Me ”heikkouskoiset”

Eilen johdin miesten raamattupiirin. Tutkimme Roomalaiskirjeen 14. lukua, jota aina olen kutsunut ”omantunnon luvuksi”. Puhuimme siitä, kuinka etenkin tämä luku tuo mieleemme sen, että suurimmalla osalla ainakin hengellisen elämän ongelmia, meidän tuskiemme takana ovat ihmiskasvot. Meille eivät tuota vaikeuksia asiat sinänsä, vaan niitä esittävät ihmiset, jotka tunkeutuvat olemukseemme, sisimpäämme, mitä erilaisimmin verukkein ja omavalintaisine ”oikeuksineen”, jotka he uskovat omaavansa omien tulkintojensa johdosta. He ovat ikään kuin lääkäreitä, jotka työntävät kätensä sisimpäämme ja puristelevat ongelmallisia kohtia itsetietoinen hymy kasvoillaan. Tarvitsee tuskin mainita, ettei heidän kättään suojaa muovikäsine, vaan he tunkevat sisimpäämme pesemättömän, itsevarmuudella voidellun käden!

Kun ajattelen oman elämäni koettelevia hetkiä, on niillä poikkeuksetta ihmiskasvot. Ensimmäiset seurusteluyritykseni tuovat vieläkin näin monen vuosikymmenen jälkeen mieleeni parinkin nuoren hurmahenkisen miehen torjuvan katseen: uskovaisen nuoren ei tule seurustella naisen kanssa, vaan palvella Herraa! Niin uskomatonta kuin se onkin, olin sellaisessa moitteiden ryöpytyksessä, ettei sitä oikein voi pitää mahdollisena! Kukaan ei noina uskoontuloni ensimmäisinä vuosina viitannut millään tavalla eilen käsittelemäämme lukuun, vaan uskossani vielä heikkona ja vajavaisena suorastaan käperryin lähes jokapäiväisen ”vasaroinnin alla”.

”Heikkouskoista hoivatkaa, rupeamatta väittelemään mielipiteistä. Toinen uskoo saavansa syödä kaikkea, mutta toinen, joka on heikko, syö vihanneksia. Joka syö, älköön halveksiko sitä, joka ei syö; ja joka ei syö, älköön tuomitko sitä, joka syö, sillä Jumala on ottanut hänet hoivaansa. Mikä sinä olet tuomitsemaan toisen palvelijaa? Oman isäntänsä edessä hän seisoo tai kaatuu; mutta hän on pysyvä pystyssä, sillä Herra on voimallinen hänet pystyssä pitämään. Toinen pitää yhden päivän toista parempana, toinen pitää kaikki päivät yhtä hyvinä; kukin olkoon omassa mielessään täysin varma. Joka valikoi päiviä, se valikoi Herran tähden; ja joka syö, se syö Herran tähden, sillä hän kiittää Jumalaa; ja joka ei syö, se on Herran tähden syömättä ja kiittää Jumalaa. Sillä ei kukaan meistä elä itsellensä, eikä kukaan kuole itsellensä. Jos me elämme, niin elämme Herralle, ja jos kuolemme, niin kuolemme Herralle. Sentähden, elimmepä tai kuolimme, niin me olemme Herran omat.”

Luin tämän tekstin hyvin varhaisessa vaiheessa, mutta en rohjennut ottaa sitä omalle kohdalleni, koska saamani opetus kai sai minut unohtamaan sen ”pehmoiluna ja uskon alkeina”, jotka eivät koske valistunutta ja kasvanutta kristittyä. Kenelle ja mille siis elin monta vuotta kaikkien ihmiskasvoisten näkemysten ja ”nyrkkisääntöjen” johdosta?

”Pidä sinä itselläsi Jumalan edessä se usko, mikä sinulla on. Onnellinen on se, joka ei tuomitse itseään siitä, minkä hän oikeaksi havaitsee; mutta joka epäröi ja kuitenkin syö, on tuomittu, koska se ei tapahdu uskosta; sillä kaikki, mikä ei ole uskosta, on syntiä.”

Millaisessa prässissä olemmekaan olleet, kuka enemmän, kuka vähemmän!  Mikä onkaan yllemme kaadetun synnin määrä, epäröintiin  johdatelleen julistuksen johdosta! Annan nyt viimeisen kerran näiden lukemattomien kasvojen vilistää silmieni ohitse ja ajattelen enää sanoja:

”Niin on siis meidän jokaisen tehtävä Jumalalle tili itsestämme. Älkäämme siis enää toisiamme tuomitko, vaan päättäkää pikemmin olla panematta veljenne eteen loukkauskiveä tai langetusta. Minä tiedän ja olen varma Herrassa Jeesuksessa, ettei mikään ole epäpyhää itsessään; vaan ainoastaan sille, joka pitää jotakin epäpyhänä, sille se on epäpyhää.”