Kurituksesta

”Ajatelkaa häntä, joka syntisiltä on saanut kärsiä sellaista vastustusta itseänsä kohtaan, ettette väsyisi ja menettäisi toivoanne. Ette vielä ole verille asti tehneet vastarintaa, taistellessanne syntiä vastaan, ja te olette unhottaneet kehoituksen, joka puhuu teille niinkuin lapsille: ’Poikani, älä pidä halpana Herran kuritusta, äläkä menetä toivoasi, kun hän sinua nuhtelee; sillä jota Herra rakastaa, sitä hän kurittaa; ja hän ruoskii jokaista lasta, jonka hän ottaa huomaansa’.” (Hebr.12).

Voisimmeko ajatella suurempaa petosta kuin se, että sitä mistä emme puhu, ei ole olemassakaan? Todella moni meistä ei kovin mielellään lue Jobin kirjaa, koska se muistuttaa meitä kaikesta sellaisesta, mitä emme toivo sen paremmin omaan kuin läheistemme elämään. Itse olen moneen kertaan harmitellut sitä, tosin eräänlaisen leikin varjolla, että joku jatkuvasti kantaa minun postiluukkuuni Jobille kuuluvaa postia. Rehellisyyden nimessä emme kai kukaan ole tosissamme uskoneet kokevamme sellaista aikaa kuin minkä keskellä juuri nyt elämme! Jossakin mielessä pyrimme pakenemaan ajatusta siitä, että emme tunne juuri ketään, joka ei olisi eriasteisissa vaikeuksissa ja terveydellisissä ongelmissa.

Omaan Jobintieheni kuuluu mitä laajimman ja järkyttävimmän vastustuskampanjan kohteena oleminen lähes koko uskonelämäni ajan. On toki ollut kaksi eri syöpää ja muitakin melko vakavia sairauksia, mutta kokemani vastustus ylittää kaiken mielekkyyden aivan uskomattoman valhekampanjan johdosta. Tämä kampanja kertoo mitä vakavimmalla tavalla kollektiivisen, yhteisöllisen valheen olemassaolosta, ilman että kukaan koskaan olisi tullut mielenmuutokseen ja tehnyt parannusta toimistaan ”kaiken valheen isän” palveluksessa.

Olen hyvin suuressa määrin jo saanut kaiken painumaan unholaan, mutta toissayönä kaikki palasi mieleeni hyvin pitkäkestoisen tuntuisessa unessa. Tämän valheen seuraukset ja tulos tuotiin silmieni eteen niin voimallisessa vertauskuvallisuudessa, etten ollut eilen aamulla kykenevä kirjoittamaan mitään järkytykseni johdosta.

Kaiken pohjalta alkoi jo eilen mielessäni toistua yhä uudelleen ajatus vastustuksesta, joka ilmeisestikin kuuluu jossakin määrin jokaisen totuudessa pysyvän uskovaisen elämään. Voimme jälleen kerran lainata Herramme omia sanoja:

”Opetuslapselle riittää, että hänelle käy niinkuin hänen opettajalleen, ja palvelijalle, että hänelle käy niinkuin hänen isännälleen. Jos he perheenisäntää ovat sanoneet Beelsebuliksi, kuinka paljoa enemmän hänen perheväkeään! Älkää siis peljätkö heitä.” (Matt.10).

Siksi meitä koskettaa aivan erityisellä tavalla myöskin Hebrealaiskirjeen ajatus:

”Ajatelkaa häntä, joka syntisiltä on saanut kärsiä sellaista vastustusta itseänsä kohtaan, ettette väsyisi ja menettäisi toivoanne.”

Meidän tulee siis paljon, paljon enemmän ajatella, ei tuntemiamme johtajia ja uskonsankareita, vaan Herraamme Jeesusta Kristusta, joka ennen meitä koki kaiken senkin, mitä me tahdomme vältellä! Pyysiköhän kukaan Hänen maallisen vaelluksensa aikana anteeksi Häneen kohdistuneita vääriä ajatuksia ja tekoja? Mekin olemme hyvin monella tapaa ristillä riippuneen pahantekijän kaltaisia, joka vasta todella viimeisessä tilanteessa käsitti oman asemansa Elämän Herran läsnäolossa. Kuinka pelottava ajatus onkaan kaiken katumuksen siirtämisestä niin äärimmäiseen hetkeen ja tilanteeseen! Se suodaan vain äärettömän harvoille!

”Jeesus, muista minua, kun tulet valtakuntaasi.” (Luuk.23).

Hän on muistanut ja muistaa meidätkin, sinut ja minut, mutta muistammeko me Hänet ajoissa, niissä hetkissä, jotka meille suodaan ikään kuin avoimina ikkunoina Kirkkauteen?

Emme suinkaan olisi pahoillamme kuullessamme edes jonkinlaisia anteeksipyyntöjä kaiken valheellisuuden romahduttavan vaikutuksen jälkeen, mutta ilman niitäkin pyydämme armoa jokaiselle tuhon aikaansaajalle!