Kesän jälkeen

20.09.2010

Takanamme on ainutlaatuisen kuuma ja mieleen jäävä kesä. Olen aina nauttinut kesän lämmöstä ja auringonpaisteesta, mutta ns. helteiset ilmat ovat aina tuntuneet melko raskailta fysiikkani puolelta, joten hiukan sateisetkin ilmat ovat tuntuneet paremmilta kuin liiallinen kuumuus. Nyt paahdetta oli yötäkin myöten siinä määrin, että liikkuminen jäi vähille, ja siitäkö syystä osaltaan ainakin sydämeni alkoi lyödä ylimääräisiä lyöntejä. Ajoittain piti kävellessä pysähtyä vetämään henkeä, kun eräänlainen huimaus alkoi tuntua. Meiltä ei useinkaan kysytä mistä pidämme, ja siksi jouduin pari viikkoa sitten aloittamaan Marevan - lääkityksen.

Aamulla juuri herättyäni soitti ahdistunut naisihminen, jolla oli ongelmia oman sisarensa kanssa. Parin keskustelukerran jälkeen psykologin kanssa oli henkilömme kuullut mieltä rauhoittavat sanat tämän suusta, mutta sitten uusintakäynnillä oli psykologi suorastaan vetäissyt maton potilaansa alta. Psykologin mieli oli muuttunut kai lähinnä muiden paikkakunnan auttajien kanssa käytyjen keskustelujen perusteella! Hän oli tiennyt enemmän kuin mitä potilaamme oli kertonut, eli sisar oli käynyt keskusteluja jonkun toisen terapeuttisen henkilön kanssa, ja nyt tietoisesti tai tietämättään tämän henkilön psykologi toi esiin tämän tietämyksen vastoin kaikkea mielenterveyden etiikkaa rienaten!

Olemme törmänneet aikaisemminkin vastaavanlaisiin ongelmiin, mutta ei ehkä näin räikeisiin. Psykologi oli siis ensimmäisillä kerroilla luonut itselleen aivan oikeanlaisen kuvan potilaansa ongelmista, ja antanut oikeat ohjeet ja rauhoittanut potilaan mielen. Potilas oli siis nähnyt ja kokenut kaiken oikealla tavalla, ja hänen tulikin välttää kontaktia ahdistavaan sisareensa. Mutta jossakin tilanteessa, mahdollisesti työnohjauksessa, oli psykologi kuullut kollegaltansa sisaren kanssa käydystä keskustelusta, ja oli siten muuttanut mieltänsä. Mikä oli hänen potilaansa osuus sisaren ahdistukseen? Mitä oli potilas tehnyt väärin?

Tämä tapaus jälleen kerran tuo esiin ongelmamme laajuuden ja erikoislaatuisuuden. Psykologi oli ensimmäisillä käynneillä yhtynyt potilaan käsityksiin ja todennut kysymyksen olevan narsistisesta persoonallisuushäiriöstä. Oireet olivat niin yksiselitteiset ja selvät, että lopputulokseksi tuli ainoan mahdollisuuden olevan välttää yhteydenpitoa ahdistavaan henkilöön. Hyvä tähän asti! Mutta miksi psykologin mieli muuttui sellaisella tavalla? Ainoa selitys voi olla rajallisessa ymmärryksessä ongelmamme suhteen. Eräänlainen psykiatrian paradigma on käsittämättömällä tavalla juurtunut ammattikunnankin mieliin, vaikka sille ei ole mitään todellisia perusteita ja todisteita. ”Molemmissa osapuolissa täytyy olla syytä ongelmiin!” ”Kukaan ei riitele yksikseen!” ”Molempia osapuolia täytyy kuulla tasapuolisesti!”

Nämä niin syvällisesti omaksutut seikat soveltuvat mielenterveystyöhön yleisellä taholla, mutta kun puhumme narsistisesta persoonallisuushäiriöstä, osoittaa niihin pitäytyvä oikeastaan täydellisen tietämättömyytensä asian suhteen. Hän ei ole vielä mieltänyt asian ydintä ja perusongelmaa. Käsittelemämme sairauden ydin on niin suuressa määrin ongelmapersoonassa, ettei sitä yleinen psykiatria laajemmassa määrin ole vieläkään tiedostanut. Ongelmien ja ristiriitojen syntyminen näissä tapauksissa ei perustu normaaliin inhimilliseen käytökseen ja totuttuihin ihmissuhteisiin, vaan kaikki tapahtuu käsittämättömässä määrin vain sairaan sisimmässä, sisäisistä yllykkeistä ja virikkeistä lähtien.

Loppujen lopuksi ulkoisten tekijöiden vaikutus on melko merkityksetön kokonaisuutta ajatellen. Niillä toki on merkitystä, mutta eräänlainen sisäinen rakenne, tieto- ja tunnerakenne on niin käsittämätön ja erikoinen, että se omalla toiminnallaan ja vaikutuksellaan mitätöi ja kumoaa kaiken ulkoisen informaation. Kaikelle annetaan sisäisen prosessorin ja ohjelmoinnin mukainen selitys ja kuvaus, normaalille ihmiselle käsittämättömällä tavalla. Ei siis ole mikään ihme, että ainoat todelliset asiantuntijat tulevat niistä piireistä, jotka laajemmassa määrin ovat viettäneet elämäänsä näiden sairaiden läheisyydessä!

Useimmat kuitenkin ovat tämän ”läheisyyden” vaikutuksesta siinä määrin rikkoutuneet ja henkisesti hajonneet, ettei heillä ole voimaa tulla esiin tämän asian kanssa. Kysymys on paljon vakavammasta asiasta kuin alkoholistin kanssa eläminen.

Olen useaan otteeseen puhunut ongelmiemme ja ahdistustemme alkuperästä. Useimmilla vaikeuksillamme on ihmiskasvot, eli kärsimystemme taustalla useimmiten on joku ihminen, joka on kohdellut meitä väärin. Tämä vääryys on tapahtunut joko kotona tai ihmissuhteissa myöhemmän elämän varrella. Vain harvat ongelmistamme ovat sisäsyntyisiä, eli perinnöllisiin seikkoihin perustuvia. Siten voimme sanoa, että suurin osa mielenterveysongelmista perustuu kokemiimme negatiivisiin asioihin jonkun ihmisen taholta. Varsinainen romahtaminen on todellisuudessa kuin vedellä täyttyvä vene. Me näemme liian usein vain viimeisimmän aallon tai laidan keikautuksen, joka täyttää veneen ja saa siinä istuvan joutumaan veden varaan. Me olemme liian laiskoja ja omahyväisiä nähdäksemme vaivan paneutua yksittäisiin tapauksiin ja niihin merkittäviinkin tekijöihin, jotka ovat aikaansaaneet ensimmäisen vuodon ihmiselämän veneessä.

Jokainen ihminen on kuin pieni maailmankaikkeus, jota emme koskaan pohjaan asti pääse ymmärtämään. Siksi elämän katastrofeja ei tule tulkita liian suppeasti ja näkyvimpien tekijöiden pohjalta. Usein pienillä, näkymättömillä asioilla taustalla, on loppujen lopuksi suurempi merkitys lopputuloksen kannalta, kuin selvästi havaittavilla seurausilmiöillä.

Me olemme siis hyvin usein ongelmia toinen toisellemme. Nykyisessä maailmassa olemme niin tottuneita tähän ajatteluun, ettemme enää narsistisuudessamme omaa kykyä asettua kärsivän kanssamatkaajamme asemaan. Mikä sitten on niin erikoista ongelmakentällämme? Onhan samankaltaisia vaikeuksia koko mielenterveyden kentällä, eikä kukaan meistä ole täydellinen, vaan olemme kaikki vajavaisia ja puutteellisia! Uskallamme väittää, ettei millään muulla ongelma-alueella siinä määrin invalidisoida ihmisiä. Me emme puhu mistään ihmissuhdeongelmista, vääristä käsityksistä tai hiertävistä ihmissuhteista. Me puhumme tämän ajan vakavimmasta mielenterveyden ongelmasta, joka invalidisoi tsunamin tavoin ympäristössään olevia ihmisiä aivan omalaatuisen aaltovaikutuksensa välityksellä. Suurimmat kärsijät ovat lähinnä, mutta tämä aaltoliike leviää ympäristöönsä siitä osalliseksi tulleiden ihmisten vaikutuksen kautta.

Kun perheenäiti voi todella huonosti, siirtyy tämä vaikutus väistämättömästi lapsiin, jotka oireilevat siinä määrin, että tämä pahoinvointi heijastuu päiväkotiin tai kouluun asti. Vaikutus on lieventynyt, mutta se leviää jälleen eteenpäin lukemattomiin koteihin, minne oman annoksensa saaneet lapset sen kuljettavat. Opettajat saavat oman osansa, ja lisäkärsijöiksi tulevat heidän puolisonsa ja omat lapsensa, koska oikeastaan kukaan tämän vaikutuksen piiriin joutuva ei voi olla täysin oma itsensä ja sitä mitä hän toisenlaisissa olosuhteissa olisi.

Perheenäiti voi siis huonosti, ja jos hän ei ole kotiäiti, vie hän tahtomattaankin kärsimyksensä työpaikalleen ja sukulaisiin ja kaikkiin ihmissuhteisiinsa. Hän ei ole paha, ei ole huono ihminen, vaan hän on juuri sitä mitä mies hänestä on tehnyt. Me vain emme voi mitään sille, että pahoinvointimme leviää kulkutaudin tavoin kaikkialle, minne menemme.

Olemme puhuneet myös siitä, kuinka perhosen siiven isku jossakin päin maailmaa vaikuttaa koko maailmankaikkeuteen. Meidän jokaisen persoonalla on aivan käsittämättömän suuri vaikutus koko ihmiskunnan elämään, laajemmin kuin kukaan on osannut ajatellakaan. Meille jokaiselle on tuttu joulunajan amerikkalainen filmi, jossa päähenkilö haluaa tehdä itsemurhan, mutta sitten enkeli näyttää hänelle millainen hänen kotikaupunkinsa olisi ilman hänen elämäänsä ja panostansa. Olisiko nimi ”Ihmeellinen on elämä”? Aivan samalla tavalla meidän jokaisen elämä heijastuu uskomattoman laajoille alueille, joten meidän tulisi olla enemmän tietoisia vastuustamme tässä olevaisuudessamme.

Emme tee vääryyttä kenellekään, jos väitämme että ongelmaihmisemme eivät millään tavoin tunne vastuutansa mistään tekemisestänsä ja vaikutuksestansa. He eivät ole maailmaa varten, vaan maailma on heitä varten. He eivät voi hyväksyä mitään auktoriteettia itsensä yläpuolelle, ei edes Jumalaa, joka kummallisella tavalla on saanut heidän olemuksessaan aivan oman kuvansa. Ns. hengellisillä alueilla näitä ihmisiä on normaaliväestöön verrattuna prosentuaalisesti moninkertainen määrä, mutta millaista on heidän uskonnollisuutensa todellisuudessa? Kirjoittajasta tuli alan maallikkoammattilainen nimenomaan ns. seurakuntatyössä, missä pahoinvointi ajoittain oli suorastaan murskaavaa. Kaikesta voi tehdä vain sellaisen johtopäätelmän, että ns. jumaluus voi saada aivan omalaatuisen muotonsa näissä ihmisissä, jotka ottavat Jumalan nimen ja arvovallan itselleen, oikeuttaakseen kaiken tekemisensä, olkoon se sitten oikeaa tai suorastaan rikollista. Sisäinen prosessori ja käyttöjärjestelmä soveltavat kaiken aidon hengellisyyden heidän omiin näkemyksiinsä ja periaatteisiinsa, niin etteivät he todellisuudessa itsekään käsitä vääristynyttä uskonnollisuuttaan, jolla usein ei ole mitään tekemistä todellisten uskon ja Jumalan kanssa!

Vilpittömyys on siis hyvin petollinen käsite alueellamme. Nämä ihmiset ovat niin vilpittömiä ja ”rehellisiä”, että useimmat hämääntyvät ja antavat johtaa itsensä pettävälle suolle, kunnes sitten elämän erilaiset koukerot mahdollisesti avaavat silmät ennen lopullista vajoamista. Perinteinen valheenpaljastamiskonekaan ei reagoisi näiden ihmisten kohdalla, koska he itse niin vakuuttavasti uskovat omaan valheeseensa, josta sisäinen prosessi on luonut totaalisesti vääristellyn kuvan. Älä siis liiemmälti katso tällaisen ihmisen silmiin, joista loistaa uskomaton viattomuus ja rehellisyys, joka tietysti perustuu hänen maailmankuvansa ja – piirinsä todellisuuteen, mutta jolla ei todennäköisesti ole mitään tekemistä yleisen todellisuuden kanssa.

Miksi kaikki tämä on niin salaperäistä ja kuitenkin aivan liian tutun tuntuista? Kaikki rakentuu niistä normaaliin elämään sisältyvistä tekijöistä, joiden kanssa olemme jatkuvasti tekemisissä. Raimo Mäkelä luettelee kirjassaan ”Naamiona terve mieli” oikeastaan kaikki ihmisen pahat piirteet luonnehäiriöisen ominaisuuksina. Hän ei siinä ole ollenkaan väärässä, mutta miksi sitten lukemattomat, etenkin naisihmiset, ovat osaltaan masentuneet, koska kokevat kaikkia näitä piirteitä olevan itsessäänkin? Useampikin on puhelinkeskustelussa todennut: ”Sano minulle rehellisesti, olenko minäkin sinun mielestäsi luonnehäiriöinen?”

Meissä jokaisessa on näitä piirteitä tietyissä rajoissa, koska ne kuuluvat ihmisen luonnolliseen perusolemukseen. Me yksinkertaisesti olemme jokainen sellaisia! Me olemme vajavaisia, puutteellisia, tietyissä olosuhteissa vakaviinkin rikoksiin valmiita ihmisiä, jos olemme kadottaneet todellisen kosketuksen ihmisyyteen. Me olemme jokainen omalla tavallamme varastaneet, ainakin työnantajan varoja ja aikaa tupakkatauoillamme, ylimääräisillä lepotauoillamme, tai viemällä kotiin ”ylimääräisiä” tarvikkeita, mitkä ovat jääneet yli urakastamme. Me jokainen olemme jossakin elämän vaiheessa olleet mustasukkaisia, hirveään uhmaankin asti. Me olemme kohdelleet väärin lukemattomia ihmisiä, mutta silti emme ole luonnehäiriöisiä. Me olemme vain luonnollisia ihmisiä!

Luonnehäiriöisyys, persoonallisuushäiriöisyys, koostuu aivan samoista tekijöistä, joista itse olemme osallisia. Kysymys on kuitenkin näiden normaalien tekijöiden kärjistymisestä, liikakasvusta, kohtuuttomuuksista. Mustasukkaisuus on normaaliin elämään kuuluva asia, mutta ongelmakentällämme se saa kohtuuttomia mittasuhteita siinä määrin, että se aikaansaa suoranaista pahoinvointia laajoissakin piireissä. Jonkun naisen mielestä aviomies ei saa keskustella edes sukulaisten 12- vuotiaiden tyttöjen kanssa. Mies ei saa pysähtyä kadulla keskustelemaan naapurin kymmeniä vuosia vanhempien naisihmisten kanssa. Mustasukkainen mies laittaa vaimonsa kauppaan, mutta jos vaimo viipyy viisitoista minuuttia pidempään matkallaan, epäilee mies jo sukupuolisuhdetta jonkun miehen kanssa!

Tämä viimeinen esimerkki ei ole mikään äärimmäisen harvinainen tapaus, vaan vastaavaa saa kuulla aivan liiankin usein.

Mitä tulee sitten vihaan ja suuttumiseen, on se aivan oma lukunsa, mistä olemme jo toisaalla kirjoittaneet kylliksi. Ongelmaihmisemme suuttuvat ja vihastuvat aivan käsittämättömistä asioista, kuten jokainen meistä joskus. Mutta nämä vihanpurkaukset tapahtuvat käsittämättömän usein ja aivan uskomattoman voimallisina. Oikea kuvaus kaikelle on loppujen lopuksi raivo. Nämä ihmiset suorastaan elävät näistä purkauksistansa, saaden sairasta mielihyvää toisen ihmisen mollaamisesta ja usein suoranaisesta henkisestä väkivallasta. Se on olennainen osa heidän elämäänsä.

Luonnehäiriöisellä siis normaalit, yleiset negatiiviset piirteet korostuvat nimenomaan hänen sisäisen mekanisminsa johdosta. Hän ei käsittele kohtaamiaan asioita normaalin ihmisen tavoin, vaan kaiken värittää hänen oma historiankirjoituksensa, joka ei perustu todellisuuteen perinteisessä merkityksessä, vaan hänen oman, rajallisen maailmannäkemyksensä todellisuuteen. Toisaalta nämä näkemykset ovat niin lähellä toisiaan, että se hämää usein ammattilaisetkin, mutta toisaalta taas lukemattomat ristiriitaisuudet saavat asiaan perehtyneen huokaamaan raskaasti. Tämä ristiriitaisuus on juuri se tekijä, joka mielettömyydellään rikkoo ihmisen persoonaa ja tunkeutuu kohteensa elämään tuhoavalla tavalla.