Vääristynyt kristillisyys

Oikeastaan kaikki suurimmat vääryydet tämän maan päällä on tehty uskonnollisuuden varjolla. Miksi meidän on niin vaikea ottaa oikea asenne kaikkea vääristynyttä kristillisyyttä kohtaan? Pelkäämmekö loukkaavamme itse Jumalaa, jos arvostelemme kohtaamiamme epäkohtia? Eikö todellisuudessa olisi aika ilmoittaa kaikille ihmisille sama, mitä kirjoittajakin on lukemattomia kertoja toistanut nykyisessä virassaan: ”On olemassa oikeakin, todellinen Jumala, jolla ei ole mitään tekemistä sen kanssa, mitä sinä olet joutunut kokemaan!”

Perusongelmamme on varmaan se, ettemme tunne Jumalan Sanaa, koska emme lue sitä läheskään riittävässä määrin. Omat toimintamme johtavat meidät siihen, että jäämme jossakin määrin eristyksiin muista tien vaeltajista. Aivan yksinomaan jo ihmistuntemuksellisesti se johtaa siihen, että katseemme kohdistuu ensisijaisesti itseemme, ja alamme aivan luonnostaan verrata kaikkea itseemme, jopa omaa itseämme! Tessalonikalaiskirjeessä puhutaan siitä, kuinka Jumala lähettää ihmisille vakavan eksytyksen, koska he eivät ole rakastuneet totuuteen. Totuus on aivan erikoislaatuinen käsite raamatullisesta näkökulmasta.

Meillä voi olla omalaatuisia totuuksia maailman äärestä toiseen, eli me itse määrittelemme asioita omalla usein erikoisellakin tavalla. Me saatamme sanoa pysyvämme totuudessa, mutta miksi tuo totuus palvelee ainoastaan meidän omia, itsekkäitä tavoitteitamme, ja eristää kuitenkin meidät toisista ihmisistä? Itseään itseensä vertaamalla pysyy toki totuudessa, joka kuitenkin on hyvin rajoitettu. Totuuden kadottaminen on yksi suurimmista syistä yhteisöllisyyden katoamiseen, sillä vain koko elämän alueet sisältävä totuudellisuus saa meidät oikealla tavalla tuntemaan olevamme osa jotakin todella suurta kokonaisuutta, missä me emme narsistisesti valtaa itsellemme koko tilaa ja alaa, vaan jossa jokaisella läheisellämme on oma tilansa ja alueensa, niin ettei kukaan joudu kokemaan vahinkoa toisen taholta.

On vain yksi, joka voi sanoa olevansa Tie, Totuus ja Elämä. Hänen totuutensa ja totuudellisuutensa perustuu oman paikan näkemiseen. Hän, kaikista olemassaolossa olevista Suurin, asettui inhimilliseen maailmaan niin alhaiseen paikkaan, ettei yhdenkään tarvitse tuntea mitättömyyttä tämän inhimillisen Uhrin lähellä. Hän saattoi tehdä vain sen, minkä tiesi Isän tahdoksi ja mitä näki tämän tekevän. Hän kumartui jokaisen opetuslapsensa eteen erikseen ja pesi näiden jalat. Hän ei tullut palveltavaksi, vaan palvelemaan, ja omalla esikuvallaan näytti meille millainen asenne meillä tulee olla toinen toiseemme. Mihin on tämä palvelijan asenne kadonnut meidän jaloista ja uskollisimmistakin piireistä? Eikö aivan kuin kirosanana ole kaikunut keskuudessamme vuosikymmenestä toiseen, ei vain vaimea kuiskaus, vaan enemmänkin voimakas karjunta: ”Kuka meistä on suurin?”

Me olemme ikään kuin jonkinlaisen kirouksen alla. Sydämellisimmätkin ja uskollisimmatkin keskuudessamme ovat alkaneet hoippua epäuskossa kaiken näkemänsä keskellä. Aikanaan kärsin siitä kun jouduin puhumaan ja kirjoittamaan niin paljosta negatiivisesta, eikä vieläkään ole tullut aika jolloin voisin kertoa Jumalan seurakunnan voitosta ja hyvistä asioista. Olemme itse kukin etääntyneet toisistamme, ja tässä eristäytyneisyydessä, laiskoina lukemaan edes Raamattua, useimmat ovat tulleet hyvin itsekeskeisiksi ja tarkastelevat kaikkea aivan liian henkilökohtaisesta näkökulmasta.

Sydämelläni on ollut lukea ja samalla kuunnella äänikirjalta Raamattu lävitse ainakin kolme kertaa vuodessa. Tällainen ei sovellu kovinkaan monelle, mutta koen saaneeni aivan erikoislaatuisen yleiskuvan Jumalan valtakunnasta, Hänen toiminnastaan ja Hänen odotuksistaan meidän suhteemme. Kysymys kuuluukin nyt Gideonin huulilla: ”Jos Herra todella on meidän kanssamme, niin missä on todiste Hänen läsnäolostaan ja missä ovat kaikki Hänen lupaamansa ihmeet keskuudestamme?”

Kirjoittajan korviin kantautuu omien sairauksien ohella koko ajan viestejä ihmisten sairastelemisesta, ja pakostakin joutuu ajattelemaan sitä, mitä Paavali toteaa 1. Kor. 11:

”Koetelkoon siis ihminen itseänsä, ja niin syököön tätä leipää ja juokoon tästä maljasta;

sillä joka syö ja juo erottamatta Herran ruumista muusta, syö ja juo tuomioksensa.

Sentähden onkin teidän joukossanne paljon heikkoja ja sairaita, ja moni on nukkunut pois.

Mutta jos me tutkisimme itseämme, ei meitä tuomittaisi.”

Ns. Kristuksen ruumis on vähät välittänyt Paavalin varoituksesta Galatalaiskirjeessä: ”Katsokaa, ettette perin toisianne hävitä!”

Suorastaan kauhulla olen seurannut tähän asti sitä, miten kaikki riitakysymykset ja ongelmat on selvitetty eri hengellisissä piireissä. Eräässä seurakunnassa oli niin suuri ja mittava ongelma, että joukko ihmisiä joutui turvautumaan poliisin apuun yhden henkilön suoranaisesti tuhotessa useita työntekijöitä. Tämä asia jätettiin vanhentumaan ja sanottiin sen johtuneen vain väärinkäsityksistä. Koen tämän asian kuitenkin jääneen kuin kiroukseksi tuon seurakunnan ylle, koska sitä ei haluttu rehellisesti selvittää ja kutsua pahaa pahaksi. Vielä vuosienkin jälkeen tämä asia painaa seurakunnan yllä. Hiljattain mainitsin siitä eräälle seurakuntalaiselle, joka totesi: ”Meidän on kuljettava eteenpäin ja unohdettava menneet. Olemme mielessämme käsitelleet asian ja kykenemme kulkemaan eteenpäin uutta kohti!” Tällä ihmisellä ei ollut käsittääkseni mitään tekemistä asianosaisten kanssa, mutta hänen lausumansa jäi mieleeni todella kuvaavana sille kaikelle selvittelylle, jota käyvät mielessään ulkopuoliset ihmiset. Kärsimykseen tuomitut ihmiset jätettiin täysin oman onnensa nojaan, kiusantekijälle suotiin oma rauhansa jatkaa entiseen malliin, ja ulkopuoliset ihmiset hankkivat selittelyillään ja näkemyksillään itselleen sisäisen rauhan!

Tämä on totaalisen kuvaavaa kaikelle sille, mitä jouduimme ns. omissa piireissämme kokemaan kymmenien vuosien ajan, ilman että mitään parannusta olisi tehty, tai totuutta haluttu tuoda esiin - ja kaikki tämän tietynlaisten henkilöpalvontojen johdosta! Totuus voitiin haudata ja jatkaa eteenpäin vääryyden kanssa, koska ei etsitty Jumalan tahtoa ja Hänen tuomiotaan, vaan ihmiset omassa mielessään hyvinkin narsistisesti vertasivat asioita itseensä ja itseänsä omaan mielikuvaansa. Narsisti ei todellisuudessa ole rakastunut itseensä ja todelliseen olemukseensa, vaan kuvitelmaan siitä, millainen haluaisi olla, millainen uskoo olevansa. Hän on siis rakastunut omaan mielikuvaansa. Kuinka täydellisesti tämä sopiikaan uskonnollisen ihmisen harhakuvaan omasta paremmuudestaan!

Kun aivan hiljattain yksi parhaista ystävistäni jälleen kerran käänsi selkänsä minulle hyvinkin valheellisten näkemysten saattelemana, koen tulleen ajan sanoutua irti viimeisistäkin vääristä hengistä ja ilmapiireistä. Me emme ole vaeltaneet Herran Jeesuksen kanssa, koska emme ole olleet halukkaita antamaan itseämme siihen prosessiin, joka väistämättömästi on jokaisen todellisen Jumalan lapsen edessä. Me olemme välttäneet konfliktitilanteita, joissa Herramme on halunnut nähdä olemmeko valmiit kulkemaan totuuden hengessä ja voimassa.

Koko menneet vuosikymmenet sisältävät sellaisen määrän vääryyttä ja totuuden rienaamista, että sen tulisi saattaa meidät huutamaan Jumalan puoleen ja pyytämään Hänen tuomiotansa ennen kuin on liian myöhä. Koska emme ole tehneet itseämme riippuvaiseksi yksinomaan Herrasta, olemme jatkuvasti etsineet petollisella tavalla tukea toisista ihmisistä, emmekä ole olleet kykeneviä seisomaan omilla jaloillamme, niin että vaikka kuinka moni olisi kaatunut rinnaltamme, olisimme antaneet kunnian yksinomaan Jumalallemme. Me olemme palvoneet ihmisiä ja heidän opetuksiansa, käsittämättä ollenkaan, ettei kukaan ihminen ole kykenevä antamaan meille yhtään mitään, vaan Pyhä Henki jakaa valitsemiensa välikappaleiden kautta meille sitä, minkä Meidän Herramme on meille ristinkuolemallaan ansainnut, ja mikä kuuluu meille. Julistaja ei voi vaatia kiitollisuutta jakamansa suhteen, koska hän, jos jakaa todellista hengellistä ruokaa, jakaa meille vain sitä, mikä kuuluu meille.

Jos olemme siinä tilanteessa, että kaiken tämän jälkeen syytellään toinen toistansa ja Jumalan asia näyttää kokevan täydellisen tappion, on meidän aika ottaa oikea asemamme Jumalan valtakunnassa. Keskuuteemme on pystytetty eräänlainen saatanan synagoga, ja valhe on saanut sellaisen vallan, ettemme enää ole kykeneviä näkemään totuutta. Siksi olemme toinen toisemme kurkussa kiinni, ikään kuin se veli, joka aikanaan Kööpenhaminan rautatieasemalla tarrasi kaulaani kiinni molemmin käsin ja huusi: ”Me emme sinua halua, me emme sinua tarvitse!” Kaikki kuitattiin huumorilla ja todettiin veljen olevan vain taiteellinen!

Onko koskaan ollut selvempää, että nyt on Jumalan tuomion aika alkaa Hänen huoneestansa? Jumalalla on aikansa kaikelle, mutta nyt on meidän aikamme! Nyt on vielä mahdollista kokea armo ja anteeksiantamus, mutta kun Jumala käy tuomiolle kanssamme, saattaa monen kohdalla on myöhäistä. Myös Uudessa Testamentissa meitä käsketään useampaan kertaan panemaan pois paha keskuudestamme, ja meidän tulee välttää kontaktia jokaiseen vääryyden tiellä kulkevaan.

Minun tehtäväni ei ole alkaa luettelemaan kaikkia niitä kohtia, joissa puhutaan jumalallisen rakkauden julkitulemisesta keskuudessamme. Eikö yksinomaan sen seikan tule vaikuttaa meissä jotakin todella uutta ja vallankumouksellista, kun näemme kyseisen tilanteen ja Sanan täyttymyksen kaikkialla maailmassa? Meidän ei tule tuomita ihmisiä, vaan meidän tulee tuomita omassa mielessämme kaikki paha, kaikki se, mikä estää todellisiakin Jumalan lapsia todella rakastamasta toisiansa. Ei riitä todeta, että aika on paha ja Herran tulemus lähellä. Jos todella näemme ajan merkit ja käsitämme maailmamme nykyisen muodon olevan katoamassa, vaikuttaa se meissä todellisen hädän itsemme ja läheistemme, veljiemme ja sisartemme puolesta. Johonkin suureen jumalanpalvelijaan vetoaminen ei auta meitä tippaakaan, jos se elämä, josta tämä on kautta vuosikymmenien puhunut, ei ole meissä elävänä todellisuutena!

Ihmiset ovat olleet kautta aikojen uhrautuvaisia isänmaalle tai mille tahansa asialle, joka on ollut heille arvokas. Sallitko minun nyt kysyä Sinulta, mikä asia on Sinulle kallis? Minkä asian puolesta olisit valmis antamaan henkesi, tai edes uhrautumaan jollakin tavalla? Mitä maksaa Sinulle tänä päivänä Herran Jeesuksen Kristuksen seuraaminen, vai oletko koko ajan saavalla puolella, niin ettet oikeastaan ole koskaan menettänyt mitään?

Nykyinen tilanne polttaa sisintäni ja kaipaan joka ikinen päivä jotakin muutosta tilanteeseen. On totta että Jumalalla on aikansa kaikelle, mutta voiko Hänen aikansa koittaa meidän elämässämme, jos meillä ei ole minkäänlaista kaipausta Hänen ja Hänen asioidensa puoleen? Ennen Jumalan aikaa on aina ollut aika, jolloin Hänen omansa ovat huutaneet Hänen puoleensa muutoksen tulemiseksi. Onko meidän mielestämme kaikki nyt juuri siten kuin tuleekin olla, vai olisiko mahdollista, että keskuudessamme vallinneet vääryydet ovat riistäneet meiltä kaikki todelliset siunaukset, niin että ne asiat, joita pidämme siunauksina, eivät todellisuudessa olekaan siunauksia? Tai jos ne ovat joskus olleet siunauksia, voisiko olla niin että ne ovatkin muuttuneet kirouksiksi Malakian kirjan todistuksen mukaisesti, koska emme ole antaneet kunniaa sille jolle se kuuluu?

Osallistuimme jokin aikaa sitten kokouksiin, joissa istuessaan yhdelle joukostamme tuli vaistomaisesti ajatus: ”Hyvä että kohta joudumme lähtemään, sillä täällä on kultainen vasikka!” Kultaisen vasikan ympärillä juhlintaa on riittänyt kautta vuosikymmenien, eikä juuri kukaan ole katsonut sitä pahaksi asiaksi. Saamamme opetuksen mukaan on kuitenkin aivan toisin kuin elämämme elämän suhteen. Olisiko missään muussa joukossa eletty elämä ollut niin suuressa ristiriidassa puheiden kanssa? Millä perusteella olemme uskoneet selviävämme kaikesta ja pääsevämme hetken tullen iankaikkiseen autuuteen? Mihin perustuu uskonvarmuutemme, jos elämässämme vallitsee niin suuri rakkaudettomuus, vaikka rakkaudesta on jatkuvasti puhuttu ylitse kaiken muun? Olisiko paikallaan jonkinlainen itsetutkistelu ja epävarmuuskin, jotta voisimme löytää varmasti todellisen perustuksen uskollemme?

Rehellisyyden nimessä useimmat meistä selviävät elämästään niukin naukin päivästä toiseen, saati sitten että voisivat olla todelliseksi avuksi matkakumppaneille. Narsistisuus ei ole kaukana meistä kenestäkään, vaikka sitä ei tulisi olla ollenkaan todellisissa jumalanlapsissa. Kirjoittajaa kauhistuttaa aina vain uudelleen se, että hänestä tuli henkisen väkivallan erikoistuntija juuri niissä uskonnollisissa piireissä, missä eniten uskottiin ja puhuttiin rakkaudesta. Viimeisimmätkin meistä ovat hengellisesti ja henkisesti vetelemässä viimeisiä henkäyksiä, ja keskinäinen kanssakäyminen vähenee koko ajan. Ja kaikki tuntuvat siitä huolimatta olevan tyytyväisiä ja odottavat huomiselta jotakin parempaa!

Uskommeko todella, ettei meillä itsellämme ole mitään osuutta vallitsevaan tilanteeseen tai sen korjaamiseen? Meidän ei tule tuomita ihmisiä, mutta olisiko jo viimeinkin aika, jossa me heräämme näkemään todellisuuden juuri sellaisena kuin se on? Oikeastaan kaikki on pielessä, mitään odottamastamme ei ole nähtävissä keskellämme, ehkä vain yksinkertaisesti siitä syystä, että olemme antaneet sellaisen sijan pahuudelle seurakunnan keskuudessa – koska pahantekijät ovat olleet rakkaita sukulaisia tai muuten hyviä tuttuja! Me olemme pelänneet seurauksia ja kärsimyksiä, joita totuudellisuutemme olisi aiheuttanut. Me olemme olleet aivan kuten Jeesuksen ajan kirjanoppineet ja fariseukset, jotka eivät halunneet saastuttaa itseänsä menemällä Pilatuksen tiloihin, jotta voisivat pyhinä ja puhtaina ja vanhurskaina nauttia pääsiäisateriansa!

Kuinka monta pääsiäisateriaa olemmekaan nauttineet, Herramme riippuessa jälleen kerran ristillään veljemme ja sisaremme hahmossa, jolta olemme kieltäneet rakkautemme ja tukemme oikean opin varjolla! Minun täytyy juuri nyt todeta, että minua kauhistuttaa koko asia. Me olemme vuosikymmeniä odottaneet Jumalan tekevän jotakin, ja kaiken viipyessä pitäneet tilanteeseen syyllisenä ketä milloinkin. Juuri tälläkin hetkellä tietyissä piireissä pidetään kirjoittajaa kaikkien ongelmien aikaansaajana, äärettömässä itsevanhurskaudessa sulkien silmät kaikelta omalta pahuudelta!

On pakko vieläkin mainita se käsittämätön asia, ettei kirjoittajalle milloinkaan ole ilmoitettu hänen rikkomustansa. On vain ylipäätään annettu ymmärtää kirjoittajan olevan syyllinen. Sveitsiläiseltä veljeltä kysyessäni, mistä minua melkein tunnin ajan haukuttiin ja syytettiin, totesi tämä yksikantaan: sinun ei tarvitse sitä tietää! Merkittävin tuntemamme sananpalvelija ei milloinkaan ole sanallakaan viitannut siihen, mitä olisin väärää sanonut tai tehnyt, saati sitten antanut mahdollisuutta puolustautua. Riittää, kun tarpeeksi moni todistaa minua vastaan. On totisesti tullut aika jonkinlaiselle Ananiaan ja Safiiran tuomiolle, mutta suuri kysymysmerkki on se, tuleeko valehtelijoiden vai kaikki nämä valheet uskoneen sananpalvelijan kaatua kuolleena maahan? Minä en voi toivoa kenenkään kuolemaa, mutta olisiko sopiva rangaistus vaikkapa mustaksi muuttuminen?

Tietokoneeni Raamattuohjelma ei jostakin syystä toimi juuri nyt, niin etten voi ottaa kaikkia haluamiani kohtia tähän kirjoitukseen. Mutta jos olet edes hiukankin lukenut Sanaa, tiedät, että Uusikin Testamentti selvästi antaa tietää mikä osa on valehtelijoilla ja valheella. Valehtelu kuuluu vihatuimpiin asioihin Jumalan edessä. Kuinka juuri meidän piireissämme voidaan uskotella itselleen asian voivan olla jotenkin toisin? Tilanteen toivottomuus alkaa tuoda itseään julki sellaisella tavalla, että on mahdoton vaieta enää.

Miksi jotkut ihmiset sitten ovat niin luottavaisia uskonnollisuudessaan, vaikkei mikään heidän tuottamansa tai julkituomansa tue heidän sisäistä olemustansa? Nämä ihmiset puhuvat kokemuksista ja sisäisistä tuntemuksista, jotka eivät kuitenkaan millään positiivisella tavalla tule esiin heidän olemuksessaan tai suhteessaan toisiin ihmisiin. Mikä selittää tämän heidän luottamuksensa ja heidän mielestään todellisen kokemuksen?