Minäkin olin mukana!

 "Ei ollut hänellä vartta eikä kauneutta; me näimme hänet, mutta ei ollut hänellä muotoa, johon me olisimme mielistyneet. Hän oli ylenkatsottu, ihmisten hylkäämä, kipujen mies ja sairauden tuttava, jota näkemästä kaikki kasvonsa peittivät, halveksittu, jota emme minäkään pitäneet. Mutta totisesti, meidän sairautemme hän kantoi, meidän kipumme hän sälytti päällensä. Me pidimme häntä rangaistuna, Jumalan lyömänä ja vaivaamana, mutta hän on haavoitettu meidän rikkomustemme tähden, runneltu meidän pahain tekojemme tähden. Rangaistus oli hänen päällänsä, että meillä rauha olisi, ja hänen haavainsa kautta me olemme paratut.” (Jes.53).

Mitä me haluamme nähdä, mihin kiinnittää katseemme ja huomiomme? Mieltämme innoittaa ensisijaisesti kaikki kaunis ja miellyttävä, aivan esi-isiemme esikuvan mukaisesti. Mutta minkä näkee Jumala suureksi ja arvokkaaksi? Kun Hän saapui keskellemme oman mielisuosionsa mukaisesti, annetaan Hänestä jo Vanhassa Testamentissa todistus:

”Ei ollut hänellä vartta eikä kauneutta; me näimme hänet, mutta ei ollut hänellä muotoa, johon me olisimme mielistyneet. Hän oli ylenkatsottu, ihmisten hylkäämä, kipujen mies ja sairauden tuttava, jota näkemästä kaikki kasvonsa peittivät, halveksittu, jota emme minäkään pitäneet.”

Me emme minäkään pitäneet! Me, minäkin! Koko todellinen kristillinen elämä on jumalallisen todellisuuden mukaisesti tämän otsikon alla. Siitä paras esimerkki on aivan ihmiskunnan alussa, Kainissa ja Aabelissa.

”Ja jonkun ajan kuluttua tapahtui, että Kain toi maan hedelmistä uhrilahjan Herralle; ja myöskin Aabel toi uhrilahjan laumansa esikoisista, niiden rasvoista. Ja Herra katsoi Aabelin ja hänen uhrilahjansa puoleen; mutta Kainin ja hänen uhrilahjansa puoleen hän ei katsonut.” (1.Moos.4).

Mikä oli merkittävintä Kainin uhrissa? Kauneus, silmän ilo! Hänellä ei ollut sitä yhteyttä Luojaansa, joka aivan selvästi kertoi jo Aabelille siitä, että jonkin on kuoltava sovitukseksi. Uhraaminen merkitsi jo tuolloin jotakin sellaista, mikä ihmismielen mukaan ei ollut kaunista ja miellyttävää. Sama inhimillinen ajattelu on elossa vielä tänäänkin, ainakin päätellen jo siitä, kuinka kaikki vanhat, ”veriset” laulut ovat jääneet ”kukkaisten ja hedelmällisten” laulujen varjoon. Mieleeni tulee eräs hevosrakas naapuri, joka omasi todella kielteisen asenteen Jumalaan, joka salli eläinten tappamisen! Sama hengellinen ilmapiiri valtaa alaa entistä enemmän, käsittämättä Golgatan tien karuutta ja todellisuutta. Ihminen säälii enemmän eläintä kuin Herraamme! Millainen paradoksi, millainen ristiriita! Todellisuudessa me jokainen, minäkin, omilla rikkomuksillani ja asenteillani olin mukana tuossa kansanjoukossa, joka aivan kuin eilen karjui ääni käheänä: ”Ristiinnaulitse, ristiinnaulitse!”