Jumalan armo riittää!

”Niin hän siis on armollinen, kenelle tahtoo, ja paaduttaa, kenen tahtoo. Sinä kaiketi sanot minulle: ’Miksi hän sitten vielä soimaa? Sillä kuka voi vastustaa hänen tahtoansa?’ Niinpä niin, oi ihminen, mutta mikä sinä olet riitelemään Jumalaa vastaan? Ei kaiketi tehty sano tekijälleen: ’Miksi minusta tällaisen teit?’ Vai eikö savenvalajalla ole valta tehdä samasta savensa seoksesta toinen astia jaloa, toinen halpaa käyttöä varten?” (Room.9).

”…alituisia kinastuksia niiden ihmisten kesken, jotka ovat turmeltuneet mieleltään ja totuuden menettäneet ja jotka pitävät jumalisuutta keinona voiton saamiseen. Ja suuri voitto onkin jumalisuus yhdessä tyytyväisyyden kanssa. Sillä me emme ole maailmaan mitään tuoneet, emme myös voi täältä mitään viedä; mutta kun meillä on elatus ja vaatteet, niin tyytykäämme niihin.” (1.Tim.6).

Olemmekohan koskaan päässeet tiedostamaan sitä, kuinka suuressa määrin ihminen kaiken kaikkiaan syyttää Jumalaa kaikesta siitä, mikä ei ole ihmisen mielen mukaista? Näistä kohdista tahdon ensisijaisesti asettaa rinnakkain ajatukset:

”Miksi minusta tällaisen teit?”

”Ja suuri voitto onkin jumalisuus yhdessä tyytyväisyyden kanssa.”

On selvästikin kysymys, jos ei aivan todellisista uskovaisista, niin ainakin uskonnollismielisistä ihmisistä, joita kalvaa jonkinlainen, jatkuva tyytymättömyys. Ja olisikohan niin, että me jokainen, ainakin ajoittain esitämme heikkoina hetkinämme ajatuksen siitä, että olisihan Jumalamme voinut tehdä meistä jotakin aivan muuta; tai ainakin voinut varustaa meidät paremmin tätä elämää ja kohtaamiamme tilanteita varten?

Millaisella tavalla Jumalaa syyllistetäänkään ja on aina syyllistetty kaikesta siitä, mikä tapahtuu ja mikä on ihmismielelle vastenmielistä! Olemme toki kaikki osa Jumalan luomaa maailmaa, mutta olisikohan syytä erottaa toisistaan alkuperäinen luominen ja se, millaisella tavalla ihminen vihamielisten voimien innoittamana on kehitellyt kaikkea, itseäänkin?

”Miksi minusta tällaisen teit?”

Kyllä, jokainen on osa luomakuntaa, mutta emmeköhän voi pitää totuutena sitä, että ihminen on itse valinnut kehityssuuntansa ja on tyytyväinen siihen asti kuin hänen valitsemansa tiet johtavat hänet huomaamaan valintojensa katastrofaalisuuden! Tähän asti hän ei ehkä ole ollenkaan ajatellut Jumalaa ja Hänen luomakuntaansa, kaikkivaltiuttaan, mutta nyt kestämätön tyytymättömyys saa hänet panemaan kaiken syyn Hänelle, joka jo alusta alkaen tiesi lopputuloksen, mutta ei estänyt ihmistä toteuttamasta surkeiksi osoittautuneita suunnitelmiaan!

Ikävä kyllä kaikki tämä ei taidakaan rajoittua vain tiettyihin piireihin, joiden kanssa meillä ei ole mitään tekemistä!

”Ja suuri voitto onkin jumalisuus yhdessä tyytyväisyyden kanssa.”

Vaikka emme itse sitä läheskään aina tiedosta, vaikuttaa jumalisuus meissä jumalanlapsina enemmän kuin osaamme ajatellakaan. Siitä huolimatta tuntuu jatkuvasti puuttuvan jotakin hengellisestä elämästämme, niin että huokailemme raskautettuina, etenkin tässä ajassa. Miksi Herramme onkaan tehnyt meistä juuri sellaisia kuin olemme, vai olemmeko sittenkin itse vaikuttaneet suurimman osa siitä, mikä meidän mieltämme kalvaa? Herra taitaa nähdä meidät aivan eri valossa kuin mitä itse havaitsemme Sanan peilistä, niinä hetkinä kun siihen katsomme. Mitä puuttuu voidaksemme elää voitollista ja tyydyttävää elämää? Olisikohan tämä puute tuotu julki lainauksessamme?:

”Ja suuri voitto onkin jumalisuus yhdessä tyytyväisyyden kanssa.”

Meitä taitaa kaikkein eniten rasittaa puute oikeanlaisesta tyytyväisyydestä kaiken kokemamme Jumalan armon keskellä! Olemme sitten millaisia tahansa, on Jumala ollut meille armollinen siinä määrin, ettemme sitä kokonaisuudessaan käsitä vasta kuin ajan rajan tuolla puolen!

”Vai eikö savenvalajalla ole valta tehdä samasta savensa seoksesta toinen astia jaloa, toinen halpaa käyttöä varten?”

Olkaamme siis tyytyväisiä ylipäänsä Jumalan astioina!