”…ja sanon sielulleni: sielu, sinulla on paljon hyvää tallessa moneksi vuodeksi; nauti lepoa, syö, juo ja iloitse.' Mutta Jumala sanoi hänelle: 'Sinä mieletön, tänä yönä sinun sielusi vaaditaan sinulta pois; kenelle sitten joutuu se, minkä sinä olet hankkinut?' Näin käy sen, joka kokoaa aarteita itselleen, mutta jolla ei ole rikkautta Jumalan tykönä.’ Ja hän sanoi opetuslapsillensa: ’Sentähden minä sanon teille: älkää murehtiko hengestänne, mitä söisitte, älkääkä ruumiistanne, mitä päällenne pukisitte. Sillä henki on enemmän kuin ruoka, ja ruumis enemmän kuin vaatteet.’” (Luuk.12).
Mitä me arvostamme tässä materiaalisuuden ajassa, jossa
tiedotusvälineet aivan lumoavalla tavalla luovat meille mitä erilaisimpia
tarpeita? Olemmeko koskaan todella pysähtyneet ajattelemaan, mitä todella
tarvitsemme? Lainauksemme henkilö on selvästikin mukautunut ympäristönsä mallin
mukaisesti:
”…ja sanon
sielulleni: sielu, sinulla on paljon hyvää tallessa moneksi vuodeksi; nauti lepoa,
syö, juo ja iloitse.”
Mikä on hengellinen ja jumalallinen todellisuus meidän
jokaisen kohdalla riippumatta ajatuksistamme ja varmahenkisistä puheistamme? Me
olemme tottuneet elämämme aikana, väärien vaikutteiden johdosta, ajattelemaan
olevamme koko maailman hallitsijoita, tavalla tai toisella. Me uskomme
omistavamme valtavan määrän erilaisia asioita ja omaisuuksia, kieltäytyen
näkemästä haurauttamme ja ajallisuuttamme. Mitä sanotaan lainauksessamme?:
”Sinä mieletön,
tänä yönä sinun sielusi vaaditaan sinulta pois; kenelle sitten joutuu se, minkä
sinä olet hankkinut?”
Kenellä on oikeus vaatia meiltä meidän sielumme?
”Älkääkä peljätkö
niitä, jotka tappavat ruumiin, mutta eivät voi tappaa sielua; vaan ennemmin
peljätkää häntä, joka voi sekä sielun että ruumiin hukuttaa helvettiin.”
(Matt.10).
Olemme jo useaan otteeseen osoittaneet Sanalla, ettemme
me ole itsemme omat! Kaikki mitä näemme ympärillämme kuuluu Hänelle, joka
kaiken luonut, mekin. Olemassaolomme on lahjaa, yksinomaan lahjaa, joka meidän
tulee käyttää oikealla tavalla. Tästä merkittävimpänä kuvauksena ehkä vertaus
leivisköistä, meille uskotuista luottamustehtävistä.
Me jokainen kannamme jonkinlaista hedelmää,
tietämättämmekin. Tämä tehtävä ei ole monimutkainen ja vaikea käsittää, mutta
ainutlaatuisuudessaan se on täysin ihmismielen vastainen! On asioita, jotka
ihmismieli itsestään hyväksyy, mutta kun tulee kysymys itsensä kieltämisestä ja
lähimmäisen palvelemisesta, alkavat päät puistella kieltävästi, viestittäen ettei
sanoma ollenkaan mene perille!
”’…kenelle sitten
joutuu se, minkä sinä olet hankkinut?' Näin käy sen, joka kokoaa aarteita
itselleen, mutta jolla ei ole rikkautta Jumalan tykönä.”
Maasta me olemme tulleet ja maaksi tulemme jälleen! Ei ole
kehossamme minkäänlaisia taskuja, joihin voisimme tallettaa arvokkaimman
omaisuuden! Kaikki meitä ympäröivä palvelee vain ajallisia tarpeitamme, jotka
Jumalamme on luvannut täyttää elämämme ajan, kun vain jätämme kaiken Hänen
hallintaansa.
En voi olla kauhistelematta niitä muutamaa prosenttia
ihmisiä, jotka omistavat suurimman osan maailman varallisuudesta, miljoonien ja
jälleen miljoonien ihmisten kuollessa nälkään vuosikautisen aliravitsemuksen ja
sairauksien johdosta! Mutta emme voi osoittaa sormellamme näitä rikkaita, sillä
itse olemme samojen kiusausten alaisia. Meiltä ei odotetakaan uskollisuutta
paljossa, vaan vähässä!
Me vertailemme itseämme kuuluisuutta saavuttaneisiin
sananpalvelijoihin, mutta unohdamme oman asemamme, joka ei ole suinkaan
vähäinen:
”Ja kuka hyvänsä
antaa yhdelle näistä pienistä maljallisen kylmää vettä, hänen juodaksensa,
opetuslapsen nimen tähden, totisesti minä sanon teille: hän ei jää palkkaansa
vaille.” (Matt.10)
Olkaamme siis uskollisia vähässä, sillä kaikki pieni
nähdään rikkautena Jumalan tykönä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti