”Ja minä jäin yksin. Ja kun minä näin tämän suuren näyn, meni minulta kaikki voima; minun verevä muotoni muuttui kaamean näköiseksi, eikä minussa ollut voimaa mihinkään. Ja minä kuulin hänen sanainsa äänen…” (Dan.10).
”Minä sanon
totuuden Kristuksessa, en valhettele - sen todistaa minulle omatuntoni Pyhässä
Hengessä - että minulla on suuri murhe ja ainainen kipu sydämessäni. Sillä minä
soisin itse olevani kirottu pois Kristuksesta veljieni hyväksi, jotka ovat minun
sukulaisiani lihan puolesta…” (Room.9).
Mitä tahdomme tuoda julki lainaamalla tällaisia
sanankohtia, jotka kautta historian ovat jääneet melko vähäiselle huomiolle? Jostakin
syystä ne on ohitettu melko pinnallisella lukemisella, koska… niin, miksi? Koska
ne mitä elävimmällä tavalla tuovat esiin kristillisen elämän melko laajan osa-alueen,
mitä ihmismielen on vaikea hyväksyä kaiken laajamittaisen vastakohdan
korostamisen johdosta! Eiköhän ole aivan liiallisesti korostettu ainakin
viimeisten vuosikymmenien aikana vain yhtä puolta hengellisen elämän
olemuksesta, uusitestamentillisesta uskonnäkemyksestä, joka antaa ymmärtää
pelottavan Jumalan olevan täysin poissa Herramme ristinkuoleman johdosta.
Olisikohan elävin kuva tästä se, kuinka katolisissa
piireissä uskotaan tarvittavan Maria välittämään syntisen ihmisen ja Jumalaa
lempeämmän Jeesuksen välillä? Kaiken perusteella on siten Maria Jeesustakin
lempeämpi!
Mitä olemme lukeneet aikaisemmissa kirjoituksissamme? Uusi
Testamentti ei mitätöi Jumalan olemuksen sitä puolta, jonka me niin mielellämme
jätämme toisarvoiseen asemaan jumalanpelon poistamiseksi!
”Sillä me tunnemme
hänet, joka on sanonut: ’Minun on kosto, minä olen maksava’; ja vielä: ’Herra
on tuomitseva kansansa.’ Hirmuista on langeta elävän Jumalan käsiin.” (Hebr.10).
”Sentähden, koska
me saamme valtakunnan, joka ei järky, olkaamme kiitolliset ja siten
palvelkaamme Jumalaa, hänelle mielihyväksi, pyhällä arkuudella ja pelolla;
sillä meidän Jumalamme on kuluttavainen tuli.” (Hebr.12).
”Tämä tapahtuu
Herran sanan mukaan: Niissä, jotka ovat minua lähellä, minä osoitan pyhyyteni
ja kaiken kansan edessä kirkkauteni." - Mutta Aaron oli ääneti.”
(3.Moos.10).
Uskon kaiken tämän olevan lohdutukseksi niille, joita
vältellään ja kartellaan heidän ”vähäuskoisuutensa tähden”, joka estää heitä
tuntemasta jatkuvaa iloa ja riemua ja täydellistä vapautta ihanan pelastustyön
johdosta. Danielin kokemus todellisessa Herran läheisyydessä ei saanut häntä
riemuitsemaan, vaan oman todistuksensakin mukaisesti hän tämän läsnäolon johdosta
koki olonsa todella inhimillisesti surkeaksi.
”Ja minä jäin
yksin. Ja kun minä näin tämän suuren näyn, meni minulta kaikki voima; minun
verevä muotoni muuttui kaamean näköiseksi, eikä minussa ollut voimaa mihinkään.”
Mekin olemme ehkä jääneet yksin, vastoin kaikkea
menestysteologishenkistä julistusta ja opetusta. Jumalallisen todellisuuden
kohtaaminen ei tuota inhimillistä hyvänolontunnetta, mutta mikä on arvokkainta
kokemuksissamme? Emme häpeä tuntemuksiamme, joita toiset eivät ymmärrä, niin
kuin tapahtuu Paavalinkin kohdalla hänen rehellisesti inventoidessa syvimpiä
tuntemuksiaan:
”…että minulla on
suuri murhe ja ainainen kipu sydämessäni. Sillä minä soisin itse olevani
kirottu pois Kristuksesta veljieni hyväksi, jotka ovat minun sukulaisiani lihan
puolesta…”
Olisikohan tässä jotakin selitystä kirjoittajankin
tuntemuksille, hänen murheelleen ja kivulleen kaikesta lohdullisesta
huolimatta? Mihin on kadonnut kristillisistä piireistä hätä lähimmäisistämme?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti