Rakastatko rakastamista?

Marraskuu 1994

Sinä vuonna kevät tuli tavallista aikaisemmin ja ennennäkemättömällä voimalla. Johannes iloitsi auringonpaisteesta ja lämpimästä ilmasta, mutta siitä huolimatta hänen sisimpänsä täytti sanoinkuvaamaton levottomuus. Hän tiesi että joillekin ihmisille tämä aika on henkisesti kaikkein raskainta; oliko hänkin siis jotenkin henkisesti häiriintynyt?

Kevät on toivon aikaa, uuden elämän puhkeamisen aikaa. Kun puut alkavat viheriöidä ja linnut rakentelevat pesiänsä, perustavat perheitänsä, aurinko lämmittää pitkän talven jälkeen ja luonto tuoksuu ensimmäisiä kertoja lumen katoamisen jälkeen, tahtoo ihmismielikin muutosta elämäänsä, jotakin parempaa, lämpöisempää. Mutta entä jos mitään mieltä lämmittävää ei tulekaan, ei koita uusi kevät raskautetulle sielulle? Ehkä tässä onkin kaiken ahdistuksen ydin, tuskan viiltävä terä kaiken ympärillä olevan toivon keskellä?

Johannes ei niinkään ollut huolissaan ja masentunut itsensä tähden, vaan hänen veljensä Otto painoi hänen mieltään yötä ja päivää. Vuosikausia oli tiedetty tämän veljen ahdistavasta elämästä ja tuskista avioliitossansa, mutta nyt näytettiin saavutetun eräänlainen äärilaita, sillä Otto oli menettämässä kaiken elämänhalunsa.

Jumalallisen rakkauden tulisi korjata kaikki, peittää rikkomukset ja antaa voimaa keskinäiseen elämään, mutta mistä johtui se, ettei uskovaisissa perheissä vallinnutkaan sellainen rauha ja turvallinen ilmapiiri, mitä jokainen ihmissielu kaipaa, todellisuudessa koko olemukseltaan? Mitkä olivat ne tekijät, jotka saivat aikaan jatkuvaa ristiriitaa ja ahdistusta, vaikka kumpikin osapuoli tunnustautui uskovaiseksi?

Johannes tunsi Oton vuosien takaa ja tiesi tämän elämässä tapahtuneet asiat melkoisen tarkkaan. Juuri tänä hetkenä tuntui käsittämättömältä kaikki se painostus ja vaativa ilmapiiri, mihin Otto oli suljettu seurakuntalaisten ja ystävien taholta. Rakkauden merkitystä korostettiin tälle kärsivälle miehelle jokaisessa tilanteessa, jokaisessa kanssakäymisessä, ikään kuin tämä ei milloinkaan olisi ollut kykenevä rakastamaan ketään. Mutta Johannes tiesi kyllä Oton tosissaan yrittäneen, ylitse kaikkien normaalien käsitysten!

Kummallinen ajatus pyöri Johanneksen mielessä jo ties kuinka monetta kuukautta. Mistä se johtui, mikä oli sen perimmäinen merkitys ja tarkoitus? Hän oli omassa elämässänsä ja avioliitossansa kokenut monenlaista, ja jossakin määrin häntä ihmetytti jatkuvasti se, että tietynlaiset lapsuuden muistot palasivat mieleen asioissa, joilla kaiken järjen mukaan ei olisi pitänyt olla mitään tekemistä avioliiton ja aikuisiän kanssa. Mutta kerta toisensa jälkeen, seuratessaan niin omaansa kuin sisarten ja velijenkin välisiä avioliittoja, hän joutui palaamaan takaisin lapsuuteensa, erikoisesti nyt keväällä juuri samana vuodenaikana tapahtuneisiin leikkeihin ja erilaisiin lasten peleihin. Miksi?

Johannes ei voinut mitään sille ajatukselle, että aikuiset niin monesti ja monessa suhteessa käyttäytyivät lapsen lailla, mutta ei totisesti siinä mielessä kuin mitä Jumalan Sana puhuu lapsenmielestä! Erikoisesti hänen täytyi ajatella viimeistä kuulemaansa kertomusta Oton ja Erikan välisestä ottelusta, josta kaikkien entisten erien tavoin veli oli jälleen kerran joutunut perääntymään tappiollisena — ainakin inhimillisesti ajatellen. Niin, niin, elämän pelin pelisäännöt, perheessäkin, olivat sääntöjä itsekullekin, sen mukaisesti mitä vahvempi mieli niitä sääteli ja asetteli! Ja juuri tässä oli se hirvittävä ja raskauttava ristiriita, mitä Johannes ei milloinkaan ollut pystynyt mieltämään sellaisella tavalla, että sielu todella olisi saanut rauhan. Miksi, miksi todellakin oli mahdollista, että samassa pelissä kummallekin oli omat sääntönsä, aina toista kohtaan epäoikeudenmukaisena?

Voiko uskoa kaikkea, mitä veli tai sisar puhuu elämästänsä? Se on itsekunkin pääteltävä tykönänsä, mutta Johanneksen ei ollut vaikeata uskoa Oton kertomuksia, sillä itse hän oli kokenut samaa lähes neljännesvuosisadan ajan omassa liitossansa. Uskovainen perhe tai ei — saman pelin, elämän keskellä, oli kahdet eri säännöt vaimoa ja miestä varten, ja näissä tapauksissa säännöt, jotka vaimo oli laatinut itseänsä ja miestänsä varten, turha kysyäkään kumman eduksi! Rakkaus, rakkaus oli kaiken vaikuttimena ja motiivina, mutta millainen on sellainen rakkaus, joka asettaa lait ja säännöt itsensä eduksi, toisen vahingoksi? Niin, Johannes ei voinut mitään sille ajatukselle, joka jo kuukausia oli pyörinyt hänen mielessänsä. Tässä elämässä täytyi olla olemassa rakkautta, joka rakasti rakastamista!

Mitä tarkoittaa rakastamisen rakastaminen? Ketä silloin rakastetaan ja mitä? Ihminen on pohjattoman itsekäs ja itsekeskeinen, omahyväinen, ilman todellista Jumalan ja Hänen armonsa kokemusta. Onko siis ihme, jos käsite todellisesta rakkaudesta ja rakastamisesta on hämärtynyt siinä määrin, että usein pidetään rakkautena suoranaista rakkaudettomuutta, koska sille annetaan niin selvästi ja näkyvästi nimi: RAKKAUS!

Ihminen siis rakasti rakastamisen tähden, tuottaakseen tyydytystä sisimmässänsä olevalle kaipaukselle. Mutta kuinka usein tuo rakkaus olikaan jotakin sellaista, mikä toi tyydytyksen ainoastaan sen antajalle, mutta ei sen vastaanottajalle! Mitä Johannes tarkoitti tällaisella ajattelulla? Kyllä, hän oli siitä aivan varma!

Oivallisin esimerkki siitä oli heidän suloinen, hiukan hupakko koiransa. Ihmiset pitivät siitä, hellivät sitä parhaaksi katsomallansa tavalla. Kuinka mukava olikaan taputtaa sitä päälaelle ja puhua kauniita sanoja! Mutta kuinka typerä ja ymmärtämätön tuo rakki olikaan, kun ei käsittänyt tämän toimenpiteen rakkaudellisuutta! Niin, useampikin veli ja sisar oli ihmetellyt koiran käytöstä, kun se koko ajan pyrki pakenemaan kiinni pitelevästä kädestä. Hehän nauttivat koiran hyväilystä ja taputtelusta ja tekivät kaikkensa tämän hyvänolon lisäämiseksi. Mutta kukaan heistä ei päässyt käsittämään sitä, että tämäntapaiset koirat eivät nauti päälaelle taputtamisesta, sillä vaivaisen aivokopan peitteenä ei ollut kuin ohut nahka, ja taputtaminen tuotti suurta kipua sille. Mutta kun juuri tuo päälaen koskettelu tuotti ihmisille nautintoa, ei kaiken keskellä ajateltu ollenkaan luontokappaleen tunteita! Kuinka samoin olikaan monessa suhteessa ihmisten välisissä asioissa! Tehtiin sitä, mikä itsestä tuntui hyvältä, kysymättä toiselta mitä tämä todella toivoi!

Erika jos kuka korosti määrätyissä hetkissä rakkauttansa miestänsä kohtaan. Siinä suhteessa hän ei todennäköisesti poikennut suurimmasta osasta seurakunnan sisaria. Mutta mitä on todellinen rakkaus ja mistä se voidaan tuntea?

Jumalan asettamat pelisäännöt ja elämän ohjeet ovat Hänen Sanassansa, Raamatussa. Mutta noudattavatko ihmisten itsensä laatimat säännöt näitä jumalallisesti asetettuja, kaikille sitovia säädöksiä? Ja miten suhtautuu todellinen rakkaus kaikkiin näihin asioihin?

Johannes oli vuodesta toiseen joutunut toteamaan, että mitä vähemmän ihmiset osallistuivat kokouksiin, sitä enemmän heidän elämäänsä tuli tekijöitä, jotka johtivat heitä yhä kauemmaksi todellisesta harmoniasta Jumalan Sanan kanssa. Oliko siis ihme, jos perheissäkin vähitellen pidettiin itsestään selvänä asioita, joilla ei todellisuudessa ollut mitään tekemistä Jumalan omien kanssa?

Aivan viime aikoina oli Johannes joutunut käymään ankaraa kamppailua sisimmässään nimenomaan kaikkien näiden asioiden pohjalta. Käytännössä kaikki tuntui menevän täysin väärään suuntaan ja tuntui siltä, ettei jumalallinen tahto ja suunnitelma voinut toteutua juuri kenenkään kohdalla. Tietysti tämä ajatus oli osaltaan täysin väärä, mutta inhimillisen mielen ja olemuksen kannalta se ei toisaalta ollut sitä. Ahdistus ja tuska oli niin monen ihmisen kohdalla todellisuutta, eikä sitä todellisuutta poistanut hurskas toteamus: "Ajattele kaikkea vain positiivisesti, Jumalahan pitää huolen kaikesta." Mutta toisaalta oli aivan yhtä totta se, että ihmisen tietyissä asioissa ja tilanteissa tuli itse auttaa itseänsä, eli tehdä se osuus, mikä hänelle oli jätetty. Mutta tässä ajassa ja kaiken sekaannuksen keskellä tuntui pohjattoman vaikealta löytää oikea suunta ajatuksillensa!

Oliko todellakin niin, että kaikki hyvä tämän pahan ajan ja maailman keskellä oli odottamassa tuolla puolella, ilman toivoakaan jostakin hyvästä tällä puolella? Jos tämän ajattelun antoi jatkua tarpeeksi pitkään, oli siitä seurauksena auttamattomasti jotakin vieläkin masentavampaa ja tuhoisempaa. Jos menetti toivonsa tässä ajassa, ei todellisuudessa ollut kykenevä jonkun ajan kuluttua elämään elämäänsä eteenpäin. Mikä oli ratkaisu kaiken tämän keskellä? Jos ainoa lohtu oli se, että jollakin toiselle meni vieläkin huonommin, niin oliko se todellisuudessa mikään lohtu? Oliko todella totta, että kaikkein huonoinkin avioliitto on parempi kuin ei mitään avioliittoa?

Oli todella surullista se, kuinka vähän vaimot käsittivät siitä, miten mies tuntee ja ajattelee. Toisaalta taas monet miehet eivät olleet lainkaan kykeneviä näkemään vaimonsa tarpeita ja olemusta oikealla tavalla. Eli siis yhdessä asuvat ihmiset elivät kumpikin tietyllä tavalla omassa maailmassansa samojen seinien sisällä, kumpikin omien pelisääntöjensä mukaisesti. Voiko todellakaan olla olemassa surullisempaa asiaa tämän maan päällä, kun ajatellaan avioliiton ja yhteiselämän todellista merkitystä?  Mutta onko sitten vielä olemassa jotakin todellista ja aitoa, tervettä ja rakentavaa, molempia tyydyttävää yhteiselämää? Onko kaikki tuomittu siihen missä ollaan, ilman toivoakaan jostakin paremmasta?

Tässä ajassa on tyhmääkin tyhmempää odottaa jotakin yleistä asioiden korjaantumista ja paranemista. Ihminen on omalla käytöksellänsä ja itsekkäillä asenteillansa luonut pohjan ja toteutumisolosuhteet sille kehitykselle, mille ei ole olemassa minkäänlaista inhimillistä paluutietä. Ihminen on saattanut itsensä ja kaikki kanssamatkaajansa kehityksen silmittömän pyörremyrskyn silmään, mikä jossakin vaiheessa on vievä kaiken siihen päätökseen, mikä on väistämätön tulos tästä itsekeskeisestä ja oman hyvän tavoittelemisen päämäärästä. Ihminen tuhoaa itsensä, tuo tuomiot yllensä oman mielettömyytensä tuloksena. Jumalan ei todellisuudessa tarvitse tuomita ihmiskuntaa, se on jo itse tuominnut itsensä!

Mutta yksilötasolla, perhetasolla, ovat kaikki mahdollisuudet ihmisten käytettävissä, jos he vain haluavat. Mutta mikä on sen vaikeampaa kuin myöntää tehneensä jotakin väärin, erehtyneensä! Todellinen anteeksipyytäminen on tässä ajassa yksi vaikeimmista asioista uskovaistenkin keskuudessa, niin kauhistuttava kuin tällainen toteamus onkin! On helppoa tokaista anteeksipyyntö siihen tapaan kuin mitä se tehdään ostoskeskuksen iltapäiväruuhkassa, kun vahingossa on tönäisty edellä kulkevaa ostoskärryillä. Mutta entä sitten, kun on aivan tarkoituksellisesti, tietoisesti, tehty jotakin väärää lähintä ihmistä kohtaan? Silloin ei pelkkä anteeksipyyntö tuo todellista korjausta, vaan kaiken pohjana täytyy olla myöskin aidon katumuksen ja pahan mielen sen johdosta, että on rikottu jotakin sellaista, mitä varjelemaan ja vaalimaan ihminen on asetettu.

Erika oli yksi seurakunnan sisarista vuosien takaa, niin, melkein neljännesvuosisadan takaa. Jos Oton kertomaan oli yhtään uskominen, ei Erika ollut oikeastaan koskaan ollut väärässä minkään asian suhteen, sen paremmin työssänsä kuin ei kotonansakaan. Hän oli todellinen toimen nainen ainakin siinä suhteessa mitä tuli hänen virkansa hoitamiseen tuossa suuressa liikkeessä, missä hän oli johtavassa asemassa. Tuskin voidaan tehdä vääryyttä totuutta tai Erikaakaan kohtaan jos todetaan, että hän koko elämänsä voimalla oli antautunut virkansa hoitamiseen. Perhe tarvitsi rahaa, ja jos Otto joskus toi julki mielipahansa sen johdosta, että vaimolla tuskin oli aikaa ja voimaa häntä varten, sai hän kuulla ankaran nuhdesaarnan ajattelemattomuudestansa: "Miten he tulisivat toimeen, jos ei Erika olisi työssänsä? Mistä hankkisi Otto rahat elämiseen, mistä? Ei ainakaan leipomostaan, joka ei todellisuudessa tuottanut mitään, ja eikö Otto sitä käsittänyt: leipomo oli ollutta ja mennyttä! Kuinka olikaan muuten niin viisas mies ollut niin tyhmä, että oli sellaisen yrityksen laittanut pystyyn ja tehnyt melkein konkurssin sen kanssa! Nyt maksettiin vieläkin laskuja tuosta turhasta voimien kulutuksesta!"

Kyllä, Otto käsitti kaiken, joskaan ei pystynyt mieltämään kokemaansa oikealla tavalla, kun oli uskovainen ja koko Raamattuun pitäytyvä. Hän kyllä tiesi heidän elämisensä olevan suuressa määrin kiinni Erikan kotiin tuomasta palkasta, mutta kun ilmiselvästi vaimon koko elämä oli sidottu tuohon niin voimia vievään virkaan, ei jokin voinut olla täysin kohdallaan. Sitä ei toki saanut sanoa ääneen, ei ainakaan Erikalle, että tämän koko elämä oli sellaisella tavalla sidottu työhön, ei! Erika ei ollut milloinkaan myöntänyt sitä, että häneltä ei riittänyt voimia mihinkään muuhun. Hänellä ei ollut aikaa eikä voimaa hengellisiin asioihin keskittymiseen, hänellä ei ollut aikaa ja voimaa kotia varten, lapsia varten; tai jos olikin joskus aikaa, eikä vain joskuskaan, vaan loppujen lopuksi aika useinkin, ei hänellä sitten kuitenkaan ollut voimaa ajan ohella!

Niin, niinä hetkinä kun perhe tai aviopari oli yhdessä, oli Erika niin väsynyt, ettei mikään tuntunut sujuvan sellaisella tavalla kuin mitä miesraukka olisi toivonut. Jumalan Sanasta hän saattoi lukea kerta toisensa perään, että Jumala oli tehnyt vaimon avuksi miehellensä, mutta nyt kaikki tuntui olevan täysin nurinkurisesti. Sitäkään ei toki saanut ääneen sanoa, että todellisuudessa Otto koko avioliittonsa ajan oli kuullut hiljaisen tai ajoittain kovinkin voimallisen kysyvän äänen sisimmästänsä: "Minä olen kaikkia varten, mutta kuka on minua varten?"

Oliko Otolla ylipäätänsä mitään oikeutta odottaa vaimoltaan jotakin? Häntä niin kuin Johannestakin oli jatkuvasti moitittu siitä, että hänellä on liian suuret odotukset vaimonsa suhteen. Jumalallinen rakkaus kuulemma oli niin kärsivällinen ja pitkämielinen, odottava, anteeksiantava! Kummallista oli todellakin se, että häneltä kiellettiin kaikki odottaminen, toivominen jostakin paremmasta. Hän oli liian vaativa, olivat olosuhteet miten tahansa. Mutta tiesikö kukaan todella sitä, mitä hän vaati ja mitä hän odotti? Odottiko ja vaatiko hän jotakin mahdotonta, ylimääräistä, vaimolle ylitsepääsemätöntä? Mitä hän oikein toivoi avioliitoltansa? Sitä kysyi häneltä yksi ja toinen veli, isällisesti, rakkaudellisesti, ystävällisen korkealta ja tietoiselta paikalta.

Otto mietti syyllisyyden tunnossaan itsensä lihallisuutta ja vääryyttänsä. Niin, kaipa tuli vain noudattaa veljien ja sisarten ohjeita ja antaa kaiken mennä siten kuin kaikki meni, omalla painollansa, Erikan painolla! Mutta tätä samaa oli jatkunut vuodesta toiseen, ja nyt jo vuosikymmenestä toiseen, ilman että jotakin todellista muutosta olisi tullut heidän elämäänsä. Päinvastoin, tuntui siltä että kaikki entistä suuremmalla voimalla meni sellaiseen suuntaan, mitä Otto ei mistään hinnasta olisi toivonut elämäänsä. Heidän liittonsa laski mäkeänsä siihen suuntaan minne sitä ohjasi vaimon viisaus, vaimon antama vauhti ja voima!

Todellisuudessa tässä kodissa Erika määräsi omalla salaperäisellä tavallaan kaikesta tekemisestä ja olemisesta. Tuntui kauhistuttavalta ajatellakaan sellaista, sillä tulihan kaikki nähdä positiivisesti. Mutta mihin asti voi mies tehdä kompromisseja totuuden kanssa joutumatta samaan tilanteeseen Aadamin kanssa? Ottoa pelotti tämän ajatuksen kohtaaminen, sillä kaikkein vähiten hän elämässänsä toivoi kuulevansa Jumalan vihaisen äänen: "Koska kuulit vaimoasi?"

Missä oli raja kaiken sovittelun ja hyväksymisen, sallimisen välillä? Jos hän toivoi vaimoltansa raamatullista alamaisuutta ja kuuliaisuutta edes joissakin asioissa, oliko hän silloin liian vaativa, itsekäs? Eikö Jumalan Hengen ääni hänen sisimmässänsä tahtonut nostaa esiin Jumalan Sanan totuuksia, jotka ovat sitovat jokaista ihmistä kohtaan, olosuhteista riippumatta? Kuka todellisuudessa asetti vaatimukset, odotukset? Ottoko, vai itse Jumala?

Taloudellinen tilanne yleismaailmallisesti oli osaltaan katastrofaalinen, eikä voitu ajatellakaan, että Erika jäisi kotiin. Perheen talous ei kestäisi sitä, ja vielä vähemmän itse Erika. Käytäntö oli osoittanut todeksi sen, mitä tämä itsekin oli todennut aivan avioliiton ensi vuosina: Erika olisi koko elämänsä ajan oleva virassansa, eläkeikään asti! Voitaisiin erheellisesti ajatella, että virassansa pitkälle ehtinyt vaimo, erikoispitkine kesä- ja muine lomineen, osaisi nauttia runsaasta vapaa-ajastaan. Itse työpäivätkään eivät olleet mitään erityisen pitkiä, sillä työ oli jaettu nykyaikaisen joustavasti. Mutta jos itse työaika oli ollut koettelevaa Erikalle, tuntuivat lomat olevan sitäkin raskaampia ainakin Oton kokeman mukaan.

Erikan työ ei ollut työpaikalla, vaan hänen olemuksessansa, hänen sisimmässänsä. Illat ja aamutkin hän suunnitteli ja mietti työhönsä liittyviä asioita, ja kun sitten koitti loman aika, oli hän niin uupunut ja rasittunut, että kesti viikkoja ennenkuin elämä jollakin tavoin tuntui edes jossakin määrin normaalilta, siinä määrin kuin ylipäätänsä heidän elämässänsä oli jotakin normaalia.

Koko kevään Erika odotti kesän ja loman tuloa, ja kun se oli tullut, ei hänellä ollut voimaa rentoutumiseen. Tuskin oli työ loppunut, kun hän jo alkoi surra syksyn tuloa ja aherruksen uudelleen alkamista. Eli ei ollut oikeastaan ainoatakaan hetkeä, jolloin vaimo olisi ollut rentoutunut, vapautunut, irti maallisista askareista!

"Otto-kultaseni, ole nyt kärsivällinen. Kohta tulee kesä, silloin kaikki helpottaa!" Niin, kesä tuli, ja Otto sai kokea jäävänsä entistäkin enemmän paitsioon, sillä nyt vaimo oli täysin poikki. "Otto-kultaseni, ole nyt kärsivällinen, muutaman viikon kuluttua kaikki näyttää toisenlaiselta ja jaksan taas jotakin!" Otto oli kärsivällinen ja viikot kuluivat, mutta koska kesä on rajoitettu, oli seurauksena se, että vaimon mieltä juuri silloin, kun kaiken piti olla kunnossa, alkoi vaivata huoli syksyn työasioista. "Otto-kultaseni, ole kärsivällinen!" Otto oli kärsivällinen, mutta nyt hän ei tiennyt mitä tulisi odottaa.

Erikan työt alkoivat, ja Otto koki syksyn äärimmäisen raskaana, sillä nyt ei vaimolla ollut voimia häntä tai kotia varten. "Otto-kultaseni, ole kärsivällinen, kun olen tottunut taas työskentelemään, helpottuu elämä jonkin ajan kuluttua!" Otti oli kärsivällinen jälleen kerran, todeten joulun lähestyvän. Firmassa oli hirvittävät paineet sesonkiajan lähetessä, ja Erika oli jälleen kerran väsynyt ja ylirasittunut.

Niin, Otto tiesi, että hänen tulee jälleen olla kärsivällinen, sillä koittaisihan pian suhteellisen pitkä joululoma. Kertomattakin on selvää, että jouluna vaimo oli niin väsynyt, ettei jaksanut huolehtia mistään muusta kuin itse jouluaaton ja joulupäivän aterioista. Niin, kokonaisen vuoden oli miesparka yrittänyt olla kärsivällinen, odottaen sitä parempaa aikaa ja hetkeä, ja nyt hän kummastuksekseen joutui toteamaan, ettei mitenkään voinut muistaa tai määritellä sitä hetkeä, jolloin hän olisi kokenut avioliittonsa olleen tuossa odotetussa tilassa. Mutta olihan aina toivo olemassa! "Otto-kultaseni, pian tulee taas kevät ja sitten... tulee kesä ja sitten... tulee syksy ja sitten... Niin, Oton vuodenajat olivat niin perin kummalliset, että ajoittain hän tunsi mielenrauhansa järkkyvän sellaisessa määrin, että joskus pelotti huudon pääseminen aivan sopimattomassa paikassa!

Mikä merkitys on elämällä, ajatteli Otto vuodesta toiseen, tullen siihen johtopäätökseen, että Jumala sallii kaiken tämän ihmisen koettelemiseksi ja valmistamiseksi iankaikkisuutta varten. Mutta entä nyt, kun voimat tuntuivat täydellisesti loppuvan, ehtyvän? Suurimman osan elämäänsä, parhaat vuotensa, hän oli odottanut ja odottanut, ollut kärsivällinen, ja nyt Erika ajautui silminnähden entistä suurempaan työkierteeseen, entistä suurempaan voimattomuuteen kotona. Otto oli odottanut ja odottanut, mutta vaimon lupaamaa parempaa aikaa ei milloinkaan ollut tullut. Hän ei totisesti, Jumala armahtakoon, voinut muistaa yhtään ainoata kuukautta avioliittonsa ajalta, jolloin hän olisi tuntenut elävänsä normaalia elämää, olleensa onnellinen! Hän oli odottanut onnea, odottanut ja odottanut, tietäen pettyvänsä odotuksissansa. Mutta kuka uskoisi kaiken, jos hän siitä kertoisi? Nainen on luotu miestä varten, eikä mies naista varten. Näin sanoi Jumala Sanassansa, mutta miksi kaikki oli aivan nurinkurisesti, päälaellaan?

Käytännöllisesti katsoen kaikki ihmiset pitivät vaimojen puolta ja puhuivat näiden puolesta. Miksi he eivät olisi tehneet niin, sillä sellainenhan oli koko maailman esimerkki ja malli? Mutta missä oli todellinen seurakunta, joka eli Jumalan pelossa ja kunnioituksessa Hänen Sanaansa kohtaan? Otolla oli jatkuvasti huono omatunto, koska hän ei pystynyt toteuttamaan Sanaa omassa elämässänsä, avioliitossansa. Oli aivan samantekevää kuinka paljon näistä asioista saarnattiin tai kuinka monta kirjasta Johannes näistä asioista julkaisi. Erikaa eivät nämä asiat hetkauttaneet, vaikka hän ajoittain vuodattikin muutaman kyyneleen lukiessansa näitä vihkosia.

Käytännössä ei mikään ollut muuttunut kaikkien näiden vuosikymmenien aikana. Elämä jatkui entisellänsä, ja Otto kadotti entistä enemmän elämänhaluansa. Miksi ylipäätään jatkaa kaikkea tätä? Mikään ei tullut paremmaksi, vaikka Erika omalla tavallaan osoitti olevansa pahoillaan vallitsevan tilanteen suhteen. Mutta mitä hyödytti pahoillaan olo ja hetkellinen asioiden näkeminen, jos käytännössä Otto oli yksi yksinäisimmistä ihmisistä seurakunnan keskuudessa? Jos ei avoimesti, niin kätketysti kaikki syy vyörytettiin hänen yllensä, ja hänen annettiin ymmärtää, ettei tullut ajatellakaan muuta kuin jatkaa siinä missä oli!

Otto oli jo kadottamassa unenlahjansakin, sillä öisinkin nämä ajatukset tulivat mieleen heti kun uni hetkeksi pakeni. Kuinka häntä suututtivatkaan nämä yölliset heräämiset, sillä mieluummin hän olisi nukkunut aamuun asti! Jos asiat painoivat piinallisina valveillaolon aikana muidenkin ollessa hereillä, olisi tämän luullut riittävän. Mutta ilman tietoista asioihin vaikuttamistansa Otto koki kaikkein mieleenpainuvimmat järkytyksensä yöllä, juuri silloin kun hän olisi tahtonut jotakin aivan muuta. Kuinka usein olivatkaan jo osittain unohdetut asiat syöksähtäneet esiin unen hahmossa, todellisuuttakin koskettavampina! Niin, miksi ihmisen täytyi unessa kokea näitä mieluummin unohdettavia asioita!

Otto oli todella huolissaan vaimonsa hengellisestä tilasta, sillä varoittihan Jumalan Sana mitä vakavimmin elatuksen murheista, joita Erikan elämä tuntui olevan täynnä, sillä hän ei puhunutkaan juuri mistään muusta kuin työstänsä. Aamulla ensimmäiseksi häntä huolettivat tulevan päivän asiat, ja kotiin saavuttuaan hän ensimmäiseksi puhui siitä mitä päivän aikana oli tapahtunut. Ja eihän siinä sinänsä ollut mitään pahaa, sillä olihan miehen tehtävä ja velvollisuus jakaa vaimonsa elämä ja huolet. Mutta että vaimo aina vain puhui työstänsä, niin miehellensä kuin tuttavillensakin puhelimessa, sai miehen sisimmän huokaamaan raskautettuna. Ja tähän asiaan liittyivät monet unetkin, jotka olivat jotakin sellaista, mitä hän ei koskaan olisi voinut kuvitellakaan.

Kuinka usein olikaan Otto nähnyt unta vaimostansa! Nämä unet olivat tuoneet esiin jotakin niin pelottavaa ja hätkähdyttävää, että ajoittain miestä suorastaan kauhistutti. Mitä tarkoittivat nämä unet, oliko niillä jokin merkitys, vai olivatko ne vain ihmismielen työskentelyä unen muodossa, kuluneiden päivien tuoman informaation työstämistä alitajunnassa? Miksi niin usein toistui tuo uni, missä he olivat ikään kuin hississä, josta puuttui yksi seinä? Miksi ylipäätänsä oli olemassa tällaisia hissejä, joista oli kauhistuttava pudotus heti siinä, missä lattia loppui? Miksi Erika jatkuvasti, jokaisessa unessa, miehensä varoituksista huolimatta, tasapainoili juuri tuolla sivustalla, missä ei ollut seinää, vaan hirvittävä pimeys ja pudotus? Miksi vaimo ei vähääkään välittänyt miehensä varoituksista, miksi ei vaimo tullut sinne missä Ottokin oli, aivan toisella laidalla, turvallisen oviseinän vieressä?

Ottoa kauhistuttivat nämä unet, joissa vaimo niin välinpitämättömästi ja vaaraa vähätellen keikkui juuri siellä, missä vaara vaani. Hän ei ollut mikään unien selittäjä, mutta ajatellessansa kaikkea kokemaansa hän uskoi ymmärtävänsä jotakin. Mutta mitä hänen tulisi tehdä, mitä hän voisi tehdä?