Olisiko mahdollista, että emme ole ollenkaan panneet
merkille vakavimpia koettelemuksiamme? Sairaudet ja kaikenlaiset onnettomuudet
osaamme luokitella ilman vaikeuksia koettelemuksiksi, mutta entä kun joudumme
seurakunnallisessa elämässä vastakkain sisäistä hämmennystä aiheuttavien
asioiden ja persoonien kanssa? Voisiko olla mahdollista, että Herramme
koettelee meitä seurakunnan toiminnan piirissä tapahtuvilla asioilla ja
opetuksilla? Uskallammeko edes ajatella jonkun rakkaan ja tunnetunkin
henkilön käytöksen olevan Jumalan sallima koettelemus, joka vaatii meiltä aivan
määrätynlaista asennetta ja ratkaisua? Entä sitten yksityiselämässämme, tai
puhujanlavalta kuulemamme ristiriitaisia ajatuksia herättävät puheet ja
opetukset? Tuleeko meidän olla kaikkiruokaisia näissä tilanteissa ja olla
kaikin tavoin puuttumatta aivan vääriinkin esityksiin vain siksi, että on
kysymys omaan joukkoon kuuluvista ihmisistä?
On kysymys todella vakavista, joskin Jumalan sallimista
asioista, joiden kautta Hän haluaa nähdä mitä sydämessämme todella on! Usko ei
totisesti ole jokamiehen, kaikesta kristillisestä leimasta huolimatta! Kaikki jumalanpalvelus
ei todellakaan kohdistu Itse Jumalaan!
”Seuratkaa Herraa,
teidän Jumalaanne, häntä peljätkää ja pitäkää hänen käskynsä, häntä kuulkaa,
häntä palvelkaa ja hänessä kiinni riippukaa.”
Mihin tämä kehotus tai suoranainen käsky viittaa? Mikä on
alkulähteenä tälle varoitukselle?
”…ja jos sitten
todellakin tapahtuu se tunnusteko tai ihme, josta hän puhui sinulle sanoen:
'Lähtekäämme seuraamaan muita jumalia, joita te ette tunne, ja palvelkaamme
niitä', niin älä kuuntele sen profeetan
puhetta tai sitä unennäkijää, sillä Herra, teidän Jumalanne, ainoastaan
koettelee teitä… (5.Moos.13).
Eksytys ja koettelemus eivät siis ole kaukana kenestäkään
meistä, koska se on usein kätkeytyneenä läheisiin ja hyvinkin tunnettuihin
persoonallisuuksiin! Katsokaamme todella tarkkaan, mitä pidämme ihmeenä ja
tunnustekona! Millaisessa ajassa todella elämmekään, ajatellen kaikkea ympäri
maailmaa kuulemaamme ”profetioiden” ja kaikenlaisten ennustusten hyökyaaltoa!
Voiko tässä niin hyvältäkin kaikuvassa virtauksessa olla jotakin pahaa? Jos olisi,
niin sallisiko Jumala kaiken tämän omassa nimessänsä tapahtuvan? Emme kai ole
niin naiiveja, että emme näe saman toistuneen kautta kirkkohistorian, ihmisen
vahingoksi ja onnettomuudeksi? Koska kaikki tehdään ja tapahtuu Herran nimessä,
lähestytään tilannetta, jossa jos mahdollista, valitutkin eksytettäisiin?
”Mahdotonta on, että
viettelykset jäisivät tulematta; mutta voi sitä, jonka kautta ne tulevat!
Hänen olisi parempi, että myllynkivi pantaisiin hänen kaulaansa ja hänet
heitettäisiin mereen, kuin että hän viettelee yhden näistä pienistä. Pitäkää
itsestänne vaari!” (Luuk.17).
Miksi näin täytyy olla uskonnollisessa maailmassa, siihen
saamme vastauksen vasta kerran ajan rajan tuolla puolen. Mikään tästä ei
kuitenkaan kykene tekemään tyhjäksi Jumalan Rakkautta ja huolenpitoa, jota emme
aina käsitä inhimillisen epämieluisuuden johdosta!
”Ajatelkaa häntä,
joka syntisiltä on saanut kärsiä sellaista vastustusta itseänsä kohtaan,
ettette väsyisi ja menettäisi toivoanne. Ette vielä ole verille asti tehneet
vastarintaa, taistellessanne syntiä vastaan, ja te olette unhottaneet
kehoituksen, joka puhuu teille niinkuin lapsille: ’Poikani, älä pidä halpana
Herran kuritusta, äläkä menetä toivoasi, kun hän sinua nuhtelee; sillä jota
Herra rakastaa, sitä hän kurittaa; ja hän ruoskii jokaista lasta, jonka hän
ottaa huomaansa.’ Kuritukseksenne te kärsitte; Jumala kohtelee teitä niinkuin
lapsia. Sillä mikä on se lapsi, jota isä ei kurita?” (Hebr.12).
Kaikella Herramme sallimalla on vain hyvä ja suuri päämäärä!
Saakoon siis oikeanlainen kaukokatseisuus vallata olemuksemme!
”…mutta tämä kurittaa
meitä tosi parhaaksemme, että me pääsisimme osallisiksi hänen pyhyydestään.
Mikään kuritus ei tosin sillä kertaa näytä olevan iloksi, vaan murheeksi, mutta
jälkeenpäin se antaa vanhurskauden rauhanhedelmän niille, jotka sen kautta
ovat harjoitetut.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti