Kaatamisesta

”Mikä sinä olet tuomitsemaan toisen palvelijaa? Oman isäntänsä edessä hän seisoo tai kaatuu; mutta hän on pysyvä pystyssä, sillä Herra on voimallinen hänet pystyssä pitämään. Toinen pitää yhden päivän toista parempana, toinen pitää kaikki päivät yhtä hyvinä; kukin olkoon omassa mielessään täysin varma. Joka valikoi päiviä, se valikoi Herran tähden; ja joka syö, se syö Herran tähden, sillä hän kiittää Jumalaa; ja joka ei syö, se on Herran tähden syömättä ja kiittää Jumalaa. Sillä ei kukaan meistä elä itsellensä, eikä kukaan kuole itsellensä. Jos me elämme, niin elämme Herralle, ja jos kuolemme, niin kuolemme Herralle. Sentähden, elimmepä tai kuolimme, niin me olemme Herran omat.” (Room.14).

”Mikä sinä olet tuomitsemaan toisen palvelijaa?”

Ihmisluonne on aivan eriskummallinen. Se ei ole oikeastaan koskaan ilman erityisiä koettelemuksia ollut halukas näkemään sitä tosiasiaa, ettei meillä ole oikeutta vaatia palvelijoita ja palveluksia. Vasta omakohtaiset vastoinkäymiset saavat (mahdollisesti) meidät ajattelemaan syvällisemmin ja näkemään sen hengellisen elämän perusseikan, ettei ketään meistä ole kutsuttu palveltavaksi, vaan palvelemaan toinen toistamme.

Autuaampi on antaa kuin ottaa! Kukaan ei ole sen kateellisempi kuin kalamies – ei pidä paikkaansa! Kukaan ei ole niin kateellinen kuin uskovainen, eikä millään muulla alueella ole niin paljon hyväksikäyttöä ja ”pummaamista” kuin hengellisellä rintamalla! Hengellisyys ei tee asiasta ”hengellistä”, vaan näkymätöntä, huomaamatonta!

”Mikä sinä olet tuomitsemaan toisen palvelijaa?

Pohjimmiltaan kukaan ei tuomitse ja arvostele toista ihmistä hengellisen ohjeen tai tarpeen mukaisesti, vaan tällä alueella pätee jo kauan sitten itsellenikin valjennut tosiasia: oikeastaan kaikki moitteemme ja ”nuhtelumme” perustuu itsensä korostamiseen ja esiin nostamiseen. Jos todella tajuaisimme tällä alueella tapahtuvan näkymättömän rikollisuutemme, vaipuisimme kauhussa ja vavistuksessa polvillemme Herramme eteen ja itkisimme katkerasti sitä kuoleman kylvöä, minkä olemme taaksemme jättäneet! Kaikki negatiivinen ja väärä asenteemme ei ole vain joitakin irrallisia lausuntoja tai paheksuvia ilmeitä, vaan kokonaisvaltaista masentamista ja jopa kuoleman tielle saattamista. Siksi Roomalaiskirjeen neljästoista luku on mitä vakavin ja ravistelevin puhuttelu meille jokaiselle tässä ajassa!

”Mikä sinä olet tuomitsemaan toisen palvelijaa? Oman isäntänsä edessä hän seisoo tai kaatuu; mutta hän on pysyvä pystyssä, sillä Herra on voimallinen hänet pystyssä pitämään.”

Mikä oikeus olisi meillä kaataa lähimmäisiämme ja etenkin uskonystäviämme eteemme? Jo pienten lasten enkelit näkevät koko ajan Herramme kasvot ja välittävät eteenpäin kaiken vääryytemme. Herrallemme ei mikään ole salassa. Millainen murhe onkaan Hänelle jatkuva virheidemme korjaileminen ja kaatamiemme lähimmäisten lohduttaminen ja ylös nostaminen!