Social Icons

Pages

maanantai 18. syyskuuta 2017

Elävän Jumalan läsnäolossa!


”Ja minä jäin yksin. Ja kun minä näin tämän suuren näyn, meni minulta kaikki voima; minun verevä muotoni muuttui kaamean näköiseksi, eikä minussa ollut voimaa mihinkään. Ja minä kuulin hänen sanainsa äänen…” (Dan.10).

”Minä sanon totuuden Kristuksessa, en valhettele - sen todistaa minulle omatuntoni Pyhässä Hengessä - että minulla on suuri murhe ja ainainen kipu sydämessäni. Sillä minä soisin itse olevani kirottu pois Kristuksesta veljieni hyväksi, jotka ovat minun sukulaisiani lihan puolesta…” (Room.9).

Mitä tahdomme tuoda julki lainaamalla tällaisia sanankohtia, jotka kautta historian ovat jääneet melko vähäiselle huomiolle? Jostakin syystä ne on ohitettu melko pinnallisella lukemisella, koska… niin, miksi? Koska ne mitä elävimmällä tavalla tuovat esiin kristillisen elämän melko laajan osa-alueen, mitä ihmismielen on vaikea hyväksyä kaiken laajamittaisen vastakohdan korostamisen johdosta! Eiköhän ole aivan liiallisesti korostettu ainakin viimeisten vuosikymmenien aikana vain yhtä puolta hengellisen elämän olemuksesta, uusitestamentillisesta uskonnäkemyksestä, joka antaa ymmärtää pelottavan Jumalan olevan täysin poissa Herramme ristinkuoleman johdosta.

Olisikohan elävin kuva tästä se, kuinka katolisissa piireissä uskotaan tarvittavan Maria välittämään syntisen ihmisen ja Jumalaa lempeämmän Jeesuksen välillä? Kaiken perusteella on siten Maria Jeesustakin lempeämpi!

Mitä olemme lukeneet aikaisemmissa kirjoituksissamme? Uusi Testamentti ei mitätöi Jumalan olemuksen sitä puolta, jonka me niin mielellämme jätämme toisarvoiseen asemaan jumalanpelon poistamiseksi!

”Sillä me tunnemme hänet, joka on sanonut: ’Minun on kosto, minä olen maksava’; ja vielä: ’Herra on tuomitseva kansansa.’ Hirmuista on langeta elävän Jumalan käsiin.” (Hebr.10).

”Sentähden, koska me saamme valtakunnan, joka ei järky, olkaamme kiitolliset ja siten palvelkaamme Jumalaa, hänelle mielihyväksi, pyhällä arkuudella ja pelolla; sillä meidän Jumalamme on kuluttavainen tuli.” (Hebr.12).

”Tämä tapahtuu Herran sanan mukaan: Niissä, jotka ovat minua lähellä, minä osoitan pyhyyteni ja kaiken kansan edessä kirkkauteni." - Mutta Aaron oli ääneti.” (3.Moos.10).

Uskon kaiken tämän olevan lohdutukseksi niille, joita vältellään ja kartellaan heidän ”vähäuskoisuutensa tähden”, joka estää heitä tuntemasta jatkuvaa iloa ja riemua ja täydellistä vapautta ihanan pelastustyön johdosta. Danielin kokemus todellisessa Herran läheisyydessä ei saanut häntä riemuitsemaan, vaan oman todistuksensakin mukaisesti hän tämän läsnäolon johdosta koki olonsa todella inhimillisesti surkeaksi.

”Ja minä jäin yksin. Ja kun minä näin tämän suuren näyn, meni minulta kaikki voima; minun verevä muotoni muuttui kaamean näköiseksi, eikä minussa ollut voimaa mihinkään.”

Mekin olemme ehkä jääneet yksin, vastoin kaikkea menestysteologishenkistä julistusta ja opetusta. Jumalallisen todellisuuden kohtaaminen ei tuota inhimillistä hyvänolontunnetta, mutta mikä on arvokkainta kokemuksissamme? Emme häpeä tuntemuksiamme, joita toiset eivät ymmärrä, niin kuin tapahtuu Paavalinkin kohdalla hänen rehellisesti inventoidessa syvimpiä tuntemuksiaan:

”…että minulla on suuri murhe ja ainainen kipu sydämessäni. Sillä minä soisin itse olevani kirottu pois Kristuksesta veljieni hyväksi, jotka ovat minun sukulaisiani lihan puolesta…”

Olisikohan tässä jotakin selitystä kirjoittajankin tuntemuksille, hänen murheelleen ja kivulleen kaikesta lohdullisesta huolimatta? Mihin on kadonnut kristillisistä piireistä hätä lähimmäisistämme?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

 

Sample text

Sample Text

Sample Text