Jumalan tahto

”Älkää siis heittäkö pois uskallustanne, jonka palkka on suuri. Sillä te tarvitsette kestäväisyyttä, tehdäksenne Jumalan tahdon ja saadaksenne sen, mikä luvattu on.” (Hebr.10)

Me emme vielä ole verille asti pyrkineet noudattamaan meille esitettyä jumalallista totuutta. Minua joskus suorastaan pelottaa kaikki kokemani ja näkemäni ajatellen sitä suurta Jumalan armoa, joka on ollut osanamme etenkin tässä maassa. Kuinka hyvin onkaan kaikki ollut, mutta siitä huolimatta me olemme eläneet kuin pellossa, toteuttaen inhimillisiä näkemyksiämme ja tuntemuksiamme! En voi jälleen kerran olla toistamatta niin usein esittämääni ajatusta:

”Meidän kohdallamme niin yksilöinä kuin erilaisina yhteisöinäkin ei ole pienintäkään kysymystä sen suhteen, mitä Herramme meiltä on odottanut ja odottaa. Me tiedämme aivan tarkkaan millaisia meidän tulee olla veljiämme ja sisariamme kohtaan, lähimmäisiämme kohtaan!”

Me olemme toimineet täysin vastoin parempaa tietoamme, kuka mistäkin syystä. Ensisijaisesti kai itse kukin on jollakin tavoin pyrkinyt jonkinlaiseen asemaan, jossa hän olisi tavalla tai toisella parempi kuin joku toinen. Ja tämä tuo aina, aina, mukanaan väärän hengen, koska on jo sen vaikuttama. Ja mikä on väärän hengen tarkoitus, päämäärä? Valheen hengessä lyödä ”valkeuden miekalla tai nyrkillä” sitä, jota meidät on asetettu suojelemaan ja varjelemaan. Siksi olemme niin usein tunteneet olevamme mutaisessa kaivossa Jeremian tavoin:

”Pelasta minut, Jumala, sillä vedet käyvät minun sieluuni asti. Minä olen vajonnut syvään, pohjattomaan liejuun, olen joutunut vetten syvyyksiin, ja virta tulvii minun ylitseni. Minä olen väsynyt huutamisesta, minun kurkkuni kuivettuu, minun silmäni ovat rauenneet odottaessani Jumalaani. Enemmän kuin hiuksia päässäni on niitä, jotka minua syyttömästi vihaavat; paljon on niitä, jotka tahtovat tuhota minut, jotka syyttä ovat vihollisiani; mitä en ole ryöstänyt, se täytyy minun maksaa.” (Ps.69).

Minä en häpeä tunnustaa, että suuressa määrin tämä on totta minunkin elämässäni! Jokin sisimmässäni, ehkä vain alitajunnassani, aina vain odottaa jonkinlaista välien selvittelyä, jonka laukaisisi edes yhden ihmisen katumus ja henkinen tuska. Kuinka ihmiset voivat kuvitellakaan selviävänsä Herransa edessä kaiken harjoittamansa valheellisuuden ja vääryyden kanssa? Ehkä olen yksi autuaimmista saarnamiehistä koko maassamme, jos autuutta mitataan valheellisilla puheilla ja panetteluilla. En itke itseni, vaan lukuisten ihmisten tähden, jotka kulkevat kohti ikuisuutta vääränlaisessa uskalluksessa! Onkohan koskaan aikaisemmin kaikunut huuto jopa Herran edessä: ”Olenko minä veljeni vartija, miksi sellaisia minulta kyselet?”

Jumalan tahto ei ole jonkun merkittävän julistajan arvostamisessa ja hänen opetukseensa vetoamisessa, vaan henkilökohtaisessa, äärimmäisen henkilökohtaisessa vaelluksessa Hänen edessään, niin että elämämme on ainoastaan siunaukseksi, ei suruksi jokaiselle kohtaamallamme ihmiselle!