3.Moos.19:16
Tämä kirjoitus syntyi vuosikymmeniä sitten melkoisessa
ahdistuksessa. Se on omalla tavallaan kuvitteellinen, mutta enemmän kuin totta
omassanikin elämässä! Voitaisiinko asiaa ilmaista elävämmin kuin sontakasana,
jonka toiset ihmiset kasaavat kohteensa takapihalle, piilossa ihmisiltä, mutta
on Eräs, Joka näkee kaiken!
Monilla maallisilla asioilla on oma hengellinen
merkityksensä ja tarinansa, mitä useinkaan emme tule panneeksi merkille. Miksi
Paavali kirjoittaa mitä kirjoittaa? "...meistä on tullut kuin mikäkin
maailman tunkio, kaikkien hylkimiä, aina tähän päivään asti." (1. Kor.
4: 13). Mikä on tunkio? Tunkio on paikka, minne heitetään kaikki sellainen,
millä ei ole mitään arvoa. Sinne heitetään myös kaikki sellainen, mikä ennen
pitkää alkaa haista; jos siitä ei ajoissa päästä eroon, haisee kyseinen asia
omissa nurkissa, niin että eläminen hankaloituu.
Thomas joutui kaivelemaan Johanneksen takapihalla olevaa tunkiota,
lantaläjää. Tuskin on ainakaan maaseudulla ainoatakaan taloa, jonka liepeillä
ei olisi jonkinlaista tunkiota tai lantaläjää. Erotuksena suomalaiseen
maisemaan voidaan Keski-Euroopassa havaita komeita ruskeita kasoja jopa aivan
maantien vieressä, aivan maalaistalon portilla. Yksinäisen talonko portilla
jossakin metsän keskellä? Ei, vaan jopa aivan keskellä kylää!
Johanneksen komea, lähes piharakennuksen, yhdistetyn säilytys- ja
karjatilan, räystääseen asti ulottuva lanta- ja tunkiokasa levitti omaperäistä
"tuoksuaan" sopivan tuulen vallitessa jopa alas kylälle asti. Jos
haju kylällä oli joskus lähes huumaava, niin mitä se olikaan maantiellä talon
kohdalla! Kasalta oli maantielle runsaan viidenkymmenen metrin matka, eikä sitä
havainnut pensaikon takaa muuta kuin hajuaistin johdosta. Itse Johannes
perheineen oli tottunut hajuun, joka kuin jonkinlaisen varjeluksen kautta ei
juuri koskaan osunut varsinaiselle asutulle piha-alueelle, vaan vuorenrinteitä
pitkin puhaltavat tuulet ikään kuin kukkuloiden takaa tullessaan loivat pihalle
eräänlaisen suojatun alueen, niin ettei määrätyillä kohdilla pyykkikään
kuivanut nopeasti ilmavirran puuttuessa.
Ohiajavista autoista luotiin tietynlaisia silmäyksiä taloa kohti.
Polkupyörillä ja skoottereilla liikkuvat kyläläiset ja lähikylien asukkaat
nyrpistelivät nenäänsä erikoisesti juuri tällä kohtaa, huolimatta siitä, että
samanlaisia kasoja voitiin havaita kymmenittäin muutaman kilometrin säteellä.
Juuri tämä kasa oli kaikkein haisevin ja rumin kaikkien mielestä! Miksihän?
Ann-Marie kulki melkein joka päivä talon ohitse matkallaan vuoriniitylle,
missä oli aidattuna pieni alue heidän lampaitansa varten. Polkupyörää kiivaasti
polkien hän nousi loivaa mäkeä pitkin huivi tiukasti nutturan päälle vedettynä
ja pitkä esiliina liehuen. Ei sattunut kovinkaan harvoin niin, että Johanneksen
tieliittymän kohdalla olevalla vanhalla lastauslavalla istui joku kyläläinen
huokaamassa ylämäen ponnisteluista, ja Ann-Marien nähdessään pyysi tätä
pysähtymään juttelemaan. Mielellään tämä sen tekikin, sillä Klausista ei ollut
kovinkaan rattoisaksi puhekumppaniksi, kun oli sellainen jörrikkä. Tuskin
käytiin yhtäkään tällaista keskustelua koskettelematta paikalla isännöivää
"luonnontuoksua". Oli tullut suorastaan tavaksi lausua enemmän tai
vähemmän lempeäsävyinen tuomio tällaisen välinpitämättömyyden suhteen. Eikö
tämä Johannes, joka päiväkaudet maleksi kotinurkissansa, saanut sen verran
aikaiseksi, että olisi kärrännyt tämän jokaista koskettavan hajuhaitan
sellaiseen paikkaan, missä se ei olisi häirinnyt ketään? Eihän sillä itsellään
ollut enää peltoa, minne luonnonravintoa levittää, kun oli kaikki vuokrannut
naapureille, mutta eikö aina ole jokin keino olemassa?
Tästä siis puhuttiin lähes päivittäin, ja olisiko voinut olla sattumaa se,
että harva se päivä juuri Ann-Marien mäkeä ylös puhkumisen aikaan joku kylän
naisista "sattui istumaan" levähdyspaikalla? Kesän kuluessa
paheksunta kasvoi kasvamistaan helteiden aiheuttaessa entistä suuremman
kuumuuden tuossa ruskean kullan kasassa, niin että illan viiletessä voitiin
havaita lämmön väreilevän korkealla piharakennuksen yli havaittavana
heijastuksena. Kasa näytti vain kasvavan silmissä, vaikka mädäntymisen
seurauksena sen olisi luullut kutistuvan päivittäin. Hajukaan ei ollut enää
oikein häränsonnan haju, vaan jotakin paljon epäilyttävämpää. Kuinka Johannes
saattoi pitää tuollaista kasaa takapihallansa? Millainen nenä oikein oli hänen
väellänsä, kun saattoivat tällaista kärsiä yhä edelleen?
Ann-Marie toi osansa näihin surunvalitteluihin ja puisteli päätänsä. Ei, ei
hänkään voinut käsittää tällaista holtittomuutta! Heidän pihallaan ei ollut
minkäänlaista jätekasaa! Klaus osasi pitää huolen kaikesta, ja pihapiiri oli
mitä suloisimmassa sopusoinnussa, eikä tuota rauhaa häirinnyt mikään muu kuin
tietty haju tietystä suunnasta tuulen osuessa tiettyyn paikkaan! Mutta miksi
Ann-Marien silmänurkassa karehti tietynlainen ilkikurinen pilke? Kuka sitä
tällaisessa tilanteessa huomaisi! Johannes, Johannes sitä, Johannes tätä, niin
terveen näköinen mies! Ei se todella voinut olla sairas, vaikka sellainen huhu
kiersi kylällä. Veli olisi käynyt tavallista useammin tätä tapaamassa.
Ajatteliko kukaan sitä, ettei Johanneksella ollut minkäänlaista peräkärryä,
saati sitten traktoria lantakasan siirtämiseksi? Kaikki hän oli joutunut
myymään pois rahapulassaan. Toisaalta taas, missä oli kyläläisten äly kaiken
tämän pohdiskelun keskellä? Tuliko kukaan ajatelleeksi, mistä tuollainen lähes
päivittäin suurentuva kasa saattoi muodostua? Vaimonsa ja kahden lapsensa
kanssako hän ulostaisi tuollaisen määrän? Jo täytyi olla mahdottomat vehkeet
siihen hommaan! Eihän niillä ollut edes karjaa enää! Toisaalta ei karjan lanta
haissut sellaiselta kuin mitä tuo kasa eritti. Kummallinen, eriskummallinen
juttu - vai oliko vielä eriskummallisempi se juttu, että äly oli kaikonnut niin
monen päästä!
Johannes ja Maria eivät tulleet ajatelleeksi tätä asiaa sen kummemmin, kun
ei ollut juuri asiaa navetan taakse, ja niin kuin jo on mainittu, jonkinlainen
laupeus oli saattanut ilmavirrat puhaltamaan hajut muualle. Mutta nämä muut
nenät eivät tuoneet ilmi ajatuksiansa asianomaisille, vaan pohtivat niitä jopa
illanistujaisissa kylän majatalossa. Johannesta oli karteltu ainakin
uskovaisten piirissä muutenkin, joten hän ei suuremmin osannut ihmetellä
erikoisesti häntä seuraavia katseita kylällä kulkiessaan. Olisipa joku edes
kertonut hänelle, mutta ei; hän ei voinut käsittää, mistä johtui tietynlainen
kylmeneminen ja pidättäytyvät tervehdykset!
Martha oli majatalonpitäjän hurskas vaimo, joka ei milloinkaan puhunut
toisten asioista, vaan aina korosti sitä, että jokainen vastaa omista
asioistaan. Kukaan ei ollut koskaan kuullut hänen moittivan ketään, vaikka
olikin asunut kylällä jo useamman kuukauden ajan. Hän oli poikkeava yksilö, ja
niinpä häntä karttelivat tietyt uskonsisaret aivan kuten Hildegardiakin.
"Minä en kerta kaikkiaan voi käsittää tuota Marthaa", sanoivat he.
"Hänen kanssaan ei voi puhua yhtään mistään. Hän ei kerta kaikkiaan suostu
puhumaan Fransista yhtään mitään - hokee vain aina, että heillä menee
erinomaisen hyvin. Ei sellaista voi ollakaan! Ajattelepas vain meidänkin
miehiämme! Voisitkos sanoa heistä jotakin hyvää? Saati sitten eräistä tietyistä
veljistä, jotka ajattelevat olevansa jossakin tietyssä asemassa meidän
keskuudessamme, eivätkä kuitenkaan tule toimeen vaimojensa kanssa! Voi sitä
Hildegardinkin ukkoa, sellainen juoppo se oli, ja nyt muka heillä on kuin
paratiisi maan päällä! Pyh! Johannesta tuskin kannattaa mainitakaan; oletko
kuullut mitä se on taas tehnyt? Kuulin kylän ruokakaupassa käydessäni
saarnaajan rouvan kuulleen kaupungissa käydessään erään sisaren nähneen aivan
Johanneksen näköisen miehen menneen aivan juovuksissa erään naisen kanssa
erääseen epämääräiseen taloon. Kyllä se hyvinkin saattoi olla Johannes, kun ei
sitä enää kylälläkään juuri näe! Siitä nyt voi uskoa aivan mitä vain!"
Kylän uskovaiset näkivät Johanneksen kaikkialla muualla, mutta ei siellä,
missä hän todella oli. Johannes sitä, Johannes tätä! Sellainen tunkio
takapihalla, ettei kukaan voinut edes kuvitella sellaista! Eikö siitä pitäisi
ilmoittaa terveysviranomaisille? Eikö pormestarin tulisi tietää siitä? Tälle
hävyttömyydelle täytyi tulla loppu! Pieni lähetystö teki vierailun pormestarin
luokse asian johdosta, mutta joutui pettyneenä palaamaan takaisin
kokoushuoneelle. Että pormestari kehtasi nauraa tälle hurskaalle seurueelle, ja
antoi ymmärtää jokaisen sontatunkion olevan tämän oman asian. "Menkää
omalle takapihallenne", oli tämä sanonut, "ja vetäkää syvään
henkeä!" Kuka tuollaisen lurjuksen oli valinnut noin korkeaan virkaan!
Kuinka kauan olisikaan Johannes säilynyt tässä
"viattomuudessansa", ellei armollinen sattuma olisi paljastanut
kaikkea! Jo jonkin aikaa oli kylällä vallinnut eräänlainen puhtaus, mikä ei
ollut aivan tavallista. Seurakuntalaisten takapihoilla saattoi todella vetäistä
henkeä syvään, sillä ihmeellisellä tavalla kaikkien sontatunkiot ja roskaläjät
olivat hävinneet kesän aikana. Mikä oli selityksenä siihen?
Klausilla oli aivan uusi traktori ja etukuormaaja. Jo kevättalvella hän oli
hankkinut hienon peräkärryn, joka hydraulisesti nosti koko kuorman yli kolmen
metrin korkeuteen ja kippasi sen vaikka pienen talon katolle. Hän oli saanut
rajatun liikennöintiluvan, ja ajoikin soraa ja rakennustarvikkeita
lähiympäristössä. Kenellekään hän ei ollut kertonut, että Johannes oli hyvän
hyvyyttään luvannut hänen pitää mullikoitansa tyhjilleen jääneessä
navetassansa. "Johanneksen kasa" olikin siis todellisuudessa "Klausin
kasa"! --- Hetken hiljaisuus.--- Ajellessansa veljesrakkaudesta
yhtä sun toista seurakuntaveljien pihoille, olivat näiden pihoilta veljellisessä
rakkaudessa kadonneet kaikki
törkykasat. Ilkikurinen virne naamallansa oli hän kipannut ne Johanneksen
takapihalle, ja kauhakuormaajalla painanut lantakasan sisään. Siellä muhivat
koko kylän uskovaisten töryt ja käymälänalustat Johanneksen takapihalla! Ainoa
pulma vain oli se, ettei enää ollut mahdollista kasvattaa kasaa ilman
paljastumisen pelkoa. Tai toisaalta olisi tietysti koko asia paljastunut jo
aikaa sitten, jos Johannes olisi ollut paremmassa kunnossa, ja olisi jaksanut
paneutua paremmin ympärillänsä tapahtuviin asioihin.
Klaus oli käytännön mies, näppärä käsistään tietyissä asioissa. Paikkakunnan
ainoa joentapainen virtasi aivan hänen talonsa vieritse, ja tämän rannalle hän
oli rakentanut pienen pumppuaseman. Rantatöyräällä kahden seipään varassa oli
myöskin suuri, kaareva rautaputki, joka oli porattu täyteen reikiä. Hänen ei
tarvinnut muuta kuin ajaa peräkärry putken alle ja avata vesihana. Hitaasti hän
pienimmällä vaihteella antoi peräkärryn lava kallellaan kulkea vesisuihkujen
alitse, ja kas, millään lailla itseään sotkematta hän voi ajaa puhtaan kärryn
kotipihallensa! Alajuoksulla uimassa olevat ihmiset ajoittain ihmettelivät
veden mukana kelluvia lantakokkareita ja veden pahaa hajua!
Martalla ja Franzilla oli todella kaunis puutarha majatalon edessä järven
rannalla. Ilman minkäänlaista fanaattisuutta he viljelivät luonnonmukaisesti
kaikkia mahdollisia maan tuotteita. Terveysviranomaiset olivat kieltäneet
ravintolan takia omien eläinten pitämisen, ja niinpä he joutuivat hankkimaan
lannoitteet kylältä. Kysellessään ravintolavierailta mahdollista luovuttajaa,
saivat he kuulla Klausin ryhtyneen "sontakuskiksi". Klaus tiesi
Martan väen pitävän yli kaiken Johanneksen perheestä, ja voidaan kuvitella
hänen vaivaantumisensa kun häneltä tiedusteltiin kuormallista lannoitetta. Hän
kuulemma oli tyhjentänyt kaikkien uskovaisten takapihat kiusallisista
hajukasoista. Minne hän oli ne kärrännyt? Koskaan ei ollut Martha nähnyt
Klausia niin kummallisen näköisenä! Oli aivan kuin mies olisi halvaantunut, ja
veri olisi lakannut kiertämästä tämän suonissa!
Martha oli teräväpäinen nainen. Hän oli kuullut jutut kylän kuuluisimmasta
sontakasasta. Ainoa, mitä hän ehti sanoa oli: "Et kai sinä vain...?",
kun Klaus jo ryntäsi ulos ovesta ja hyppäsi traktorinpenkille. Kolme kertaa
sammui moottori ennen kuin Klaus kaasutti renkaat savuten matkaansa!
Kukaan ei huolinut pellollensa lantaa, jonka seassa oli kaikkea
mahdollista. Klausilta kului lähes tilatankillinen naftaa ja monta päivää,
ennen kuin kasa oli ajettu lähes kolmenkymmenen kilometrin päässä olevalle
kaatopaikalle. Klaus maksoi joka kuormasta lisäksi kaatopaikkamaksun, mikä ei
ole pieni tuon seudun kaatopaikoilla. Tämän jälkeen hurskas Klaus sai
loppuiäkseen lempinimen "Sontakuski". Voitaisiinko tästä
kertomuksesta vetää jonkunlaisia hengellisiä johtopäätöksiä?
Markku Vuori
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti