Miksi te etsitte Elävää kuolleitten joukosta?

”Niin he menivät sisään, mutta eivät löytäneet Herran Jeesuksen ruumista. Ja kun he olivat tästä ymmällä, niin katso, kaksi miestä seisoi heidän edessään säteilevissä vaatteissa. Ja he peljästyivät ja kumartuivat kasvoillensa maahan. Niin miehet sanoivat heille: "Miksi te etsitte elävää kuolleitten joukosta? Ei hän ole täällä, hän on noussut ylös. Muistakaa, kuinka hän puhui teille vielä ollessaan Galileassa, sanoen: 'Ihmisen Poika pitää annettaman syntisten ihmisten käsiin ja ristiinnaulittaman, ja hänen pitää kolmantena päivänä nouseman ylös.'’ Niin he muistivat hänen sanansa. Ja he palasivat haudalta ja veivät sanan tästä kaikesta niille yhdelletoista ja kaikille muille.” (Luuk.24).

Mistä ja mitä me etsimme tässä ajassa? Kaikesta jumalankielteisyydestä ja rakkauden kylmenemisestä huolimatta ihminen ei voi mitään sisimmässään sykkivälle kaipuulle, joka aivan omalaatuisenansa perimänä on olennainen osa häntä. Tämä tarve itseään suurempaan turvautumisesta voidaan ajoittain painaa jonkinlaiseen piiloon, mutta vastoinkäymisten koittaessa, omien voimien selvästi osoittautuessa riittämättömiksi, jokin ihmisessä alkaa etsiä lohtua ja apua jostakin, mistä hän ei ehkä itsekään ole selvillä.

Hän on tilanteessa, jota ehkä selvimmin kuvaa teksti Apostolientekojen 17. luvussa.

”Ja hän on tehnyt koko ihmissuvun yhdestä ainoasta asumaan kaikkea maanpiiriä ja on säätänyt heille määrätyt ajat ja heidän asumisensa rajat, että he etsisivät Jumalaa, jos ehkä voisivat hapuilemalla hänet löytää - hänet, joka kuitenkaan ei ole kaukana yhdestäkään meistä; sillä hänessä me elämme ja liikumme ja olemme…”

Jumala ei siis todellakaan ole kaukana kenestäkään meistä, mutta etsimmekö me Häntä sieltä mistä Hänet todella voi löytää, missä Hän todella on? Miksi kaikesta hengellisestä kaipauksesta ja etsimisestä on tullut sellaista hapuilua, joka saa koko maan piirin mitä suurimman surun valtaan? Jos me kerran elämme ja liikumme Hänessä itse sitä käsittämättämmekin, miksi Hän sellaisella tavalla jää useimmilta piiloon? Olemme jo useaan kertaan todenneet ettei usko ole joka miehen, ja lavean tien kulkeminen on aivan käsittämättömässä suosiossa vain harvojen nähdessä kaidan tien kirkkauden.

”…joiden mielet tämän maailman jumala on niin sokaissut, ettei heille loista valkeus, joka lähtee Kristuksen kirkkauden evankeliumista, hänen, joka on Jumalan kuva. Sillä me emme julista itseämme, vaan Kristusta Jeesusta, että hän on Herra ja me teidän palvelijanne Jeesuksen tähden. Sillä Jumala, joka sanoi: ’Loistakoon valkeus pimeydestä’, on se, joka loisti sydämiimme, että Jumalan kirkkauden tunteminen, sen kirkkauden, joka loistaa Kristuksen kasvoissa, levittäisi valoansa.” (2.Kor.4).

Tämän maailman hallitsija, jumala, pyrkii kaikin vallassaan olevin voimin sokaisemaan ihmisten silmät, jotta Kirkkauden Evankeliumin Valo ei aikaansaisi heissä aivan uudenlaista ajattelua ja sen johdosta Uutta Elämää. On siis olemassa tekijä ja tekijöitä, jotka pyrkivät sokaisemaan mahdollisimman monen ihmisen hengellisen näkökyvyn, mutta keitä aivan odottamattomalta taholta olevia hämmästelemme kaikkein eniten?

Otsikkomme tänään on:

”Miksi te etsitte Elävää kuolleitten joukosta?”

Mikä saa etsivät ihmiset kulkemaan aivan väärään suuntaan, vääriin paikkoihin, hapuilemaan todellisessa hädässään sankassa väärän hengellisyyden sumussa ja pimeydessä? Tätä pohtikaamme itse kukin kohdallamme! Onko syy vain etsijöissä, vai jaetaanko heille vääristeltyjä karttoja ja kulkuohjeita? Puhuisiko seuraava sanankohta myös väärästä hengellisyydestä, kristillisyydestä, jonka kautta ei loista Valo ja Kirkkaus Kristuksen kasvoista?

”Sillä Jumalan viha ilmestyy taivaasta kaikkea ihmisten jumalattomuutta ja vääryyttä vastaan, niiden,

jotka pitävät totuutta vääryyden vallassa,

sentähden että se, mikä Jumalasta voidaan tietää, on ilmeistä heidän keskuudessaan; sillä Jumala on sen heille ilmoittanut. Sillä hänen näkymätön olemuksensa, hänen iankaikkinen voimansa ja jumalallisuutensa, ovat, kun niitä hänen teoissansa tarkataan, maailman luomisesta asti nähtävinä, niin etteivät he voi millään itseänsä puolustaa, koska he, vaikka ovat tunteneet Jumalan, eivät ole häntä Jumalana kunnioittaneet eivätkä kiittäneet, vaan ovat ajatuksiltansa turhistuneet, ja heidän ymmärtämätön sydämensä on pimentynyt. Kehuessaan viisaita olevansa he ovat tyhmiksi tulleet…” (Room.1).