Miksi emme huomioi heitä?

Kun seuraa tiedotusvälineitä, saa pakostakin sellaisen kuvan, että juuri tässä ajassa on todella paljon yksinäisyyttä, joka ei missään suhteessa ole itse valittua tai tarkoitettua. Tätä ei ehkä sanota yksioikoisesti tai selvästi, vaan se tulee ennen kaikkea julki niissä dokumentaarisissa selvityksissä, joissa kerrotaan asian korjaamiseen pyrkivistä ihmisistä ja tahoista.

Tällainen tilanne on todella surullinen juuri tässä ajassa, jossa jokainen ihminen kaipaa yhteisöllisyyttä ja edes jonkinlaista lähimmäisen tukea. Kirjoittaja on aina omalla tavallaan ollut yksinäisen tien kulkija kaikesta ympärillä olevasta väestä huolimatta. Varsinaisia läheisiä ystäviä on aina ollut todella vähän. Mutta juuri nyt tulee mieleen entistä useammin useammankin läheisen tuoma ajatus: ”Olenko minä ollenkaan olemassa, kun en oikein koe tulevani huomatuksi?”

Nykyinen taloudellinen ja poliittinen tilanne on todella huolestuttava, ja joudumme entistä enemmän pohtimaan toimeentuloamme ja yleensä selviämistämme kaiken keskellä. Ahdistavat ajatukset tulevat pakostakin, ja loppujen lopuksi kaiken tekee vaikeimmaksi se tosiasia, että entistä suuremmassa määrin joudumme tekemään kaikki selvitykset aivan yksin.

Jokaisella näyttää olevan niin paljon ongelmia ja selvittämistä omassa elämässään, että ajatukset ovat koko ajan jossakin muualla kuin nykyisessä läsnäolossa. Ihminen on harvinaisen vähän läsnä sen hetkisessä tilanteessa. En oikeastaan koskaan vielä elämässäni ole puhunut niin paljon kuulemattomiksi jääviä ajatuksia ja sanoja! Mistä tiedän sen? Siitä, että puhekumppanini ei oikeastaan ollenkaan reagoi sanoihini, vaan puhuu jo jostakin aivan muusta kuin mitä itse julkitoin. Samoin yhä useammalla on entistä suurempi kiire edetä seuraavaan asiaan, vaikka edellinenkin on aivan keskeneräinen! Siten hän oman käytöksensä johdosta jää melko yksinäiseksi, tuoden saman tunteen kohtaamalleen ihmiselle!

Jokainen ihminen, säilyttääkseen mielenterveytensä ja oikean asenteen läheisiinsä, tarvitsee tietyn määrän aitoa huomaamista ja huomioimista. Juuri tässä ajassa, jossa ihmisen ihmisyyden tunteen tarve on suurimmillaan, sitä riistetään häneltä siinä määrin, että totutut ja opitut perustukset horjuvat pelottavalla tavalla!

Joskus tuntuu siltä, että huomiota suodaan kylläkin sellaisille, jotka sitä joka tapauksessa saavat jollakin tavoin ansioituneena, mutta miten on niiden suhteen, jotka ovat jo liian väsyneitä ja raskautettuja kaiken kokemansa johdosta? Olisiko aika alkaa nähdä tosiasiat tosiasioina, eikä rakentaa kaikkea toimintaa kauniiden dokumenttien varaan? Ainakaan kirjoittajalle eivät tuo mielenrauhaa kauniit, hyvin rajalliset eleet, vaan nyt on tarpeen aivan kokonaisvaltainen ajattelun ja toiminnan muutos.

Tiedostan sen, että inhimillisesti ajatellen kaikki alkaa näyttää entistä mahdottomammalta, mutta olisiko kaikkeen vastaus todellisessa mielenmuutoksessa ja Jumalan Valtakunnan etsimisessä aivan uudella tavalla? Puhuisiko juuri tästä ajasta mitä vakavin sanankohta, joka vasta nyt alkaa tuntua ymmärrettävältä?:

”Totisesti minä sanon teille: kaikki, mitä olette tehneet yhdelle näistä minun vähimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle'. Sitten hän myös sanoo vasemmalla puolellaan oleville: 'Menkää pois minun tyköäni, te kirotut, siihen iankaikkiseen tuleen, joka on valmistettu perkeleelle ja hänen enkeleillensä. Sillä minun oli nälkä, ja te ette antaneet minulle syödä; minun oli jano, ja te ette antaneet minulle juoda; minä olin outo, ja te ette ottaneet minua huoneeseenne; minä olin alaston, ja te ette vaatettaneet minua; sairaana ja vankeudessa, ja te ette käyneet minua katsomassa.' Silloin hekin vastaavat sanoen: 'Herra, milloin me näimme sinut nälkäisenä tai janoisena tai outona tai alastonna tai sairaana tai vankeudessa, emmekä sinua palvelleet?' Silloin hän vastaa heille ja sanoo: 'Totisesti minä sanon teille: kaiken, minkä olette jättäneet tekemättä yhdelle näistä vähimmistä, sen te olette jättäneet tekemättä minulle'.” (Matt.25).