Kuolema osa 1

...ETTÄ HEIDÄN KERRAN ON KUOLEMINEN...

Osa 1

Lokakuu 1993

Ei milloinkaan aikaisemmin elämässänsä ollut Johannes kokenut jotakin sellaista, mikä nyt oli tullut hänen elämäänsä joitakin päiviä sitten. Lukemattomia kertoja viimeisten lähes parinkymmenen vuoden aikana hän olisi niin mielellään kaiken kärsimyksen ja ahdistuksen keskellä nukkunut pois tästä maailmasta ollakseen Herransa kanssa. Oliko tämä halu jotakin rikollista, väärää, vaikeuksien pakenemista? Eikö Paavalikin huokaissut raskautettuna, että halu hänellä olisi täältä eritä, mutta kanssamatkaajiensa tähden hänen oli vielä oltava tämän maan päällä tässä ruumiissa?

Miksi hänen ajatuksensa yhä uudelleen ja uudelleen palasivat tuohon hänen kokemukseensa Myllylammella, missä hänet kirjaimellisesti ja sananmukaisesti rakas veli ja ystävä oli tallannut pohjattomalta tuntuvaan mutaan ja liejuun, ajatellen vain omaa pelastustansa ja etuansa? Miksi ylipäätään kaikki tällainen kohtasi häntä, vaikka hänen ainoa ajatuksensa ja tarkoituksensa oli auttaa jokaista mahdollisuuksiensa mukaan? Miksi kaikki hänen elämässänsä näytti päättyvän jonkinlaiseen tappiotilaan, missä autettava oli selvinnyt kunnialla ja yleistä hyväksyntää saavalla lopputuloksella, mutta hän itse auttajana oli saanut kokea tulleensa merkityksi sillä häpeällä ja moitteella, minkä itse asiassa olisi tullut kohdata autettavaa, joka hänet oli saattanut sille paikalle, useimmiten vastoin Johanneksen omaa tahtoa ja tarkoitusta? Miten ylipäätään oli mahdollista, että osat vaihtuivat tällaisella tavalla?

Nyt näin monen vuoden jälkeen Johannes oli pakotettu näkemään se tosiasia, että lukemattomat veljet ja sisaret, joita hän oli pitänyt todellisina ystävinänsä ja luotettuinansa, olivat todellisuudessa käyttäneet häntä hyväksensä jonkin sellaisen saavuttamisessa, mikä ei itse asiassa kuulunut heille lainkaan; niin kuin ei Johanneksenkaan palvelustehtävän piiriin. Klausilta olivat loppuneet rakennusaineet rahan puutteen johdosta, ja hän piti maailman luonnollisimpana asiana sitä, että hän saattoi viedä veljensä purkamaan hylättyä myllyrakennusta; eihän se voinut enää kuulua kenellekään! Näinkin voidaan ajatella, jos ei ylipäätänsä haluta ajatella!

Tapaus johti lopulta siihen, että Johannes luuli viimeisen hetkensä koittavan, ja hän valmistautui kuolemaan veljensä rauta-anturoiden mutaan painamana. Odottaessaan mudan tunkeutumista suuhunsa hänen mielessään pyörivät monenlaiset ajatukset, ja jollakin tapaa hän tunsi eräänlaista mielihyvää sen johdosta, että nyt kaikki surkeus ja ahdistus olisi hänen kohdaltansa ohitse. Miksi ei todellakin hän, jonka kaikki olivat hylänneet, jättäneet Herransa haltuun, miksi hän ei todellakin voisi nyt nukkua pois tästä petollisesta ja rauhattomasta maailmasta?

Johannes oli todellakin saanut kylliksensä kaikesta siitä vihan kampanjasta, joka oli kohdistettu häntä vastaan, joskaan ei niin näkyvällä tavalla. Ehkä juuri siinä piili kaiken murheellisuus ja tuskan todellinen piikki? Jos vihamielisyys ja pahanpuhuminen olisivat tapahtuneet avoimesti ja selvästi, ei se olisi satuttanut lainkaan niin kovasti, mutta nyt kaikki tuli mitä läheisimpienkin veljien ja sisarten kautta ikään kuin pikkuruisen puukon isku selkään. Juuri tuon puukon pienuus ja sen aiheuttamat lähes näkymättömät haavat olivat yksi syy siihen, miksi ei sen paremmin iskijä kuin ei tapahtumaa seuraavatkaan havainneet mitään seuraamuksia, ehkä vain Johanneksen tuskaisen ilmeen tai huudon. Ei, ei todellakaan ollut sopivaa hänen huutaa, ilmaista tuskaansa, sillä sehän olisi johtanut asian tarkempaan tutkisteluun ja mahdolliseen häpeään sen yllä, joka iskun oli suorittanut!

Kaikki oli Johannekselle niin käsittämätöntä, ettei hän tiennyt mitä ajatella. Iskut tulivat juuri sieltä, mistä niiden ei milloinkaan olisi odottanut tulevan; mistä hän ei niitä olisi odottanut. Mitä taas tuli kaikkeen siihen, mitä hän kotonansa joutui kokemaan, sitä ei kukaan ollut valmis uskomaan. Hän kärsi asioista, jotka eivät painaneet ehdottomasti yhtään mitään tarkkailijoiden vaakakupissa; ei, vaan päinvastoin hän oli syyllinen, kaiken aiheuttaja, oman typeryytensä uhri. Kuka sellaista miestä säälisi, joka ei ymmärrä miten kohdella omaa perhettänsä?

Ei siis ollut ihme, että kaiken tämän pohjattoman yksinäisyytensä keskellä Johannes kaipasi päästä Herran luokse, pois kaiken häntä ympäröivän pahan tukahduttavasta ilmapiiristä. Ei hän ollut lainkaan kyllin vanha tunteaksensa tällä tavoin ikänsä puolesta; myöskään hän ei ollut siinä määrin sairas, että olisi halunnut elämänsä päättyvän. Mutta hän oli monessa suhteessa halukas kuolemaan, sillä hän ei nähnyt elämällänsä mitään sellaista tarkoitusta, kuin mitä hänen sisimmässänsä oleva kaipaus odotti. Toki oli hänelle Jumalan valtakunta ja Hänen asiansa tärkeät, mutta hänet oli hylätty yksinäisyyteen sellaisella tavalla, ettei hän ajoittain jaksanut nähdä kaiken ylitse siihen, mikä on jumalallista. Häneltä todellakin oli katoamassa elämänilo, elämän voima. Mikä ylipäätänsä puhui sen puolesta, että hänen aamuisin oli noustava ylös ja yritettävä hymyillä vaimollensa ja lapsillensa? Jokaisella oli omat kiireensä, omat tärkeät asiansa. Hän oli olemassa kaikkia rakkaitansa varten, omaisiansa varten - uskonystäviänsäkin varten siinä suhteessa, että nämä saivat mitä odottivat, mutta kuka oli todella olemassa häntä varten?

Maria oli kiireisempi kuin milloinkaan heidän aikaisemman avioelämänsä aikana. Tukkuliikkeen kevätkiireet olivat ennennäkemättömän ahdistavat ja voimavaroja nielevät. Vaimo tuli ja meni, nukkui yönsä levottomasti ylirasittuneena, nousi aamulla melkein yhtä väsyneenä kuin illalla nukkumaan käydessänsä. Puolin ja toisin yritettiin hymyillä, naurahtaakin silloin tällöin. Maria oli onneksi eräässä suhteessa toisenlainen kuin Erika, joka kovissa kiireissänsä oli niin kokonaisvaltainen, ettei edes ajatellut Oton kanssa olemista. Niin, Johannes ja Maria olivat yhdessä sen verran usein, ettei sen suhteen ollut valittamista, mutta ajattelevana ja tuntevana miehenä Johannes ei voinut olla panematta merkille sitä, ettei Maria ollut kaikessa mukana sellaisella tavalla kuin olisi pitänyt. Ajatukset olivat aivan jossakin muualla kuin valkoisilla lakanoilla. Maria suunnitteli, pohdiskeli, laskeskeli, silitellen miestänsä parhaansa mukaan. Hän halusi osallistua miehensä elämään, olla tälle hyvä, mutta ei voinut mitään sille, että kevätvaraston täydellistäminen oli koko ajan mielessä.

Ihmisten vaikeudet ovat asia, mistä ei voida tehdä mitään yleisluokitusta. Mikä on toiselle yhdentekevää ja merkityksetöntä, toiselle se voi olla musertavan raskasta. Me ihmiset olemme niin tavattoman erilaisia. Kuinka usein olikaan Johannes seurannut ihmisten keskusteluja, missä nämä olivat puineet elämän eri puitteita, hyvässä tarkoituksessa löytää ratkaisuja kärsiville lähimmäisillensä. Itsestään selvää on, että näiden keskustelujen keskipiste oli avioliittoasioissa, sillä vaikka sitä ei avoimesti tunnustettukaan, löysi jokainen asianhaara lähtöpisteensä sieltä, missä miehen kyljestä poistettiin yksi tarkemmin ajattelematta merkityksettömältä tuntuva luunpalanen.

Johannes oli mies, joka ilmiselvästi oli luotu avioon; hän ei voinut kuvitellakaan olevansa yksin. Jo nuoruudessansa hän oli tuntenut voimakkaasti miehiset voimansa, jotka mahdollisesti olivat perua isän puolelta. Hän ei milloinkaan ollut mikään hurmuripoika tai hameenhelmojen perässä juoksija, mutta hänelle oli itsestään selvää se, että hänen oli löydettävä itsellensä vaimo. Kuinka hartaasti hän olikaan rukoillut, että Taivaallinen Isä antaisi hänelle hyvän vaimon. Mutta niin kuin tuntuu yleensä ottaen olevan elämässä, eivät kaikki tällaiset nuoruuden rukoukset, pyynnöt, toteudukaan, vaan suurempi viisaus sallii ihmislasten tehdä ratkaisuja ja valintoja, jotka johtavat rauhan sataman sijasta myrskyisille meren ulapoille. Niin, jokainen todellinen uskovainen tarvitsee koetuksensa ja ristinsä; niin ristinsä, ah ristinsä, joka alussa näytti suloiselta, herttaiselta, luotettavalta, ei lainkaan ristiltä!

Johannes oli taisteluissa, mutta siinä suhteessa hän ei ollut yksin. Hän oli nuoruudessaan valinnut Ristin tien, kaidan Tien, ja nyt oli tullut aikuisuuden aika, aika kannettavaksi tulemisen sijasta jonkin sellaisen kantamiseen, mitä hän ei ollut parhaimmissa kuvitelmissansakaan pystynyt odottamaan. Ehkä hänen tiensä olisi monessakin suhteessa ollut helpompi, jos hän olisi ollut tavallinen riviuskovainen niin kuin kaikki muut hänen kylällänsä. Mutta hänen yllensä, hänen sisimpäänsä, oli laskettu jotakin sellaista, mikä ei suonut hänen elää normaalia, tavallista ihmisten elämää. Hän oli syntynyt sellaiseen perheeseen, missä Isä raskaalla kädellä kuritti omiansa!

Tähän asti hän oli puhunut kuolemasta ja tästä elämästä siirtymisestä kuten kaikki muutkin uskovaiset, sillä olihan se aivan luonnollinen ajatus jokaiselle Herraa odottavalle. Hän oli julkituonut halunsa Herran luokse menemiseen, sillä hän todellakin oli saanut kylliksensä kaikesta panettelusta ja hyljeksinnästä. Jos hänet olisi hylätty ainoastaan sananjulistajana, ei se ehkä olisi koskenut niinkään kovasti, mutta kaikki oli johtanut siihen, että käytännössä hänet oli hylätty myöskin Jumalan lapsena, osana suurta perhettä. Todella harvoin järjestyi tilaisuus hänen osallistumisellensa kokoukseen veljien ja sisarten kanssa, sillä häntä oudoksuttiin useimmissa piireissä. Hän oli liian järkähtämätön näkemyksissänsä, opetuksessansa, mitä hän kaikesta huolimatta harjoitti hyljätyksi tulemisestansa huolimatta. Hän oli liian ahdasmielinen, liian iloton. Kun toiset veljet ja sisaret jo nauttivat Karitsan hääaterian riemuista, iloiten ja ylistäen Herraa siitä, että he jo nyt olivat Kristuksen vaimo, kokeneet kaiken täyttymyksen, kieltäytyi tämä osallistumasta tähän iloon. Hänellä olisi vielä aikaa nauttia näistä asioista Herran saapuessa! Mutta eikö hän käsittänyt lainkaan, että Herra oli jo tullut ja oli omiensa keskellä?! "Halleluja, Johannes, paruusia, Herran läsnäolo, on saapunut keskellemme!"

Ei, Johannes ei voinut huudahtaa hallelujaa, vaan päinvastoin sai mitä suurimman paheksunnan ennen niin läheisiltä uskonystäviltänsä. Eikö hänen olisi tullut pitää suunsa kiinni ja pysyä poissa kirjoituskoneensa äärestä? Miksi hänen pitikään lausua niin jyrkkä tuomionsa toisten ilon ylle? Ei, Johannes ei ollut toivottu henkilö heidän keskuudessansa, eikä myöskään muualla, missä uskottiin johonkin aivan erikoiseen.

Niin, Johannes oli puhunut kuolemisesta ja poisnukkumisesta lukuisia kertoja, mutta nyt viime päivien aikana hän oli joutunut todella vakavasti miettimään kaikkea, sillä ensialkuun öisin, sitten myöskin muina vuorokauden aikoina, hän aivan kuin yllättäen joutui kokemaan sellaista, mitä ei vielä milloinkaan elämänsä aikana ollut kokenut. Ei milloinkaan aikaisemmin hän ollut kokenut kuoleman läheisyyttä sellaisella tavalla, niin pysäyttävällä, ehdottomalla tavalla. Ei, hän ei tiennyt olevansa sairas siten, että olisi sen johdosta voinut odottaa äkillistä poismenoansa. Jo todettu sairaus oli kiusallinen ja vaati jatkuvaa hoitoa ja lääkärissä käymistä, mutta sen ei pitänyt olla missään suhteessa kuolemaan johtava. Kyljessä tosin oli erikoinen paikka, ilmeisesti venähtänyt lihas, tuskin muuta. Mutta hän ei voinut mitään sille, että hän nyt päivittäin joutui ajattelemaan kuolemaa, poismenoa. Olisiko hän itse kokeva sen piankin, vai joku sukulainen tai tuttava? Itseänsäkö varten hän sitä ajatteli, vai vain sen tähden, että oli sananpalvelija?

Niin, tuo ajatus ei ollut ikään kuin vain ajatus, vaan jotakin enemmän. Oliko se aavistus, oliko se erikoinen tuntemus, mutta jos milloinkaan niin nyt hän koki ja tunsi ikään kuin koko ruumiillansa ihmisen heikkouden, vajavaisuuden, ajallisuuden. Yhtäkkiä arvoasetelmat hänen elämässänsä olivat saaneet aivan uuden valaisun. Toki oli Henki hänen sisimmässään tehnyt työtänsä vuosikymmenien ajan, mutta nyt oli alkanut jokin aivan erikoislaatuinen ja -merkityksinen vaihe hänen elämässänsä. Olisiko Herra nyt vihdoinkin tekevä jotakin erikoista, jotakin siitä, mitä Hän oli luvannut tehdä Seurakuntansa keskuudessa viimeisinä aikoina?

Johannes oli pannut koko elämänsä likoon iäisyysasioiden tähden, joskin omasta mielestänsä hyvin vajavaisella ja puutteellisella, joskus laiskaltakin tuntuvalla tavalla. Mutta kun hän nyt tarkkaili mennyttä elämäänsä ja ennen kaikkea nykyistä taloudellista tilaansa, joutui hän toteamaan olevansa ainakin jossakin määrin Jumalan palvelija, sillä hänessä jos kenessä oli toteutunut jo nuoruudessa kuulemansa seurakunnan rukous. Tämä seurakunta oli rukoillut Herraa: "Rakas Jumala, pidä Sinä huoli siitä, että meidän saarnaajamme pysyy nöyränä, niin me pidämme huolen siitä, että hän pysyy köyhänä." Ei, ei hän ollut katkera, ei hän katunut yhtäkään päivää Herran palveluksessa, vaikka monta kertaa olikin ollut halukas lopettamaan; niin, nytkin hän olisi lopettanut minä hetkenä tahansa, jos olisi saanut kuulla Herransa vapauttavan äänen: "No niin, poikaseni, Minulla on nyt eräs toinen, joka jatkaa tehtävääsi, pidä sinä nyt rauhalliset eläkepäivät siihen asti kun Minä tulen noutamaan sinut muiden ohella Taivaalliselle hääaterialle." Kuinka mielellään Johannes olisikaan kuullut nämä sanat, mutta hän tiesi kaiken tällaisen toivomisen, saati sitten odottamisen, aivan turhaksi. Näitä sanoja hän ei milloinkaan olisi kuuleva, sillä ilmiselvästi hänen leponsa ja eläkepäivänsä oli siirretty tuolle puolelle ajan rajan!

Tämä tunne kuoleman läheisyydestä, lähes kosketuksesta, oli nyt muuttanut koko hänen ajattelunsa. Ei, kaikesta huolimatta, hän ei halunnutkaan vielä kuolla! Ei hän toki pelännyt kuolemaa, mutta hän oli ihminen niin kuin jokainen muukin. Pian lähes viidenkymmenen vuoden ajan hän oli elänyt elämäänsä tämän maan päällä inhimillisenä olentona, tottuneena elämään. Vaikka kuolema jonakin hetkenä tulee jokaisen ihmisen kohdalle, on ihminen siitä huolimatta suuntautunut elämän mukaan. Kuoleman sijasta ihminen odottaa nousevansa vuoteestansa uuteen päivään; aamusta aamuun. Tottumus on valtava, voimakas, hallitseva voima, joka ottaa ihmisen omakseen sellaisella tavalla, ettei sitä juuri kukaan käsitä eikä huomaa. Ilmeisesti vain todella uskovaiset ihmiset viedään sille paikalle, missä he aivan käytännössä joutuvat tiedostamaan jotakin sellaista, mikä kaikilta muilta säästyy viimeiselle, ehkä liian myöhäiselle hetkelle!