Henkinen väkivalta osa 1

Syyskuu 2006

Mitä on henkinen väkivalta?

Henkistä väkivaltaa on kaikki kokemamme, mikä ei palvele meidän hyödyksemme vaan enemmänkin rikkoo persoonallisuuttamme ja henkisyyttämme.

Henkisestä väkivallasta on kirjoitettu varmaankin hyvin paljon, mutta sen laajuudesta on harvalla todellista käsitystä. Kaikkein pahinta se on siellä, missä sitä ei alkuunkaan osata aavistaa ja hyväksyä sen olemassaoloa. Ensimmäiseksi tulee automaattisesti mieleen seurakunnallinen elämä. Kristillisyyden perusperiaatteisiin kuuluu käsitys ihmisen koskemattomuudesta niin Jumalan kuin ihmistenkin edessä. Rakkauden uskotaan kuuluvan siinä määrin hengelliseen elämään, että lähes kaikissa ryhmittymissä korostetaan sanankohtia, jotka kehottavat rakastamaan lähimmäistään kuin itseään.

Tarkkailtuani hengellistä elämää nyt jo yli neljänkymmenen vuoden ajan olen pakostakin tullut näkemään surullisen tosiasian, jota en enää pysty puolustelemaan tai painamaan villaisella, niin kuin koko seurakunnallisen elämäni aikana minua on kehotettu tekemään. Useamminkin olen kuullut suoranaisen vaatimuksen, että minun tulee puhua vain hyvistä asioista ja sanoa loppuun ”niin ja Aamen”.

Tuskin missään muualla on totuttu sellaisella tavalla lakaisemaan kissat maton alle kuin erilaisissa uskonnollisissa yhteisöissä. Ihmiset tuntuvat olevan lähes totaalisen sokeita ja kuuroja, kun eivät enää havaitse näitä möykkyjä kirkkokunnallisten mattojen alla eivätkä kuule näiden pahuuden kissojen kauhistuttavaa ärinää kun niiden päälle astuu.

Olen kerta kaikkiaan kyllästynyt tällaisilla matoilla astelemiseen, ja olenkin vuosien ajan hakeutunut sellaisiin piireihin, missä tällaista ei voi tapahtua. Se merkitsee käytännössä osallistumista lähinnä pienryhmien toimintaan, sillä näissä piireissä ei voida piiloutua toisten selän taakse sellaisella tavalla kuin suuremmissa yhteisöissä.

Millä tavoin voimme selittää ongelmamme sellaisella tavalla, että se selvittää meille todelliset taustatekijät, syyt siihen miksi puheet ja käytäntö ovat totaalisessa ristiriidassa keskenään? Miten kristillisyys on voinut joutua siihen alennustilaan, missä se tällä hetkellä on siinä määrin, että jokainen uskonnollinen yhteisö valittaa jäsenten katoamista ja kirkkosalien tyhjyyttä? Miksi kristilliset perustotuudet ovat joutuneet sellaiseen häpeään, että kirjoittajankin täytyy avoimesti tunnustaa, että hän ei enää luota oikeastaan mihinkään uskonnolliseen järjestelmään tai yhteisöön? Miksi vuosikymmeniä saarnaajana tunnettu henkilö toteaa kirkollisista piireistä tuleville autettaville, että kaikella sillä, mitä tämä on kokenut yhteisössään, ei ole mitään tekemistä Jumalan ja Raamatun kanssa? Olenkin usealle todennut, että kaiken keskellä on sittenkin olemassa todellinen ja vanhurskas Jumala, joka inhoaa kaikkea sellaista kristillisyyttä, missä sanat ja teot ovat räikeässä ristiriidassa keskenään.

Mutta miten selitämme tällaisen kehityksen, ja miksi suuri osa kristillistä elämää omaa niin valtavan määrän psykopatian nimellä kulkevan sairauden ominaisuuksia? Sama sairaus tunnetaan nimillä narsistinen persoonallisuushäiriö /luonnehäiriö, minävaurio. Oikeastaan vasta tutustuminen tähän narsistisen ajan suurimpaan ongelmaan on loistavan valkeuden tavoin antanut kirjoittajalle selityksen kaikelle näkemälleen ja kokemalleen. Ongelman ydin ei ole vain yksittäisissä väärinkäsityksissä ja – käytöksissä, vaan tuskallisen laajassa ihmisyyteen ja epäinhimillisyyteen perustuvassa epidemiassa, jolle ei ole mitään yksittäistä selitystä, vaan se on ikään kuin oma maailmansa, jota ei voi kuvata yhdessä kirjoituksessa.

Narsismin eräänlainen oppi-isä Sam Vaknin kuvaa narsismia persoonallisuushäiriöön liittyvänä yhdeksi suurimmista epidemioista tällä vuosituhannella, jota vastaan on taisteltava kaikin keinoin.

Narsistiselle persoonallisuushäiriölle on ehkä yksi kuvaavimmista tekijöistä se, että tällaiselta ihmiseltä puuttuu lähes totaalisesti oikeanlainen ja yhteisöllinen käsitys itsestään, persoonastaan, todellisesta olemuksestaan. Hänen henkisessä ja persoonallisessa kehityksessään on aivan valtava aukko, jonka muodostumiseen ovat vaikuttaneet monet tekijät. Itse asiassa kukaan todellinen asiantuntija ei vieläkään väitä tietävänsä tämän syntymekanismin kokonaisuutta. Tiedetään vain suuri määrä erilaisia tekijöitä, joista suurin osa aivan selvästi on henkilön lapsuudessa, ensimmäisissä elinvuosissa. Myöhempien vuosien negatiiviset tekijät määräävät sitten melko suuressa määrin jo tapahtuneen vahingon kehitystä aikuisiässä. Monien asiantuntijoiden mukaan sairaus usein puhkeaa kukkaansa vasta keski-iässä.

Puhuimme äsken negatiivisista tekijöistä vaikuttavina osasina. Kirjoittaja on aivan maallikko, mutta on joutunut paljon pohtimaan näitä asioita, etenkin kun on kuullut satojen eri ihmisten kertomuksia. Normaalin mieltämisemme mukaiset negatiiviset asiat eivät ole kuitenkaan ainoita väärään kehitykseen johtavia tekijöitä, vaan niin hämmästyttävää kuin se onkin, myöskin positiiviset ja hyvät asiat saattavat olla vaikuttamassa negatiivisesti tällaisen persoonan kehitykseen. Miten se on mahdollista? Koska hänen persoonallisuutensa ei pysty käsittelemään asioita normaalin ihmisen tavalla, ei hän tavallisen ihmisen tavoin ole kykenevä erottamaan väärää ja oikeaa, negatiivista ja positiivista toisistaan. Hän käsittelee kaikkea tuntemaansa, kokemaansa ja näkemäänsä aivan omanlaisensa maailmankatsomuksen mukaisesti. Hänen maailmansa poikkeaa usein tavallisen ihmisen maailmasta totaalisesti. Hänen maailmankuvansa mukaisesti hän on koko maailman keskipiste, olennaisin osa koko olemassaoloa, niin itsensä kuin toistenkin ihmisten.

Urbaanitaruako? Puhumme varmaankin nyt sellaisesta, mille useampikin nauraa ja ajattelee kirjoittajan päästä puuttuvan pussillisen ruuveja, etenkin kun tämä on maallikko. Mutta kaikki tämä antaa meille mitä selvittävimmän kuvan kaikesta siitä, mikä tähän asti on ollut suurena arvoituksena mielessämme.

Miksi on totisinta totta se, mistä uskovaisia usein syytetään? Miksi heitä pidetään aivan oikeutetustikin aivan kaheleina, hulluina, hurmahenkisinä, tiukkapipoisina? Miksi näyttää siltä, etteivät uskovaiset todellakaan ymmärrä olevansa kutsuttuja palvelemaan, olemaan nöyriä työntekijöitä, jotka kerran ikuisuuden koittaessa toteavat vain tehneensä velvollisuuden ansiottomina palvelijoina? Miksi niin usein näyttää siltä, ja ahdistava tunne tällaisten ihmisten lähellä melkein salpaa hengityksen, että nämä tapaamamme olennot tai otukset eivät olekaan ihmisiä, vaan erikokoisia lähes kaikkivaltiaita jumalia?

Kirjoittaja koki erikoisen ahaa-elämyksen joitakin vuosia sitten istuessaan Tampereen kaupungin sinisessä bussissa. Mieltä oli vuosikausia askarruttanut todella suuri kysymys. Suurin osa hengelliseen elämään osallistuvista ihmisistä oli tavalla tai toisella ajautunut tielle, millä ei niinkään puhuta Jumalasta tai Jeesuksesta, vaan lähes jokaisessa eteen tulevassa tilanteessa ihmisen huulilla oli jonkun suuren saarnaajan tai profeetan tai yleensä jumalanmiehen nimi. Kaikki palvonta tuntui kohdistuvan vain tähän suuruuteen nostettuun henkilöön, ja kaikin tavoin tuotiin esiin tämän henkilön välttämättömyys hengelliselle kasvulle. Missä oli sitten suurin ristiriita kirjoittajan mielessä? Siinä, ettei oikeastaan yksikään näistä ihmisistä noudattanut omassa elämässään ja käytännössään mitään siitä, mistä puhuivat! He näyttivät antavan kunnian ja palvonnan vain tuolle yhdelle suurelle nimelle, joka todellakin näytti olevan jopa sen yhden Nimen yläpuolella, jossa olemme kuulleet ainoana olevan pelastuksen.

Tuossa bussissa istuessani valkeus täytti mieleni. Kaikkien näiden vuosien jälkeen minulle selvisi hetkessä, mistä todella oli kysymys. Yksikään näistä ihmisistä ei todellisuudessa palvonut tuota suurta nimeä tai henkilöä, ei pitänyt hänen puoltaan eikä puolustanut hänen kunniaansa. Ei yksikään! käytäntö todisti, vaikka en sitä aikaisemmin ollut edes uskaltanut ajatella, että jokainen näistä ihmisistä oli ottanut tuon ns. palvontansa kohteen keppihevosekseen ja todellisuudessa palvoi omaa itseään kaiken tämän savuverhon suojassa. Jokaisella näistä ihmisistä oli oma näkemyksensä siitä totuudesta, mitä hän sanoi puolustavansa ja jonka puolesta hän taisteli.

Ja tämä valistuminen antaa vastauksen kaikelle sille väärälle, minkä voimme nähdä kristillisessä maailmassa. Jumala ja ihminen ovat vaihtaneet paikkaansa näiden ihmisten vääristyneessä maailmankuvassa. Jumala onkin enää vain palvelija, kuin karamelliautomaatti, josta aina putoaa jotakin hyvää, kun hurskas persoona esittää toivomuksensa rukouksen muodossa ja pudottaa sen raha-aukkoon! Ihmettelemmekö vielä, että niin usein tunnemme sekavia ja pelottavia tunteita näiden ”kristillisten ihmisten – ei vaan jumalien” lähellä?

Elämme ajassa, jossa narsismi räjähdysmäisesti lisääntyy ja valtaa alaa. Paras nimitys sille on ilkeä itserakkaus. Se ei perustu yhteisölliseen ajattelutapaan, vaan perustuu aina vain selvemmin vääristyneeseen omakuvaan. Me elämme kaikesta huolimatta ihmisten maailmassa, ja jos yhteisöllisyyden käsite katoaa, on järjestelmä tuomittu ajautumaan kaaokseen ja itsetuhoon.

Useammaltakin autettavaltamme olemme kuulleet, miten erikokoiset vapaiden suuntien seurakunnat vähitellen hajoavat ja katoavat jäsentensä tai johtajiensa välisissä valtataisteluissa. Tämä todistaa puhumamme asian puolesta, sillä tällä tavoin vääristynyt ihminen ei pysty näkemään kokonaisuutta, yhteisöä, seurakuntaa, vaan toteuttaa vain omia päämääriään välittämättä kylvämästänsä tuhosta ja henkisestä kuolemasta. Häntä ei aiheuttamansa tuho vaivaa, koska hänellä ei ole omaatuntoa. Hänellä on vain jotakin siltä näyttävää, hämäävää, petollista. Hän itkee sopivalla kohtaa, pyytää joskus anteeksikin, mutta vain palvellakseen omaa näkemystään, omaa suorastaan jumalallista asemaansa murenevassa yhteisössään. Hän on tehnyt kaikkensa oikean asian eteenpäin viemiseksi, ja kaikki pakoon lähtevät tai vastustelevat ovat vihollisen asialla, ja siksi hänellä on oikeus tuhota kaikki vastaan olevat tekijät ja ihmiset. Jos hän saisi päättää, laillistaisi hän jopa kuolemantuomion!

Onko kirjoittajalta kaksi pussillista ruuveja hukassa? Varmaan monen mielestä. Mutta jos otamme aikaa pysähtyäksemme ja miettiäksemme, kootaksemme yhteen tarpeeksi suuren määrän näkemäämme ja kokemaamme, emme voi muuta kuin hyväksyä kirjoittajan ajatukset. Tällaista ei tapahdu vain suurissa uskonsodissa, vaan kaikki on päivittäistä tosiasiaa niin pienemmissä kuin suuremmissakin yhteisöissä meidänkin maassamme.

Olemme kokeneet sellaisen määrän henkistä väkivaltaa, ettemme enää ole kykeneviä näkemään oikeaa ja väärää. Me olemme lähes kaikki jonkinlaisia uhreja, joiden näkökyky on pyritty pimittämään, jotta emme näkisi minne meitä johdetaan ja kuinka meitä käytetään hyväksi.

Kirjoitamme näistä asioista suurelle yleisölle ja siksi emme lainaile liiaksi raamatunlauseita. Uudessa Testamentissa kuitenkin aivan selvästi tuodaan julki lukemattomia kertoja se, kuinka uskonnollisessa elämässä pyritään hyötymään kanssamatkaajista aivan häikäilemättömälläkin tavalla. Kirjoittaja on varmaankin yksi harvoista palvelijoista, joka ei ole lähtenyt mammonan tavoittelun perään. Erikoista on se, että häntä on yli kolmenkymmenen vuoden ajan syytetty uskovaisten rahojen taskuunsa pistämisestä. Oikeastaan jokaisella työssämme mukana olleella on oma talo tai osake ja suuri osa heistä matkustaa ulkomaille useita kertoja vuodessa. On aina ihmetyttänyt se, mistä näille ihmisille riittää sellainen määrä niin kotimaan kuin ulkomaankin valuuttaa.

Kirjoittaja on palvellut näitä ihmisiä yli kolmenkymmenen vuoden ajan, eikä hän omista oikeastaan yhtään mitään. Kirjoittaja on saanut vuosikausien ajan niin pientä korvausta työstään, ettei edes eläkettä ole kertynyt. Eikä oikeastaan kukaan näistä ihmisistä pidä yhteyttä, koska kirjoittaja on heitetty yli laidan kelvottomana palvelijana, joka ei suostu jatkamaan virkaansa ilman palkkaa. On siis todistettu, että kirjoittaja on aivan pähkähullu, kun on antanut näin kohdella itseään!

Mutta kirjoittaja on ollut korkeakoulussa, missä on saanut lähes tohtorin tittelin aiheena henkinen väkivalta, narsistinen persoonallisuushäiriö. Tätä tietoa ja tietoisuutta ei pysty välittämään mikään muu oppilaitos. Sen voi oppia vain itse kokemalla.

Aikanaan vihollinen tarjosi Herrallemme kaikkia maailman valtakuntia, kunhan Hän vain kumartaisi tätä. Tiedämme tuon kohtaamisen lopputuloksen, sillä oli kysymys Henkilöstä, jonka ei tarvitse taistella vallasta. Elämme kuitenkin ajassa, jossa vallanhimo on niin yleistä ja suorastaan jokapäiväistä, että koko kristillinen maailmakin on omaksunut osittain itse sitä tajuamatta melkoisen määrän narsistista vallanhimoa. Mistä seurakunnan Herra aikanaan kieltäytyi, siinä nykyajan valveutunut seurakuntalainen ja erikoisesti johtaja uskoo omaavansa nyt suuremman ymmärryksen, ja ”seurakunnan parhaaksi” on kumartanut tosi syvään pimeyden herran edessä, saavuttaakseen kyseenalaista ja tilapäistä arvostusta ja valtaa.

Aivan erikoinen piirre on suosittu kaatumiskäytäntö jo lähes kaikissa hengellisissä piireissä. Tulkoon mainituksi, että taaksepäin kaatuminen mainitaan Raamatussa vain kaksi kertaa, kumpikin negatiivisessa mielessä. Koko raamatullinen esikuvallisuus, rinnalla eri kansojen omaksumat alamaisuuden osoituksen merkit, perustuu nöyrään kasvoilleen heittäytymiseen korkeamman vallan edessä. Ei voitaisi kuvitellakaan, että joku olisi hallitsijan edessä heittäytynyt selälleen, koska ei ollut kiinniottajia, ja pää olisi saanut aikamoisen kolauksen. Mitä siis pohjimmiltaan kertoo nykyinen suuntaus taaksepäin kaatumisineen? Kirjoittajan mielestä se on osoitus todellisen kunnioituksen ja arvostuksen puutteesta.

Ns. kristillinen seurakunta on saavuttanut laaja-alaista arvostusta sen jälkeen kun on alkanut kumartaa väärän arvovallan edessä. Samalla on kadonnut alkuperäinen ymmärrys nöyrästä palvelemisen hengestä, niin ettei oikeastaan kukaan enää siteeraa kohtaa, jossa kehotetaan olemaan herroina hallitsematta toisia seurakuntalaisia. Vallankäyttö on jotakin niin huumaavaa ja kokonaisvaltaista, että se vie armotta mennessään. Väärään vallankäyttöön liittyy kuin siamilaisena kaksosena arvostuksen vaatimus. Kumpikin ovat totaalisessa ristiriidassa alkuperäisen raamatullisen sanoman kanssa. Siksi kaikki tulee suorittaa monimutkaisen savuverhon suojassa.

Tämä vallanhimo ei koske vain seurakunnallisia virkamiehiä, vaan aivan alimman tason siivoojamummoakin. Me vain emme ole ollenkaan tottuneet ajattelemaan tähän suuntaan, ja siksi tämä väärä vallankäyttö on jäänyt tuon savuverhon peittämäksi. Me olemme vain puhuneet fanaattisista ihmisistä, tiukkapipoisista niuhottajista, uskonnollisista hurmahengistä. Olemme usein lainanneet Marxin ajatusta, että uskonto on oopiumia kansalle. Huomaamatta on jäänyt melko totaalisesti, etteivät nämä ihmiset loppujen lopuksi olekaan niin hauskoja ja höperöitä, vitsin aiheita. Toki he ovat sitäkin, mutta nyt yli neljänkymmenen vuoden kokemuksen jälkeen on minun pakko todeta, että jokainen näistä kummallisuuksista on todellisuudessa kulkenut ruumiiden ylitse, jättäen tievarsille rampautuneita ja rikkinäisiä ihmisiä!

Hedelmistään te heidät tunnette! Tiedämmekö mitä hedelmä tarkoittaa? Yksi istuttaa, toinen kastelee, mutta se ei vielä tarkoita hedelmää. Saarnaamista ja hurmahenkistä todistamista on kautta aikojen pidetty kristityn hedelmänä, jopa sitä jos lihaosastolla huutaisimme vakuuttuneisuudessa, että jokainen kuulija nyt alkaa toden teolla etsiä pelastusta: ”Saanko kilon läskiä, halleluja, Jeesus pelastaa!” Vastaavaa on tehty kymmenet vuodet, ja jos se merkitsee hedelmää jonkun mielestä, niin sitä kyllä riittää.

Hedelmä on eräässä mielessä tulos meidän kylvötyöstämme, toiminnastamme, ei itse toiminta. Vierailkaamme eri seurakunnissa nähdäksemme hedelmiä. Jos vertaamme istuimia hedelmälaatikon pehmustettuihin lokeroihin, tarvitsemme tuskin enempää kuin yhden laatikon parhaassa tapauksessa. Pienemmissä yhteisöissä riittää yksi kennosto, ja suurimman osan siitä voisimme täyttää kivillä ja pyytää Taivaallista Isää tekemään niistä lapsia Aabrahamille.

Eräs kuvaus käyttää esimerkkinä lyhteitä. Lyhde ei muodostu meidän puheistamme eikä kristillisestä käytöksestämme, vaan se on hedelmä toiminnastamme elovainioilla. Hengen hedelmät tarkoittavat jotakin hieman muuta. Ne ovat annetut meille, jotta elämämme tuloksena voisi olla toisia samankaltaisia hedelmän kantajia.

Nyt näemme käsitteiden sekavuuden ja kristillisen elämän hedelmättömyyden. Mistä kaikki johtuu? On lähes totaalisesti kadonnut käsitys kristillisen sanoman kokonaistodistuksesta, sillä Raamattua ei lueta juuri ollenkaan enää, ja vain harvalla on käsitys siitä, mitä se ylipäätään pitää sisällään. Sen sijaan että etsisimme Jumalan tahtoa Hänen Sanastaan, me saamme yhä vain uusia hengellisiä päähänpistoja ja etsimme niille puolusteluja ja perusteluja Raamatusta. Eli innoituksemme lähde ei olekaan Sanan jumalallisessa innoituksessa, vaan inhimillisessä mielessämme. Me emme enää etsi entisaikojen turvalliseksi tunnustettuja ja koeteltuja teitä, vaan kaipaamme aina vain jotakin uutta ja kiinnostavaa. Elämässä pitää olla sykettä ja koko ajan jotakin uutta ja innostavaa. Ja kun mielen täyttää tarpeeksi suuri innostus ja innoitus, riittää se valaisemaan Sanan totuudet juuri siinä valossa mikä sopii sen hetkisiin odotuksiimme. Sana ei siis enää olekaan valkeus teillämme ja jalkojemme valo, vaan innoituksemme on tullut hakuvaloksemme.

Eli jälleen kaiken keskellä palautuu mieleen tuo ajatuksemme: kaiken keskellä on kuitenkin vielä olemassa todellinen Jumala, jolla ei ole mitään tekemistä innoitustemme ja mielemme hakuvalojen kanssa!