Sana meissä ja me Sanassa! 2

”Joka sanoo: ’Minä tunnen hänet’, eikä pidä hänen käskyjänsä, se on valhettelija, ja totuus ei ole hänessä. Mutta joka pitää hänen sanansa, hänessä on Jumalan rakkaus totisesti täydelliseksi tullut. Siitä me tiedämme, että me hänessä olemme. Joka sanoo hänessä pysyvänsä, on velvollinen vaeltamaan, niinkuin hän vaelsi.” (1.Joh.2).

Miten Herramme Jeesus Kristus vaelsi? Hän on meidän ainoa todellinen esikuvamme, vaikka jonkinasteisena esimerkkinä voimme tarkkailla niin Paavalia kuin muitakin jumalanmiehiä Raamatussa ja historiassa. Mutta kuka meistä tahtoisi olla Paavalin tai jonkun muun vajavaisen ihmisen kaltainen, kun kerran meitä kehotetaan vaeltamaan Jeesuksen tavalla, Hänen jalanjäljissään, Hänen kuvansa kaltaisena?

Kautta kristillisen historian on puhuttu viimeisistä ajoista, ja valvovat uskovaiset ovat odottaneet Herran tulemusta omana aikanaan. Kaikki he ovat olleet oikeassa odotuksensa suhteen, sillä Herran tulemus on toteutunut heidän kohdallaan sinä hetkenä, kun heidän sydämensä on sanonut irti sopimuksensa, jonka se on tehnyt Luojansa kanssa. Kuinka elävä kuva kaikesta onkaan usein mainitsemani seikka, että kuolema on ohjelmoitu jokaiseen soluumme! Meidän siirtymisemme pois tästä elämästä on järjestetty Jumalan Maailmassa, joskin meille salaisena tietona. Se on niin todellinen ja väistämätön asia, että inhimillinen olemuksemme aivan liian suuressa määrin kieltäytyy ajattelemasta sitä!

Tallennetusta kirkkohistoriasta voimme nähdä millaisella tavalla menneet sukupolvet ovat odottaneet Herran tulemusta ja miten itse kukin on suhtautunut siihen. Miksi nyt, nykyistä hetkeä ja sen ilmiöitä tarkkaillessa, nykyhetken uskovaisena ja Herraa odottavana ja etsivänä, tulee murehduttava ja ahdistavakin epäilys, että nyt on jäljellä vain varjokuva entisenlaisesta Herran tulemuksen odotuksesta? Ihmisten mielet näyttää täyttävän tämän maailmanajan meno sellaisella tavalla, että Herran tulemuksen odotus on vain raskas huokaus, hetkittäinen sellainen, erilaisten ahdistavien seikkojen keskellä, niistä pois pääsemiseksi!

Kaikki tämä on todella ahdistavana ja ristiriitaisena huolena sisimmässäni, saaden minut ajattelemaan veljemme Paavalin sanoja:

”Minä sanon totuuden Kristuksessa, en valhettele - sen todistaa minulle omatuntoni Pyhässä Hengessä - että minulla on suuri murhe ja ainainen kipu sydämessäni.” (Room.9).

Olen kuitenkin aivan eriluokan sananpalvelija, sillä en usko sisimmästäni voivan nousta edellistä lainausta seuraavia sanoja:

”Sillä minä soisin itse olevani kirottu pois Kristuksesta veljieni hyväksi…”

Otsikkolainauksemme puhuu vaeltamisesta, ja nyt sitä ajatellessani ajatukseni menevät tyhmien neitsyiden makuuhuoneisiin ja heidän pehmeisiin patjoihinsa ja mukaviin tyynyihinsä ja peittoihinsa! Olemmeko aivan varmoja siitä, ettemme juuri nyt makaa unisina kaikenlaisten mukavuudeltaan vaihtelevien peittojen alla ajassa, jossa kaiken energiamme tulisi kulua öljyastioidemme täyttämisessä ja aivan erityislaatuisessa Herran Kasvojen etsimisessä? Vaeltaminen ja sängyssä makaaminen ovat kaksi aivan eriluonteista asiaa! Ne ovat esikuvallisia ajatuksia, ajankohtaisempia kuin kukaan meistä todella pystyy tiedostamaan! Olemme lähempänä tuntemamme elinmuodon katoamista kuin haluamme ajatellakaan! Sitä emme kykene pakenemaan eikä kieltämään sänkyyn uppoutumalla, vaan käsky vaeltamisesta pätee viimeiseen hetkeen asti! Meidän kohdallamme tulee olla totta, mitä Herrastamme kerrotaan:

”Mutta ennen pääsiäisjuhlaa, kun Jeesus tiesi hetkensä tulleen, että hän oli siirtyvä tästä maailmasta Isän tykö, niin hän, joka oli rakastanut omiansa, jotka maailmassa olivat, osoitti heille rakkautta loppuun asti.” (Joh.13).

Meidänkin viimeinen hetkemme vaikuttaa lähenevän aivan erityisellä tavalla, tarkatessamme ajan merkkejä, jotka eivät sellaisessa määrin ja sellaisella tavalla toteutuneet menneiden sukupolvien aikana. Kylmentyköön rakkaus muualla, mutta meidän kohdallamme tulee olla totta:

”…niin hän, joka oli rakastanut omiansa, jotka maailmassa olivat, osoitti heille rakkautta loppuun asti.”