”Sillä
toivossa me olemme pelastetut, mutta toivo, jonka näkee täyttyneen, ei ole
mikään toivo; kuinka kukaan sitä toivoo, minkä näkee? Mutta jos toivomme, mitä
emme näe, niin me odotamme sitä kärsivällisyydellä.” (Room.8).
Jossakin mielessä me länsimaalaiset olemme maailman
onnellisimmassa asemassa olevia ihmisiä. Viimeiset seitsemänkymmentä vuotta
ovat omalla tavallaan erikoisimmat koko ihmiskunnan historiassa. Oma mieleni on
avautunut käsittämään tämän nähtyäni niin monta dokumenttia ja luettuani niin
monta kirjaa. Me olemme tottuneet melko helppoon elämään riippumatta oikeastaan
ollenkaan taloudellisista olosuhteistamme. Afrikan-matkani jälkeen olen ollut
vakuuttunut siitä, että vähäosaisinkin länsimaissa on kaikesta huolimatta
monessa suhteessa kuin puolimiljonääri verrattuna kehitysmaiden ihmisiin. Tämän
näemme nyt aivan erikoisella tavalla pakolaistilanteessa. Elämämme on ollut
niin helppoa ja valoisaa, että nyt synkkien pilvien ilmaannuttua historian
taivaalle emme oikein tiedä mitä ajatella ja uskomme joutuu koetukselle.
On ollut helppoa olla uskovainen etenkin meidän
maassamme. On ollut varaa reteillä omilla näkemyksillään ja erimielisten
moittimisella. Länsimaissa uskotaan sananvapauteen ja lehdistön oikeuksiin,
käsittämättä oikeastaan ollenkaan mitä on tehty ja ollaan tekemässä. Onkohan
länsimaalainen oikeastaan koskaan aikaisemmin ollut sellaisella tavalla
kaivamassa verta omasta nenästään? Luodaan olosuhteita ja ilmapiiriä, joista ei
voi olla mitään hyvää sanottavaa ja hyviä seurauksia. Jopa uskovaisetkin ovat
kadottaneet laajoissa piireissä käsityksen siitä, mikä on sopivaa ja mikä ei.
Elimme monia vuosikymmeniä, joiden aikana uskovainen erottautui joukosta
ulkonaisen olemuksensakin johdosta, mutta nykyään moni aivan tavallinen
maallinen ihminen on siveämmän ja asiallisemman oloinen kuin räikyvällä tavalla
tunnustautuva ”uskovainen”.
”Sillä
toivossa me olemme pelastetut…”
Saan todella usein kuulla kysymyksen, onko mitään
parempaa odotettavissa tai tulossa. Rakkaus on suurin tekijä kristillisessä
elämässä yhä vielä, vaikka se niin laajoissa piireissä onkin kylmennyt.
”Niin pysyvät
nyt usko, toivo, rakkaus, nämä kolme; mutta suurin niistä on rakkaus.”
Me emme voi rakkauden kylmenemisen perusteella
hylätä uskoa ja toivoa, koska ne vieläkin ovat kolmen tärkeimmän asian
joukossa. Rakkauden puute vaikuttaa uskoomme ja toivoommekin, minkä tuo esiin
niin usein kohtaamamme masentava ilmiö:
”Mutta jos
paha palvelija sanoo sydämessään: 'Minun herrani viipyy', ja rupeaa lyömään
kanssapalvelijoitaan ja syö ja juo juopuneiden kanssa, niin sen palvelijan
herra tulee päivänä, jona hän ei odota, ja hetkenä, jota hän ei arvaa…” (Matt.24).
Hän on menettänyt toivonsa odottaessaan sellaista,
mikä kuuluu hänen oman mielensä piiriin, mutta ei jumalalliseen suunnitelmaan
ja kehitykseen. Herramme ehkä viipyy mielestämme, samoin kuin monet odottamamme
asiat, mutta mikään ei oikeuta meitä rakkaudettomaan toimintaan ja asenteeseen
toisiamme kohtaan. Me emme ehkä lyö kanssapalvelijoitamme, veljiämme ja
sisariamme, mutta olemme itsekin sitä käsittämättä antaneet näkemämme
kehityksen juovuttaa mieltämme jättämällä lähimmäisemme oman onnensa nojaan. Me
olemme itse jättäneet hengellisen yhteytemme muihin ihmisiin pelätessämme
kohtaamiamme vaikutteita. Elämme toki ajassa, jossa jos mahdollista, valitutkin
eksytettäisiin. Olemme kuitenkin osa hengellistä lammaslaumaa, jossa kaikkein
vaarallisinta on jäädä aivan yksin laitumen reunalle! Juuri nyt me tarvitsemme
lauman suomaa turvaa enemmän kuin koskaan aikaisemmin, niin että päivällä
suomme toisillemme varjoa, yöllä lämpöä.
”Älkää siis
heittäkö pois uskallustanne, jonka palkka on suuri. Sillä te tarvitsette
kestäväisyyttä, tehdäksenne Jumalan tahdon ja saadaksenne sen, mikä luvattu
on.” (Hebr.10)
Mietipä uskalluksen ja toivon yhteismerkitystä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti