Isä, tahdon Kotiin!

”Jos olemme panneet toivomme Kristukseen ainoastaan tämän elämän ajaksi, niin olemme kaikkia muita ihmisiä surkuteltavammat.  Mutta nytpä Kristus on noussut kuolleista, esikoisena kuoloon nukkuneista. Sillä koska kuolema on tullut ihmisen kautta, niin on myöskin kuolleitten ylösnousemus tullut ihmisen kautta. Sillä niinkuin kaikki kuolevat Aadamissa, niin myös kaikki tehdään eläviksi Kristuksessa…” (1.Kor.15).

Vietimme eilen todella virkistävän päivän eräällä kesäkodilla kotikaupunkimme lähellä. Mukana oli usean eri seurakunnan jäseniä, ja yhdessä vaiheessa laulettiin hengellisiä lauluja, joiden joukosta mieleeni erikoisella tavalla jäi soimaan laulu, jossa pieni poika tulee kirkkoon isänsä kanssa. Näiden kahden välillä on aivan ainutlaatuisen avoin suhde. Kirkonmenot jatkuvat pitkään ja yhtäkkiä lapsi toteaa isälleen kesken saarnan, hiljaisen sananvaihdon jälkeen: ”Isä. minua väsyttää, tahdon kotiin!”

Tuskin voitaisiin kuvitella parempaa kuvaa tämänhetkisistä tunnelmistani kaikkien koettelemusten keskellä! Verrattuna lukemattomien ihmisten kohtaloihin, on itselläni kaikki todella hyvin, kuten totesi viime kerralla verikokeen ottanut laboratoriovirkailija. En ole ollenkaan sellainen taistelija, millaisena minua jotkut haluaisivat pitää! Jatkuvat helteet ovat jo yksistään tekijä, joka saa minut huokailemaan raskaasti ja toivomaan hiukan maltillisempia ilmoja, yksinomaan jo luonnon ja sen kasvun kannalta. Kaikki on kai kuvainnollista maailmassa vallitsevalle tilanteelle:

”Rakkaani, älkää oudoksuko sitä hellettä, jossa olette ja joka on teille koetukseksi, ikäänkuin teille tapahtuisi jotakin outoa, vaan iloitkaa, sitä myöten kuin olette osallisia Kristuksen kärsimyksistä, että te myös hänen kirkkautensa ilmestymisessä saisitte iloita ja riemuita.” (1.Piet.4).

Kuten monen harmiksi on todettava, joudumme pakostakin kokemaan asioita, jotka eivät meitä lainkaan miellytä. Totta on kuitenkin yhä vielä:

”Mutta me tiedämme, että kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka Jumalaa rakastavat, niiden, jotka hänen aivoituksensa mukaan ovat kutsutut. Sillä ne, jotka hän on edeltätuntenut, hän on myös edeltämäärännyt Poikansa kuvan kaltaisiksi…” (Room.8).

Kaikella kokemallamme on suuri ja ikuinen tarkoitus: meidän muuttumisemme Herramme Jeesuksen Kristuksen kuvan kaltaiseksi. Tämä voi tapahtua vain samalla Tiellä Hänen kanssansa:

”Ja lihansa päivinä hän väkevällä huudolla ja kyynelillä uhrasi rukouksia ja anomuksia sille, joka voi hänet kuolemasta pelastaa; ja hänen rukouksensa kuultiin hänen jumalanpelkonsa tähden. Ja niin hän, vaikka oli Poika, oppi siitä, mitä hän kärsi, kuuliaisuuden, ja kun oli täydelliseksi tullut, tuli hän iankaikkisen autuuden aikaansaajaksi kaikille, jotka ovat hänelle kuuliaiset…” (Hebr.5).

Kuinka voisi olla toisin meidän kohdallamme? Tältä koulunpenkiltä emme mekään pääse ilman todella syvällistä rukousta ja kaipausta! Mitä huudahtaa veljemme Paavali, suuresta kutsumuksestansa huolimatta?:

”Ahtaalla minä olen näiden kahden välissä: halu minulla on täältä eritä ja olla Kristuksen kanssa, sillä se olisi monin verroin parempi; mutta teidän tähtenne on lihassa viipymiseni tarpeellisempi.” (Fil.1).

Ahtaalla olen minäkin ”kirkonpenkissäni”, voimatta mitään sisimmässäni paisuvalle huudolle: ”Isä, minua väsyttää niin kovasti, tahdon Kotiin!”