja toisen suusta sanat: "Tästä ei sitten puhuta, annetaan tämän asian olla rauhassa!" Kuitenkin näiden rakkaiden ihmisten olemukseen oli tullut jotakin pelottavaa, ahdistavaa, ei ehkä kenen tahansa silmissä, mutta paimensielun silmien edessä. Nämä veljet ja sisaret muuttuivat aivan silmissä! Maalliset asiat saivat yhä enemmän sijaa vieden voimavarat ja ajan. Miksi ei yksinkertaisesti antaa kaiken mennä menoansa? Miksi ei jättää kaikkea Herran käsiin? Ei, sitä ei Johannes voinut, sillä jokin hänen sisimmässänsä oli alkanut huutaa päivittäin ja hetkittäin yhä voimakkaammalla ja tuskaisemmalla äänellä. Herra, Herra, katso seurakuntasi puoleen, armahda meitä, armahda meitä!

On helppo sijoittaa kaikki tämä tuska ja vastuunkantaminen Herralle, joka taivaasta katselee ja seuraa kaikkea. Mutta kuinka moni on tullut ajatelleeksi sitä, mitä Paavali Pyhän Hengen vaikutuksesta kirjoitutti muistiin meitäkin varten: "Ottakaa siis itsestänne vaari ja kaikesta laumasta, johon Pyhä Henki on teidät pannut kaitsijoiksi, paimentamaan Herran seurakuntaa, jonka hän omalla verellänsä on itselleen ansainnut"  (Apt.20:28). Tämä meidän Ylimmäinen Paimenemme ei siis hallitsekaan kaikkea ylhäältä, korkeudesta käsin, vaan Henkensä kautta Hän on meidän keskellämme, valittujen ihmispaimentensa sisimmässä. Tätä tuskaa ei kanneta yksinomaan ylhäällä, vaan myöskin alhaalla, siellä, missä julmat sudet pyrkivät raatelemaan laumaa. Oi seurakunta, milloin käsität asemasi Hänen laitumensa lampaina, joiden tulee asettua yhteen, yhteiseen rintamaan kaikkea pahaa vastaan! Kuinka kauan sinä näykit ja puret sitä kättä, joka on asetettu paimentamaan sinua? Kuinka kauan pakenet Paimentasi juoksemalla pois niiden luota, jotka on asetettu paimentamaan sinua, suojelemaan sinua?

Kuinka olisikaan Johannes toivonut, ettei hänen olisi tarvinnut olla niin tunteellinen, tuntevainen? Mutta hän ei voinut mitään sille, mitä oli. Hän ei voinut mitään sille, miksi hänet oli luotu, mitä häneen oli asetettu. Mutta miksi eivät ihmiset käsittäneet, ettei hän itse puhunut, opettanut, vaan toi julki sitä, mitä ylhäältä hänen sydämellensä asetettiin? Miksi ihmiset työnsivät hänet ja hänen julkituomansa pois luotansa kuin jonkin pahan? Niin, miksi, hän kysyi yhä uudelleen miksi? Eikö juuri sama tehty hänen Herrallensakin, joka voimassansa vaelsi tämän maan päällä? Niin, ei kaikkea tätä tehtykään hänelle, vaan Hänelle, joka oli hänessä!

Kuinka raskaalta tuntuikaan päivittäin seurata sitä, kuinka hänen oma perheensä oli kaikkien maailman huolien riepoteltavana. Lapset olivat jo nyt melkein aikuisia, mutta eivät kuitenkaan uskovaisia, kuten seurakuntalaiset paheksuen totesivat. Saarnaajan lapsia, eivätkä ole uskossa! Kuinka murheellisena ajattelikaan Johannes niitä hetkiä, kun hän erikoisten vierailujen aikana oli kantanut lapsensa käsivarsillansa kokoushuoneen alttarille siunaamista varten. Niin, hän oli luovuttanut molemmat lapsensa Herralle, mutta ei ollut saanut kokea sitä iloa ja riemua, minkä olisi tuottanut heidän antautumisensa Herralle. Kuinka raskaasti joutuikaan hän käymään tuomiolle itsensä ja elämänsä kanssa, miettien sitä, mikä olisi tullut tehdä toisin ja mitä olisi tullut jättää tekemättä. Hän käsitti tämän tuskan tietynlaisen turhuuden, sillä jokainenhan joutui läpikäymään sen muodossa tai toisessa. Ei ihminen voinut päättää sitä, milloin joku jättäytyi Herralle, vaikka oli kysymys omista lapsista. Mutta kaikesta huolimatta Johannes kävi tätä tilintekoa joskus jopa päivittäin. Hän ei voinut olla ajattelematta niitä vuosia, kun lapset olivat vielä viattomia, avuttomia kiharapäitä, kirmaillen horjuen pitkin pihanurmikkoa.

Se oli ollut riemun ja onnen aikaa, äitiyden ja isyyden kultahetkiä. Mutta nyt olivat vuodet kuluneet, ja pian poika olisi voimassa ja koossa ylittävä isänsä. Tytär oli onneksi jonkin verran sulkeutunut, tyytyen viettämään suurimman osan illoistaan kotonaan tai tyttökavereiden luona. Siinä ainakin oli syytä kiitollisuuteen, kun ajatteli joidenkin uskovaisten lapsia, jotka suorastaan olivat joutuneet pahoille teille jo ennen kahdettakymmenettä ikävuottaan. Eipä ollut Hanskaan paha poika, joskin isää erikoisesti murehdutti tämän kiivasluontoisuus ja kärsimättömyys. Tuntui kauhistuttavalta kuulla aikanaan niin suloisen ja pienen lapsen aikuiseksi kasvaneesta suusta kirousten tulvaa, kun jokin asia ei sujunut odotetulla tavalla. Kaikkeen tähän tietysti tottui, oliko se hyvä vai paha, sitäkin Johannes usein mietti.

Mitä tahansa poika tekikin pahaa tai osoitti huonoa luonnetta joissakin asioissa, siitä isä pyrki jatkuvasti ottamaan syytä itsellensä. Oliko lapsi juuri tuollainen siitä syystä, että oli joutunut todistajaksi niin lukemattomille isän ja äidin välisille riidoille? Oliko kaikki loppujen lopuksi Johanneksen syytä, kun ei ollut kärsivällisempi niin kiivasluontoisen Marian kanssa? Monta riitaa olisi vältetty, jos hän olisi osannut vaieta ja poistua paikalta. Olihan Marian suku tunnettu riitaisuudestansa ja kovista sanoistansa. Olisiko pitänyt antaa periksi, myöntyä? Mutta toisaalta perheen päänä Johanneksen tuli olla vastuussa vaimonsa tekemisistä, sillä jos hän olisi aina vaiennut, niin eikö hän olisi tullut syynalaiseksi? Missä kulki raja kaiken välillä, sitä tuskin pystyi sanomaan kukaan.