Minä olen kaikessa parempi osa 5

Flunssa on helppo sairastaa

 Maija oli siis hyvä kaikessa siinä, missä Matti oli hyvä. Mutta missä mies oli huonompi, siinä vaimo aina oli hyvä. Maija seurasi silmä kovana, aivan avioliiton alusta lähtien, kaikkia miehen sanoja ja tekoja. Jos miehen vatsa oli kipeä, ja tämä valitti sitä, alkoi vaimo viimeistään seuraavana aamuna valittaa vatsakipua. Kun väsymys tuli ylivoimaiseksi Maijalle, ei tämä halunnut sitä tunnustaa, vaan nyt iski flunssa sellaisella voimalla, että oli soitettava työpaikalle. Maijan tarpeet siis olivat jatkuvasti kiinni siitä, mitä mies julkitoi.

Monet lh-persoonista eivät ole milloinkaan sairastaneet ainakaan näkyvällä tavalla. Olisiko tämä todiste sille, ettei heillä ole niitä sisäisiä ristiriitoja, jotka aiheuttavat normaaleille ihmisille sairauksia? Heillä ei ole omaatuntoa, heillä ei ole tunteita siinä mielessä kuin tavallisilla ihmisillä.

Itse asiassa Maijalla oli hyvin harvoin todellinen sairaus, sillä useimmiten oli kysymys siitä, että hän kätki todellisen ongelman keksimänsä vaivan alle. Matti oli todella helisemässä noin päivinä, sillä silloin vaimo heittäytyi todella avuttomaksi ja heikkokuntoiseksi, etenkin useampana keväänä, kun sesonkiin sidottu firma piti pitkää kesälomaa. Matti juoksi asioilla, hankki lääkkeet, hoiti lapset, vastasi puhelimeen, kun vaimoparan äänikin oli niin karhea. Hän oli olemassa vaimoaan varten, sen hän oli kokenut kaikkina yhteisen elämän päivinä. Hänet oli luotu Maijaa varten, hän oli apu Maijaa varten. Niinhän Sana sanoi, vai oliko se jotenkin toisinpäin?

Kun Matti sitten sairasti, sai hän mitä suurinta huomiota osakseen. Häntä silitettiin päästä, laitettiin kauniisti lakanoiden väliin, tuotiin kaikki tarvittava vuoteeseen. Totta, aivan totta! Kuka uskoisi sitä? Hän oli Maijan huomion keskipisteenä suunnilleen siitä kun tämä tuli töistä kotiin, sanokaamme noin klo 21.00 asti. Silloin vaimoa alkoi toden teolla väsyttää ja hermostuttaa, ja vaikka oli juuri säälien todennut sisarelleen puhelimessa, kuinka sairas mies on, saattoi hän nyt kovalla ja kiukkuisella äänellä kuuluttaa, ettei hän nyt sentään aivan kaikessa voinut miestänsä palvella! Rajansa kaikella!

Jälleen kerran Matti-parka oli luullut asioiden sittenkin muuttuneen, kun muutaman tunnin ajan oli saanut kokea sellaista hellyyttä. Tämä oli kaikkein raskainta elämässä, jatkuva pettymys, jatkuva luulo sen suhteen, että jokin voisi muuttua. Mutta mikään ei ollut muuttunut parempaan suuntaan, vaan siihen toiseen suuntaan!

Katso itse eteesi!

Kun työtilanne oli todella huono, kokeili Matti yksityisyritteliäisyyttäkin, mikä paljon aikaa ja voimia vaativana oli mitä ahdistavin tekijä vaimolle ja sen johdosta sitten koko perheelle. Jos jokin asia ei ollut vaimon mieleen, merkitsi se sitä, että jokin hänessä alkoi jokaisella ajateltavissa olevalla tavalla taistella niin miehen kuin hänen yrityksensäkin nujertamiseksi. Kaikille tuttaville hän kehui miehensä yritysintoa, mutta kun mies jossakin vaiheessa oli tekemässä kohtalokasta virhettä liiketoiminnassaan, ei hän varottanut miestä ollenkaan, vaan kehui tuttavalleen, että nythän saa sitten mies nähdä, ettei hänestä ole liikealalle!

Maijan vahingonilo oli hänelle aivan kuin pakollinen tekijä elämässä, jota ilman hän ei tullut toimeen. Kauhistuttavinta kaikessa oli kuitenkin se, että hän aivan käytännössä teki kaikkensa miehen epäonnistumiseksi. Miehen tuoma raha olisi ollut mitä suurimerkityksisin perheelle, mutta sitä ei vaimo ajatellut edes lasten itkiessä sitä, ettei ollut varaa hankkia heille asiallisia hiihtovälineitä tai vastaavaa.

Kukaan ei riitele yksikseen

On väittämiä, joiden paikkansapitävyys voidaan kiistää kysymyksen ollessa luonnehäiriöstä. Kautta aikojen on väitetty, ettei kukaan voi riidellä yksikseen, vaan aina on vikaa kummassakin osapuolessa. Olemme varmaankin kirjoittaneet kylliksi, jotta ajatteleva ihminen voi päätellä siitä, että yllä oleva väittämä ei pidä paikkaansa esimerkkiperheissämme.

Maijalle ja Jussille loukkaantuminen ja suuttuminen, itsensä uhriksi tunteminen, oli melkein kuin päivittäistä leipää, jota ilman kumpikaan ei tullut toimeen. Suuttumisen aihe löytyi melkein mistä tahansa, jos ei muusta, niin päivän lehdestä tai television suosikkiohjelmasta.

Ainakin Maija katseli Kauniita ja rohkeita ja kotimaisiakin sarjoja sillä silmällä, ettei mies ollenkaan ihmetellyt vaimon käytöstä. Tämä hyvin usein samaistui mieleisiinsä hahmoihin noissa ohjelmissa, ja kohteli miestään juuri sen mukaisesti. Jos roolihahmolle televisiossa tehtiin pahaa, koki vaimo sen sellaisella myötätunnolla, että mies sai tuta sen seuraavassa sänkykohtauksessa. Ilmeisestikin juuri noista ohjelmista ja aikakauslehtijutuista vaimo ammensi pahaa oloansa ruokkivia asioita, aivan riippumatta siitä mitä todellisuudessa oli.

Maijan täytyi saada suuttua, tuntea itsensä loukatuksi, useamman kerran viikossa. Miten joku voi vielä väittää, että riitaan tarvitaan kaksi? Eihän heidän erimielisyytensä millään tavoin ollut heidän erimielisyytensä, vaan vaimon erimielisyys! Matin ei tarvinnut edes vastustella tai korottaa ääntänsä, sillä vaimon mieli oli murheellinen. Ja kun hän alkoi yhä enemmän korottaa ääntään, oli aivan samantekevää mitä mies teki. Maija huusi aikansa, eikä halunnut kuulla sanaakaan mieheltään.

Mitätöiminen

Mitä enemmän puhumme luonnehäiriöstä ja perehdymme sille ominaisiin piirteisiin, vakiintuvat tietynlaiset mielikuvat. Yksi perustavaa laatua oleva käsite on ”mitätöiminen”. Lh-persoona on jo kirjoittamamme perusteella ottanut kuin elämäntehtäväkseen toisen ihmisen vähättelyn ja suoranaisen mitätöimisen. Ei mitätöidä ainoastaan ihmistä itseään persoonana, vaan kaikki häneen liittyvä.

Tämä ei useinkaan tapahdu niin ilmeisellä tavalla, että sen heti huomaisi. Moni ihminen tällaisen kohtelun uhrina ollessaan ihmettelee mahdollisesti vuosikausia sisimmässään olevaa ahdistavaa tunnetta, eikä kuitenkaan pääse selvyyteen siitä, mikä sen todella aiheuttaa.

Mitätöimisen tekee todella kipeäksi, jos se puetaan näennäisesti ylistäviin ja positiivisiin sanoihin, joiden kohdalla pätee se, mistä olemme myöskin kirjoittaneet: lh-persoonan sanoilla ja käsitteillä on aivan eri merkitys kuin jonkun aivan tavalliseksi luonnehdittavan ihmisen kohdalla.

Kun Jussi musikaalisesti keskivertoisen lahjakkaana harrasti soittovälineitä siinä määrin, että pääsi paikkakunnalta kokoonpannussa pikkuorkesterissa soittamaan pianoa, oli hän tavattoman ylpeä noustessaan muiden soittajien kanssa vastaanottamaan yleisön suosionosoitukset. Ei ollut merkitystä sillä, että suurin osa musisoinnista tapahtui paikkakunnan pikkujuhlissa ja ravintoloissa, usein hyvinkin humalaiselle kuulijakunnalle. Hän oli se, jonka johdosta perhe kuului kaupungin kermaan, etenkin kun hän firman toiseksi korkeimpana johtajana oli arvostetussa asemassa kunnan päättäjienkin silmissä.

Jussi kärsi kuitenkin silminnähden siitä, että työ vakuutusyhtiössä vei kaikki Liisa-vaimon voimavarat. Muiden orkesterinjäsenten vaimot olivat hänen mielestään paljon enemmän mukana miestensä riennoissa, istuen ravintoloissa kuuntelemassa, ja tullen silloin tällöin karaoke-tyyliin laulamaan pianon ympärille. Liisalle tällainen ei sopinut, yksinkertaisesti siitä syystä, etteivät ravintolaillat ollenkaan olleet hänen mieleensä. Olkoonkin niin, että joillakin näistä naisista oli melko kaunis lauluääni — näkyi selvästi, että kaikki mukana oleminen oli vain teatterimaista, miesten vaatimuksesta tapahtuvaa nuoleskelua.

Liisa osasi soittaa kitaraa, koska oli oppinut sen jo teini-ikäisenä, mutta Jussin mielestä kitaransoittaminen oli nautittavaa ainoastaan silloin, jos kitara oli Landolan tai jonkun muun laatumerkin kalleimpia malleja, ja jos soittaja oli joku muu kuin Liisa! Jussi tosin kallisteli päätään hyväksyvästi myhäillen, mutta saattoi joskus tuoda pienen taskunauhurin äänitysasennossa Liisan nuottien viereen: ”Otetaanpas nyt hiukan musiikkia nauhalle, että on sitten vanhana jotakin muisteltavaa!”

Vaimo soitteli ajattelematta sen paremmin vieressä pyörivää nauhuria. ”Kiitos, se oli kaunista”, totesi ohitse kulkeva mies huomattuaan nauhurin napsahtaneen nauhan loppumisen merkiksi.

Liisa sai siis kehuja ainakin silloin tällöin, mutta hänen sisäinen ahdistuksensa paheni hetkestä toiseen. Etenkin, kun Jussi sitten saattoi kuin ohimennen napata kitaran syliinsä, soittaen juuri niitä kappaleita mitä vaimo hetki sitten oli esittänyt. Mutta nyt ote oli korvinkuultavan erilainen, itsetietoinen, rytmi selvästi erottuva siitä, miten Liisa oli kappaleen soittanut. Jussin hymyilevät, ikään kuin voitonriemuiset ilmeet kertoivat vaimolle kaiken. Hän oli tosin soittanut melko hyvin, mutta nyt oli mestari asialla! Kitaran paikalleen asettaen Jussi loi Liisaan sellaisen ylitsepursuavaa itserakkautta säteilevän katseen, että Liisan oli pakko katsoa muualle. Viesti oli selvä: Jussi oli kaikessa parempi kuin hän!

Joku saattaa olla sitä mieltä, että tämä on normaalia elämää, sellaistahan sattuu kaikessa ihmistenvälisessä kanssakäymisessä. Eihän ole mitään pahaa siinä, jos esim. soittotaidot pannaan arvojärjestykseensä! On kuitenkin suuri ero siinä, kuka tämän järjestyksen tekee ja kuinka usein!

Liisan ystävät pitivät tämän soitosta ja kehuivat sitä jopa Jussille, joka yhtyi kehuihin ja hymyili kauniisti, ennen kaikkea sievimmän näköisille vaimon ystävättärille. Samana iltana jo peittojen välissä oltaessa Jussi yhtäkkiä havahtui unisuudestaan ja totesi: ”Kuule Liisa, ne sinun ystävättäresi eivät taida olla oikein musikaalisia!” Liisa tiesi tarkalleen mistä oli kysymys, ja rintaa kouraisi jälleen kerran tuo niin tutuksi tullut tunne itsensä häpäisemisestä vieraiden aikana. Vieraiden yllytyksestä hän oli jälleen kerran ottanut kitaran esiin ja säestänyt näiden laulua, mutta rytmissä oli ilmeisestikin ollut taas jotakin vikaa.

Todellisuudessa Liisa soitti ihan hyvin, pystyen jopa mukailemaan laulavien omintakeisia koukeroita. Mutta häneltä odotettiinkin samanlaista täydellisyyttä instrumentin hallinnassa, mikä oli omiaan Jussille, joka soitti todellakin kuin tietokoneen ohjaamana hallitusti, täsmällisesti, koneellisesti. Kuka pitää koneellisesta soitosta, se on jokaisen yksityisasia. Mutta eiköhän ole todellisuutta se, että jossakin määrin improvisoitu soitto kuulostaa sittenkin paljon kauniimmalta kuin täydellisyydessä takova, ennalta ohjelmoitu automaattipiano?

Vain paras on kyllin hyvää hänelle!

Perheen rahavarat olivat jatkuvasti vähissä, vaikka kumpikin ansaitsi melko hyvin. Tämä johtui siitä, että perheen pää halusi vain parasta, jo niinäkin vuosina, kun vain Liisalla oli hyvin palkattu työ. Noina vuosina Jussi vasta etsi karriääriänsä, ja sai tyytyä satunnaisiin tuloihin, kun jostakin syystä hänen itsetietoinen käytöksensä loukkasi monia työnantajia. Kuinka monet potkut mies saikaan koeaikanaan!

Nyt oli yksi orkesterinjäsenistä päättänyt hankkia kotiinsa uuden pianon, ja pyytänyt muita jäseniä mukaan testauskiertueelle. Oli tärkeää, että soitin olisi huippulaatua, sillä sitä soittaisi ennen kaikkea ostajan vaimo. Jussi tunsi tämän naisihmisen, joka todella oli kiinnostunut musiikista, aivan toisin kuin Liisa. Millaista se olisikaan, jos Jussi saisi samanlaista tukea vaimoltaan, kuin tämä orkesterinjäsen! Katkera mieli valtasi Jussin, ja hän halusi jotakin hyvitystä tämän kärsimyksensä johdosta.

Liisa oli todella hämmästynyt tullessaan kotiin ja kuullessaan pianonsoittoa. Ainahan heillä oli piano soinut, mutta nyt jo ulko-ovelle asti kuuli selvästi, että ääni lähti orkesteritasoisesta, todella korkeatasoisesta soittimesta.

Liisa ei tiennyt mitä ajatella ja miten jalkansa asettaa, ja siksi hän käveli edestakaisin olohuoneessa kuunnellessaan miehen selitystä siitä, kuinka suuren alennuksen hän oli saanut ostaessaan samanaikaisesti ystävänsä kanssa tämän uuden pianon. Vanhasta oli saatu niin hyvä alennus, että oli uskomatonta, kuinka paljon liike hyvitti niinkin vanhasta soittimesta.

Kyllähän vaimo vakuutusvirkailijana tiesi raha-asioista ja erilaisten esineiden arvoista. Eikä hänelle ollut mikään ihmettelemisen aihe se, että entisestä pianosta oli hyvitetty melkein sama hinta kuin minkä he olivat siitä uutena maksaneet.

Ajaahan Pyhimyskin…

Tietämättä tulisiko hänen nyt itkeä vai nauraa, hän ajatteli edellistä yhtä absurdia tilannetta, kun mies väen väkisin oli ollut vaihtamassa heidän melkein uutta Lada Samaraansa paremmin heidän perheensä tasoa vastaavaan uuteen Jaguaariin, jonka mies oli nähnyt Helsinkiläisen autoliikkeen ikkunassa. Joku oli jo ostanut auton, eikä ollut pystynyt maksamaan edes sovittua toista erää ajallaan, joten auto oli palautunut liikkeeseen. Nyt Jussi aivan kiihkossa, kaulasuonet pullottaen oli ylistänyt aivan järjettömän hyvää tilaisuutta vanhasta autosta eroon pääsemiseksi, kun liike lupasi hyvittää Ladasta melkein kaksinkertaisesti sen todellisen arvon! Auto olisi Jussin nuoruuden haaveiden toteutuminen ja vastaisi täydellisesti hänen karriäärinsä nousukäyrää!

Tuolloin Liisa oli onnistunut parin päivän tuskallisen kamppailun jälkeen vakuuttamaan aivan ekstaasissa olleen miehen siitä, ettei heillä ollut varaa hankkia (huomaa naisen oveluus ja järki!) toista autoa Jaguaarin lisäksi, sillä lapsi olisi syntyvä milloin tahansa, eikä tuollaiseen urheiluautoon ollut mitään mahdollisuutta sijoittaa sekä turvaistuinta että lastenvaunuja. Ja juuri siitä syystä, kun ei ollut varaa pitää kahta autoa, jätettiin Jaguaari ostamatta!

Mutta nyt oli piano jo olohuoneessa, ja Liisan tulisi mennä liikkeeseen panemaan nimensä osamaksusopimukseen, koska miehellä ei ollut vakinaista virkaa. Liisa oli niin vihasta kiehuva astuessaan liikkeeseen, että myyjäkin oli kauhuissaan. Kaupan peruuttaminen ei tullut kysymykseen, sillä toisen pianon ostanut oli saanut niin suuren alennuksen yhteiskaupan johdosta, ja olisi ollut todella noloa jos Liisa olisi ryhtynyt ankariin toimenpiteisiin.

Liisa ei erikoisesti pitänyt pianonsoitosta, ehkä ennen kaikkea siksi, että piano oli ahdistava paino vaimon rinnan päällä, sillä se merkitsi koko ajan hänen väheksymistään niin lahjakkaan miehen vierellä. Liisa pani nimensä paperiin, joka velvoittaisi hänet monen vuoden ajaksi maksumieheksi. Kuin syrjäsilmällä hän katseli eri osastolla häämöttäviä sähköurkuja, joiden soitosta hän piti tavattomasti, etenkin Hammond-urkujen.

Jussi oli hyvin paljon pois kotoa, ja niinpä Liisa eräänä päivänä, vihansa laannuttua, istuutui uuden soittimen ääreen asettaen eteensä Aaronin pianokoulun. Muutaman viikon kuluttua hän soitti jo monimutkaisempiakin kappaleita Jussin hämmästykseksi. ”Helkkari, kuinka hienoa”, ajatteli Jussi ja sai hiukan sovitusta kärsimykselleen. Ehkä vaimosta sittenkin olisi tueksi hänen omalle karriäärillensä orkesterin jäsenenä!

Jussi neuvoi Liisaa ja otti välillä kitarankin käteensä, ja nyt onnellinen aviopari soitti yhdessä sellaisia kappaleita, mille löytyi yhteensopivat nuotit. Jussi oli onnessaan ja kehui Liisan soitto-opintoja tuttavillekin. Musikaalinen Trappin perhe! Jussin mielestä Sound of Music oli lällynlällyä, mutta tässä kohden hän nosti rintaansa aivan kuin olisi ollut tuo merikapteeni Liisan mieltä liikuttavassa elokuvassa!

Ei kai nyt unohdu, ken on maassa taitavin?

Liisa oppi todella nopeasti, ja Jussi kehui yhä edelleen, mutta jotakin erikoista oli tämän ilmeessä päivästä toiseen yhä enemmän. Suu kyllä kehui, mutta kasvot saivat yhä enemmän piirteitä, jotka viestivät Liisalle: ”Helkkari, akkahan on lahjakas, enkä minä tiennyt siitä mitään! Sehän oppii nopeammin kuin minä itse!”

Liisa nautti sydämensä pohjasta tästä uudesta käänteestä elämässään. Hän ei ollutkaan aivan niin mitätön, kuin oli tähän asti luullut, ja kerrankin Jussi kehui häntä! Mutta jokin ei enää ollut niin kuin vaimon alkaessa soittonsa. Nyt Jussi istui pianon ääressä niin usein, ettei Liisalla juurikaan ollut mahdollisuutta soittamiseen. Jussi harjoitteli ja harjoitteli, ja nyt oli jokin uusi ääni kellossa aina sen jälkeen kun Liisa oli sulkemassa kantta soittamisensa jälkeen. ”Kuule Liisa, piano on todella hieno soitin, etenkin meidän konserttipianomme! Mutta että sen soitosta todella voisi nauttia, pitäisi sitä soittaa todella ammattimaisesti!”

Liisa rypisti otsaansa ja mietti miehen välittämää sanomaa. Hän palautui mitätöityyn asemaansa hetkessä, useita viikkoja kestäneen huuman jälkeen. Piano oli siis liian hieno soitin hänen soittokykyynsä nähden, ja nyt Jussin oli pakko pinnistää itsensä äärimmilleen osoittaakseen jälleen kerran ylivoimaisuutensa vaimoonsa nähden. Siksi siis Jussi oli viime aikoina ollut niin kiukkuinen ja hermostunut!

”Kuulehan Liisa, sinä olet aina sanonut, että sinä haluaisit mieluummin soittaa sähköurkuja, niiden soittohan on niin erilaista, että taitamattomammastakin soitosta voi jo nauttia, ainakin itse! Mitä jos hankkisimme sinulle käytetyt sähköurut sieltä liikkeestä? Minä voin vaikka maksaa ne osamaksulla! Meillä on nyt niin monta esiintymistä tulossa, että piano ei oikeastaan jouda sinun käyttöösi!”

Liisa oli toisaalta hyvin loukkaantunut ja ärtynyt, mutta ei ihan kauheasti, sillä eihän niin mitätöity ihminen voinut kovin suuressa määrin tuoda tunteitansa esiin. Hän saisi aivan omat sähköurut, se vasta jotakin!

Ei ollut yhtään käytettyjä urkuja, ja Jussi oli jo pettyneenä astunut muutaman askeleen ulko-ovea kohti. Myyjä muisti tämän viehättävän ja silloin niin kauhistuttavan vihaisen, mutta ahdistuneen naisihmisen. Nytkin tämän kasvoilta kuvastui sanoinkuvaamaton pettymys. Mies, naisen edessä ajoittain kuin vahaa, myönsi yksien urkujen olevan todellisuudessa käytetyt, vaikka niitä uutena myytiinkin. Jos Liisa menisi johtajan luokse ja kertoisi havainneensa uruissa selviä käyttämisen merkkejä, ja olevansa vihainen ”petoksen yrityksestä”, saattaisi johtaja antaa suurenkin alennuksen.

Joskus tiellemme sattuu enkeleitä, ja jokin meistä huokuva anova tuska tunkeutuu ulkopuolisenkin havaintopiiriin. Liisaa melkein itketti pelko siitä, ettei hän saisikaan urkuja, ja se taisi näkyä hänen olemuksestaan. Hinta putosi niin paljon, ettei naisparka ollut käsittää sitä. Mutta joskus meille korvataan menetyksiämme, joskin ehkä ei samassa mittakaavassa. Liisa maksaisi vielä monta vuotta miehensä pianoa, ja nyt hänelle tuli soitin, joka maksoi vain murto-osan konserttipianon hinnasta!

Vuoristoradalla — aina

Lh-persoonan kanssa eläminen on kuin vuoristorataa, missä ylösnousu on pitkä ja loiva, mutta alastulot kuin suoraa pudotusta. Liisalla oli jälleen kerran yksi nousu edessään. Jussi jälleen kerran teki kaikkensa vaimon soittotaidon kehittämiseksi, sillä eihän pianon ja sähköurkujen soittamista voinut kukaan järkevä verrata keskenään! Ja tiesihän Jussi senkin, että kun Liisa tarpeeksi kauan soittaisi sähköurkuja, katoaisi tältä se oikea kosketus, mitä pianon soittamisessa tarvitaan!

Jussi kiersi antikvariaatteja ja nuottiliikkeitä, jotta heillä olisi ollut kahdet nuotit. He soittivat yhdessä sitä mukaa kuin Liisa oppi uusia kappaleita. Liisa oli aivan hurmiossa ja tuttavien vieraillessa aina soitettiin yhdessä.

Näin jatkui sen vuoden jouluun asti. Oli Liisa tosin huomannut, ettei Jussi enää ollut niin kovin innokas yhdessä soittamiseen ja urkujen nuotitkin olivat aika usein kateissa urkujen takana, lehtipinon alla, tai jopa viereisessä komerossa vaatteiden alla. Mutta nyt Jussi harjoitteli entistä enemmän, entistä punakampana naamaltaan. Jokin oli taas vialla. Sen Liisa tulisi tuntemaan jokaisella hermollaan ja säikeellään ennen vuodenvaihdetta. Hän aavisti kyllä, mutta ei halunnut uskoa sitä todeksi. Olemme jo kertoneet siitä, mitä tapahtui.

Jos urkujen soittoa ei voinut verrata pianon soittoon, sellaiseen lahjakkaaseen soittoon, mitä Jussi harrasti, niin voitiin kuitenkin verrata sitä, millaisella tavalla soittaja soitti ja katsoi nuotteihin. Jussi ei millään oppinut soittamaan ulkoa, vaikka kuinka yritti. Osasi hän toki muutaman kappaleen, joita useimmiten soitettiin ravintoloissa, mutta säveltaju ei yltänyt sen pidemmälle. Mutta nyt Liisa soitti ulkomuistista melkein jokaisen oppimansa kappaleen.

Jussi oli tottunut koneelliseen soittamistapaan, jonka merkitys ei niinkään tullut esiin orkesterin soittaessa, mutta yksin soittaessa Jussia itseäänkin alkoi vaivata improvisaation puutteensa, mitä Liisalla taas oli liiaksikin, aivan liiaksi!

Jussi yritti taas soittaa Liisan kanssa, mutta tarkoitus oli ilmiselvä. Hän joutui jatkuvasti tapailemaan nuotteja, pysähtymään, odottaen että Liisa soittaisi edes yhden säkeistön oikealla rytmillä. Mitä ihmettä oli tapahtunut vaimolle, kun tämän koko ajan soitti väärällä rytmillä? Eihän tuollaiseen soittoon voinut mitenkään yhtyä pianon kanssa, saati sitten kitaralla?

Sitten tulivat nuo joulunalustapahtumat, jotka johtivat niin suureen mielipahaan, että Liisa lopetti soittamisensa kokonaan.

Kaikki oikeudet pidätetään. Copyright Markku Vuori 2004

IHMINEN TAVATTAVISSA RY

ihminentavattavissa.net