Elämme vanhurskaudelle!

”Sillä se on armoa, että joku omantunnon tähden Jumalan edessä kestää vaivoja, syyttömästi kärsien. Sillä mitä kiitettävää siinä on, jos te olette kärsivällisiä silloin, kun teitä syntienne tähden piestään? Mutta jos olette kärsivällisiä, kun hyvien tekojenne tähden saatte kärsiä, niin se on Jumalan armoa. Sillä siihen te olette kutsutut, koska Kristuskin kärsi teidän puolestanne, jättäen teille esikuvan, että te noudattaisitte hänen jälkiänsä, joka ’ei syntiä tehnyt ja jonka suussa ei petosta ollut’, joka häntä herjattaessa ei herjannut takaisin, joka kärsiessään ei uhannut, vaan jätti asiansa sen haltuun, joka oikein tuomitsee, joka ’itse kantoi meidän syntimme’ ruumiissansa ristinpuuhun, että me, synneistä pois kuolleina, eläisimme vanhurskaudelle; ja hänen ’haavainsa kautta te olette paratut.’” (1.Piet.2).

Inhimilliset esikuvat taitavat käydä aina vain harvinaisemmiksi, nimittäin sellaiset, joihin voisimme samaistua hengellisellä rintamalla! Mikä aivan erikoisesti tässä lainauksessamme alkoi puhutella minua tänä aamuna, kuullessani sen puhelimestani?:

”…jättäen teille esikuvan, että te noudattaisitte hänen jälkiänsä, joka ’ei syntiä tehnyt ja jonka suussa ei petosta ollut’, joka häntä herjattaessa ei herjannut takaisin, joka kärsiessään ei uhannut, vaan jätti asiansa sen haltuun, joka oikein tuomitsee…”

Kenen haltuun me olemme jättäneet elämämme, kaiken meitä kohtaavan? Me joudumme tässä ajassa kokemaan asioita, joita emme milloinkaan aikaisemmin olisi osanneet odottaa, vastustusta, joka iskee olemukseemme entistä näkymättömämmällä tavalla, ikään kuin niin hienovaraisesti, että mekin ”hienovaraisesti” saatamme turvautua uskovaiselle sopimattomiin asenteisiin.

”…herjattaessa ei herjannut takaisin, joka kärsiessään ei uhannut, vaan jätti asiansa sen haltuun, joka oikein tuomitsee…”

Kaiken laittomuuden keskellä tuntuu todella vaikealta omata oikea asenne ja jättää kaikki Hänen haltuunsa, joka oikein tuomitsee! Miksi sitten olemme niin kärsimättömiä kaikesta tästä tietoisuudesta huolimatta? Herra on antanut mitä moninaisimmat ja siunausrikkaimmat lupauksensa, mutta Hän ei ole oikeastaan koskaan sanonut milloin Hän puuttuu maalliseen elämäämme! Hänen oikeustajunsa ei horju eikä muutu, vaan Hän tekee kaiken omalla ajallaan, ei meidän oikkujemme tai odotustemme mukaisesti! Miten alkaa tämänpäiväinen lainauksemme?:

”Sillä se on armoa, että joku omantunnon tähden Jumalan edessä kestää vaivoja, syyttömästi kärsien. Sillä mitä kiitettävää siinä on, jos te olette kärsivällisiä silloin, kun teitä syntienne tähden piestään? Mutta jos olette kärsivällisiä, kun hyvien tekojenne tähden saatte kärsiä, niin se on Jumalan armoa. Sillä siihen te olette kutsutut…”

Emme kai halua kadottaa tai menettää jotakin tästä armosta? Meidän ei niinkään tule katsoa siihen, mitä muut tekevät ja millaisia he ovat! Meidän tulee kulkea oma tiemme kaikista vastustuksista huolimatta!

”…olkaa kaikki yksimielisiä, helläsydämisiä, veljiä kohtaan rakkaita, armahtavaisia, nöyriä. Älkää kostako pahaa pahalla, älkää herjausta herjauksella, vaan päinvastoin siunatkaa; sillä siihen te olette kutsututkin, että siunauksen perisitte. Sillä: ’joka tahtoo rakastaa elämää ja nähdä hyviä päiviä, varjelkoon kielensä pahasta ja huulensa vilppiä puhumasta, kääntyköön pois pahasta ja tehköön hyvää, etsiköön rauhaa ja pyrkiköön siihen. Sillä Herran silmät tarkkaavat vanhurskaita ja hänen korvansa heidän rukouksiansa, mutta Herran kasvot ovat pahantekijöitä vastaan.’” (1.Piet.3).