Sanojen merkitys osa 2

   Sanoma on selvästi kuulunut: “Nouse, lähde, seuraa Herraa! Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi!“ Mutta lähtöpaikalla käy valtava meteli ja pölypilvi leijailee kauaksi, kun osanottajista suuri osa on jäänyt lähtöviivalle paikallaan juosten ja käsiänsä heilutellen, eikä käsitä kuluttavansa vain kallista aikaa ja voimavaroja johonkin sellaiseen, mikä ei vie eteenpäin eikä johda luvatun saavuttamiseen. Lähtölaukaus on kajahtanut, mutta nämä eivät käsitä, että se tarkoittaa: “Juokse, kiiruhda, Ylkää vastaan! Hän tulee pian!“ Seurakunnan keskuudessa tapahtuva todistaa siitä, että juostaan paikallaan.  Toistetaan käskyä rakastamisesta, mutta ei rakasteta. Puhutaan kaikesta siitä, mitä on tapahtunut, ollaan kiitollisia kaikesta tulevasta, mutta missä on tämän hetken hengellinen elämä, missä on todellinen seurakunta?

   Tässä onkin yksi suurimmista kysymysmerkeistä tässä ajassa. Puhutaan takaisin alkuun palaamisesta, siitä että lopussa on oleva samanlainen seurakunta kuin alussa, mutta minne voisi tällainen seurakunta muodostua, jos kuultua sanomaa ei syödä, pureskella, niellä, sulateta?

   “Sinun sanasi tulivat, ja minä söin ne, ja sinun sanasi olivat minulle riemu ja minun sydämeni ilo; sillä minä olen otettu sinun nimiisi, Herra, Jumala, Sebaot“ (Jer. 15: 16). Halleluja, halleluja, halleluja! Voidaanko kaikkea selvemmin ja ihanammin sanoa?! Voisivatko nämä asiat selvemmin tulla sydämelleni, ellei itse Pyhä Henki kaikkia näitä asioita tällaisella tavalla toisi esiin muillekin talletettaviksi ja luettaviksi? Itse en aloittaessani tiennyt mitään siitä, mitä tulisin kirjoittamaan, mutta kaikki tämä on minulle itsellenikin kuin taivaallinen, virvoittava virta, elämään kumpuava vesi, johon minulla ei ole mitään ansiota. Minä olen vain välikappale, joka kirjaa ylös kuulemansa sanelun mukaisesti!

   Kirves on asetettu puiden juurelle, sillä Taivaallinen Isämme on myöskin Viinitarhuri, joka nimenomaan tässä ajassa toteuttaa sitä, mitä meille on talletettuna Johanneksen Evankeliumin 15. luvussa: “Minä olen totinen viinipuu, ja minun Isäni on viinitarhuri. Jokaisen oksan minussa, joka ei kanna hedelmää, hän karsii pois; ja jokaisen, joka kantaa hedelmää, hän puhdistaa että se kantaisi runsaamman hedelmän“ (1-2). Minkä kautta tapahtuu tämä puhdistaminen, miten puhdistetaan viimeisen ajan seurakunta Ylkänsä kohtaamista varten? “Te olette jo puhtaat sen sanan tähden, jonka minä olen teille puhunut.“ (3).

   Ei voida ajatella vain kaiken sellaisen julistamista, mikä tuottaa ihmisille mielihyvää, vaan tarvitaan myös nuhtelevaa, ojentavaa, korjaavaa julistusta. Jokaisen todellisen jumalanlapsen kohdalla on oleva niin kuin Johanneksen, joka myös oli saman tosiasian edessä kuin Hesekiel. “Ja minä menin enkelin tykö ja pyysin, että hän antaisi minulle sen kirjasen. Ja hän sanoi minulle: ‘Ota ja syö se; se on karvasteleva vatsassasi, mutta suussasi se on oleva makea kuin hunaja’. Niin minä otin kirjasen enkelin kädestä ja söin sen; se oli minun suussani makea kuin hunaja; mutta sen syötyäni minun vatsaani karvasteli“ (Ilm. 10: 8- 11).

   Vasta syötyänsä hän oli kykenevä profetoimaan siitä, mikä hänelle oli annettu julkituotavaksi. Aivan samoin on jokaisen tämän ajan uskovaisen suhteen, joka tahtoo elämässänsä ja seurakunnan keskuudessa toteutuvan kaiken luvatun. Niin kuin jokainen jumalanlapseudesta osalliseksi tullut kautta aikojen on julkituonut kokemansa armon ja hengellisen elämän omalla persoonallisella tavallansa, on nytkin oltava ihmisiä, joilla on henkilökohtainen kokemus Elävän Jumalan kanssa. Juuri tässä on suurin pulma tänä päivänä, sillä ihmiset eivät ole kulkeneet profeetan seurasta kyllin kauaksi kohdataksensa virran rannalla käyskentelevän Herran Jeesuksen. Sanoma on kyllin selvä: “Katso, Ylkä tulee, menkää Häntä vastaan!“, mutta ei ole ymmärretty, mitä se merkitsee, sillä on liian paljon vääriä korostuksia ja väärää opetusta!

   Jokaisen tulisikin nyt kysyä omalla kohdallansa, että missä on se seurakunta nyt, joka on kuin alussakin? Missä se ylipäätänsä voisi olla, jos joukko on jakaantunut lukemattomiin eri ryhmiin ja kukin opettaa mitä sattuu, mitä tahtoo? Millaista karvautta ja millaista kaiken väärän polttavaa happoa seurakunta tarvitseekaan tänä päivänä tullaksensa siihen tilaan, mihin se on tarkoitettu! Sanan täytyy saada satuttaa, leikata, puhdistaa, vaikka tuntuisi kuinka pahalta! Sanoohan Sana: “Mikään kuritus ei tosin sillä kertaa näytä olevan iloksi, vaan murheeksi, mutta jälkeenpäin se antaa vanhurskauden rauhanhedelmän niille, jotka sen kautta ovat harjoitetut“ (Hebr. 12: 11). Mitä kaikkea tämäkin jae pitää sisällänsä!

   Anteeksipyytämistä ja anteeksiantamista tapahtuu ylen harvoin, ja siinä on yksi este matkallamme. Mitä me nyt tällä hetkellä kipeimmin tarvitsemme, tullaksemme oikealle korkeudella ja tasolle elämässämme, on Jumalan mielen mukainen murhe. Mutta mistä me tiedämme rikkoneemme, olevamme katumuksen tarpeessa? Juuri tässä on yksi niistä asioista, joiden kieltämisellä on saatu aikaan nykyinen tilanne. On toistamiseen kielletty palvelustehtävien merkitys seurakunnan keskuudessa ja sanottu vain: “Sanokaa vain se, mitä profeetta sanoi, käyttäkää hänen sanojansa, älkää sanoko mitään muuta!“ Näihin vanhurskaalta kalskahtaviin sanoihin kätkeytyy mitä saatanallisin eksytys, minkä jo olemme todenneet.

   Voisimmeko lukea vuosikymmenien takaisista saarnoista ajankohtaista ja kulloiseenkin tilanteeseen sopivaa, juuri esimerkiksi Suomen oloihin tarkoitettua? Julistaja eli kohta lähes kolmekymmentä vuotta sitten, mutta me, seurakunta, olemme nyt tässä, vuodessa 1992. Onko seurakunta jätetty oman onnensa nojaan? Eikö kussakin maassa ja eri kansallisuuksien keskuudessa ole erilaisia vaikeuksia ja erilaisia kysymyksiä? Eivätkö juuri eri seurakunnille osoitetut kirjeet ole todisteena siitä, että Korintossa oli erilaisia pulmia kuin Roomassa tai Tessalonikassa? Vaikka kaikki kirjeet oltaisiinkin luettu kaikissa seurakunnissa, ei se poista sitä todellisuutta, että tänäkin päivänä meidän tulee nähdä jumalallinen järjestys ja palvelustehtävät maailmanlaajuisessa seurakunnassa.

   Paavali kirjoittaa: “Sillä vaikka murehutinkin teitä kirjeilläni, en sitä kadu, ja jos kaduinkin, niin minä - kun näen, että tuo kirje on, vaikkapa vain vähäksi aikaa, murehuttanut teitä - nyt iloitsen, en siitä, että tulitte murheellisiksi, vaan siitä, että murheenne oli teille parannukseksi; sillä te tulitte murheellisiksi Jumalan mielen mukaan, ettei teillä olisi mitään vahinkoa meistä. SILLÄ JUMALAN MIELEN MUKAINEN MURHE SAA AIKAAN PARANNUKSEN, JOKA KOITUU PELASTUKSEKSI JA JOTA EI KUKAAN KADU; MUTTA MAAILMAN MURHE TUOTTAA KUOLEMAN“ (2. Kor. 7: 8- 10).

   Vaikka meillä on Kirjoituksissa kaikkia aikoja varten pätevät ohjeet ja käskyt kulloisiakin tilanteita varten, on Jumala aina käyttänyt ihmisiä välikappaleinansa kehottamaan ja osoittamaan Jumalan Sanaa kohti, tuoden esiin sillä hetkellä ajankohtaisia Sanankohtia. Siitä on osoituksena edellinen lainauksemme.

   Väärä opetus ja väärät asenteet ovat johtaneet siihen, että lähes jatkuvasti törmää asenteeseen:“ Mikä sinä olet minua neuvomaan, minä itse luen sanomaa ja tiedän kyllä kaiken ilman sinun asioihin puuttumistasi!“ Mutta mikä on Raamatun totuus tänäkin päivänä? “Valvokaa sentähden ja muistakaa, että minä olen kolme vuotta lakkaamatta yötä ja päivää kyynelin neuvonut teitä itsekutakin“ (Apt. 20: 31). “En kirjoita tätä häväistäkseni teitä, vaan niinkuin rakkaita lapsiani neuvoen“ (1. Kor. 4: 14). “Ja häntä me julistamme, neuvoen jokaista ihmistä ja opettaen jokaista ihmistä...“ (Kol. 1: 28).

   Jos me emme ole valmiita ottamaan vastaan neuvoja ja ojennusta, on jokin meissä pahasti vialla! “Mutta me pyydämme teitä, veljet, antamaan tunnustuksenne niille, jotka tekevät työtä teidän keskuudessanne ja ovat teidän johtajanne Herrassa ja NEUVOVAT TEITÄ, sekä pitämään heitä erinomaisen rakkaina heidän työnsä tähden“ (1. Tess. 5: 12- 13). Näiden palvelustehtävien velvollisuus siis on puuttua kaikkeen sellaiseen, mikä häiritsee seurakunnan elämää ja kasvua. “Sillä seurakunnan kaitsijan on... tulee pysyä kiinni opinmukaisessa, luotettavassa sanassa, että olisi kykenevä sekä NEUVOMAAN terveellä opilla että kumoamaan vastaansanojain väitteet“ (Tiit. 1: 9).

   Kaikesta tästä on seuraamuksia, eikä aina niin miellyttäviä julistajalle. “Sillä katsokaa, kuinka suurta intoa juuri tuo Jumalan mielen mukainen murehtimisenne on saanut teissä aikaan, mitä puolustautumista, mitä paheksumista, mitä pelkoa, ikävöimistä, kiivautta, mitä kurittamista!“ (2. Kor. 7: 11). Kuinka tuttua tämä onkaan tänäkin päivänä!

   Minun elämäni ja etenkin viimeisten vuosien aikana on suuresti hämmästyttänyt ja kiinnittänyt huomiotani se, että minua on hyssytelty ja hyssytelty toistamiseen vaikenemaan kaikesta negatiivisesta ja väärästä. Mutta miten ihmiset voisivat tehdä parannusta ja kokea Jumalan mielen mukaisen murheen, jos kukaan ei puutu asioihin, paina sormeansa tappavaan syöpäkohtaan, niin että kivusta hypähdetään ja mennään leikkaukseen ennen kuin kasvi on kokonaan levinnyt ja tappanut asianomaisen? Tämä tehtävä ei ole mikään kiitollinen tehtävä, vaan jokainen sen omaava toivoisi kaikkea muuta kuin sitä!

   Nyt on aika korjata kaikki virheet ja lähteä liikkeelle. Lähtölaukaus on pamahtanut jo kauan sitten, ja maali on joillekin vielä hyvin kaukana. Paikallaan juoksussa ei ole mitään järkeä eikä se hyödytä ketään, päinvastoin se on huonona esimerkkinä toisille.

   Hiljattain sain kuulla mielenkiintoisen ajatuksen. “Ihmiset, kun tekevät saman virheen kyllin usein, ajattelevat pian ettei se olekaan mikään virhe.“ Sisimmässäni ääni vakuutti heti minulle, että juuri näin on tämän ajan seurakunnan keskuudessa. On niin kauan ja usein tehty vääriä asioita, ja kun minkäänlainen näkyvä tuomio ei olekaan tullut, on lopulta tultu väärään olettamukseen, ettei asiassa olekaan mitään pahaa. Mutta näkymättömässä maailmassa tuomio on näiden asioiden yllä siitä huolimatta, käsitämmekö me sitä tai emme.

   Vuosikaudet on keskitytty vain suuriin hengellisiin asioihin, ajatellen kaiken muun olevan vain toisarvoista. Mutta nämä pienet, jokapäiväiset asiat ovatkin monessa suhteessa mitä tärkeimpiä ja oleellisimpia seurakunnan elämälle. Eivät ainoastaan suuret raamatulliset totuudet, kaste, ehtoollinen, lopunajan tapahtumat, ole tärkeitä, vaan nimenomaan pienissä asioissa tulee ilmi, olemmeko me koko sydämestämme uskoneet ja vastaanottaneet kuulemamme sanoman.

   On ollut havaittavissa jossakin määrin nykyisen tilanteen tiedostamista, mutta siinä on todettavissa täysin väärät menetelmät. Syytä kaikkeen sekaannukseen ja hajanaiseen hengelliseen tilaan on etsitty ruotimalla yksilöitä ja takertumalla itse kunkin tekemisiin ja tekemättä jättämisiin. Syitä on etsitty niin esineistä kuin elintavoistakin. Mutta sallikaa minun sanoa jokaiselle jumalallisella arvovallalla ja Sanan auktoriteetilla: “Käytäntö osoittaa sen, että seurakunnan tilan aiheuttaja eivät ole niinkään yksittäiset, henkilökohtaiset teot ja tavat, vaan ihmisten väärät asenteet, vääräsydämisyys!“ Tämä ei tarkoita sitä, etteivätkö yksittäisellä tasolla tapahtuvat rikkomukset merkitsisi jotakin, mutta suurin tekijä on se, että on oikea oppi mutta väärä sydän!

   Jumalan kansaa (HUOM! JUMALAN KANSAA!) on useinkin pelastushistorian aikana moitittu ja ojennettu kovallakin tavalla. Mutta mitä tuo ojennus ja sanoma sen hetkiselle Jumalan kansalle on pitänyt sisällänsä? Onko se kohdistunut eri perheiden asuntojen sisältämiin tavaroihin tai eri ihmisten yksittäisiin askareisiin ja elintapoihin? Onko tuotu esiin pitkiä listoja eri asioista, jotka nyt todetaan synniksi ja vääräksi? Mikä on ollut perussanoma Jumalan kansan ojentamiseksi ja on vielä tänäänkin? “Mitä minun on tehtävä sinulle, Efraim, mitä on minun tehtävä sinulle, Juuda, kun teidän rakkautenne on kuin aamun pilvi, kuin varhain haihtuva kaste?“ (Hoos. 6: 4). Ensimmäiseksi tämän jakeen lukemisen johdosta tulee mieleen Ilm. 2: 4: “MUTTA SE MINULLA ON SINUA VASTAAN, ETTÄ OLET HYLJÄNNYT ENSIMMÄISEN RAKKAUTESI.“

   Jo näistä lainauksista näemme, ettei sittenkään ole niinkään kysymys yksittäisistä asioista. “Sentähden minä olen antanut heille iskuja profeettain kautta (!!!), olen kuolettanut heitä suuni sanoilla. Ja sinun tuomiosi nousevat kuin aamun valo. SILLÄ LAUPEUTTA MINÄ HALUAN ENKÄ UHRIA, JA JUMALAN TUNTEMISTA ENEMMÄN KUIN POLTTOUHREJA!“ (Hoos. 6: 5- 6).

   Jo aikanaan profeetta Samuel joutui lähestymään kansaa sanoman kanssa: “Haluaako Herra polttouhreja ja teurasuhreja yhtä hyvin kuin kuuliaisuutta Herran äänelle? Katso, kuuliaisuus on parempi kuin uhri ja tottelevaisuus parempi kuin oinasten rasva. Sillä tottelemattomuus on taikuuden syntiä, ja niskoittelu on valhetta ja kuin kotijumalain palvelusta“ (1. Sam. 15: 22- 23).

   Aikoinaan Herra oli todella vihastunut kansaansa ja puhui kovia sanoja: “Minä vihaan, minä halveksin teidän juhlianne enkä mielisty teidän juhlakokouksiinne. Sillä vaikka te tuotte minulle polttouhreja ja ruokauhrejanne, eivät ne minulle kelpaa, enkä minä katso teidän yhteysuhrienne, syöttövasikkainne, puoleen. Vie pois minun edestäni virttesi pauhina, en tahdo kuulla sinun harppujesi soittoa. MUTTA OIKEUS VIRRATKOON KUIN VESI JA VANHURSKAUS NIINKUIN EHTYMÄTÖN PURO“ (Aam. 5: 21- 24).

   Sama asia tulee esiin Jes. 1, missä saamme vastauksen kysymyksiimme siitä, mikä on käytännön tasolla puute seurakunnan keskuudessa: “Kun te tulette minun kasvojeni eteen, kuka sitä teiltä vaatii - minun esikartanoitteni tallaamista? Älkää enää tuoko minulle turhaa ruokauhria; suitsutus on minulle kauhistus. En kärsi uuttakuuta enkä sapattia, en kokouksen kuuluttamista, en vääryyttä ynnä juhlakokousta. Minun sieluni vihaa teidän uusiakuitanne ja juhla-aikojanne; ne ovat käyneet minulle kuormaksi, jota kantamaan olen väsynyt. Kun te ojennatte käsiänne, minä peitän silmäni teiltä; vaikka kuinka paljon rukoilisitte, minä en kuule: teidän kätenne ovat verta täynnä!“ Kuinka vakava Sana, kuinka ankara Sana! Jumala kieltäytyy kuulemasta kansansa rukoukset ja sanoo kääntävänsä kasvonsa pois sen puolesta, vaikka se on virsinensä ja musiikkeinensa halunnut kokouksissa palvella Herraa. Mitä tuli nyt kansan tehdä? Käydä suorittamassa suursiivous veljien ja sisarten kodeissa, heittää määrätyt esineet ikkunasta ulos? Tutkia kuin suurennuslasilla toisten uskovaisten elämä ja etsiä mahdollisia virheitä tai puutteita? Eikö juuri tällaisten asioiden johdosta Herramme joudu toteamaan: “Teidän kätenne ovat verta täynnä!“?

   “Peseytykää, puhdistautukaa!“ (jae 16). Ei sanota, että tulee pestä joku toinen, suorittaa puhdistus jonkun toisen luona, vaan käsky kuuluu jokaiselle itsellensä! “Pankaa pois pahat tekonne minun silmäini edestä, lakatkaa pahaa tekemästä!“ Mitä pahaa seurakunta oli tehnyt, mistä sen tuli puhdistautua? “Oppikaa tekemään hyvää; harrastakaa oikeutta, ojentakaa väkivaltaista, hankkikaa orvolle oikeus, ajakaa lesken asiaa!“ Miettikäämme todella hetki näitä asioita. Tuleeko kenellekään muulle kuin minulle mieleen Gal. 6: 2: “Kantakaa toistenne kuormia, ja niin te täytätte Kristuksen lain!“? “Ja kun hyvää teemme, älkäämme lannistuko, sillä me saamme ajan tullen niittää, jos emme väsy. Sentähden, kun meillä VIELÄ AIKAA ON, TEHKÄÄMME HYVÄÄ KAIKILLE, MUTTA VARSINKIN USKONVELJILLE!“ (10).

   Meidän Herramme aikana oli myös sellaisia, jotka tahtoivat noudattaa Kirjoituksia tarkasti, mutta eivät käsittäneet niiden merkitystä. Useampaan kertaan joudumme lukemaan, kuinka Herramme opetuslapsiansa puolustellen sanoi: “Laupeutta minä tahdon, enkä uhria“ (Matt. 9: 13).

   Kirjaimeen pitäytyvät uskovaiset toivat aikoinaan Jeesuksen eteen, niin kuin nytkin hyvin usein tapahtuu, synnistä kiinni saadun ihmisen. Hänet oli tavattu itse teosta, ja sen todistajat olivat paikalla. He vaativat tuomiota langetettavaksi syyllisen ylle Kirjoituksiin viitaten, mutta Herramme ei ollut kuulevinaankaan heitä, vaan katsoi pois heistä. Lopulta Hän sanoi: “Joka teistä on synnitön, se heittäköön häntä ensimmäisellä kivellä!“ (Joh. 8).

   Tuohon aikaan syyttäjät häpeissään joutuivat lähtemään paikalta heidän omientuntojensa todistaessa heidät itsensä syyllisiksi. Miten on mahdollista, että tässä ajassa lentelee sellainen määrä kiviä? Koska kuvitellaan tehtävän se salassa Herralta!

   Nyt on seurakunnan aika puhdistautua ja tehdä niin kuin Sana kehottaa: “Pukeutukaa siis te, jotka olette Jumalan valituita, pyhiä ja rakkaita, sydämelliseen armahtavaisuuteen, ystävällisyyteen, nöyryyteen, sävyisyyteen, pitkämielisyyteen, kärsikää toinen toistanne ja antakaa toisillenne anteeksi, JOS kenellä on moitetta toista vastaan. Niinkuin Herrakin on antanut teille anteeksi, niin myös te antakaa. Mutta kaiken tämän lisäksi pukeutukaa rakkauteen, mikä on täydellisyyden side!“ (Kol. 3:12- 13).