Olemme kaikki syyllisiä!

”Maa murehtii ja lakastuu, maanpiiri nääntyy ja lakastuu; kansan ylhäiset maassa nääntyvät. Maa on saastunut asukkaittensa alla, sillä he ovat rikkoneet lait, muuttaneet käskyt, hyljänneet iankaikkisen liiton. Sentähden kirous kalvaa maata, ja sen asukkaat syystänsä kärsivät; sentähden maan asukkaat kuumuudesta korventuvat, ja vähän jää ihmisiä jäljelle.” (Jes.24).

En voi mitään sille, että tämä sanankohta alkoi aamulla soida mielessäni toistuvasti. Lähes jokainen tuttavani nauttii nyt vallitsevista ”hienoista ilmoista”, etenkin kun ajatuksissa ovat viime kesän sadesäät. Viime kesä ei miellyttänyt useimpia säänpalvojia, kun rusketus jäi vain haaveeksi. Nyt säät miellyttävät kaikkia normaalista terveydestä nauttivia, kun taas kirjoittaja voi melko huonosti liiallisen kuumuuden johdosta. Sisimmässä on myöskin aito hätä, joka perustuu tietoon koko olemassaolomme synnytystuskista, jotka kertovat kehityksestä, joka ei todellakaan miellytä ketään tämän maan matkalaista! Kaikki on inhimilliselle mielelle käsittämätöntä ja enemmän kaksijakoista kuin mitä tahdomme hyväksyä.

On omalla tavallaan nautinto istua ulkona, kukin mieleisellään paikalla; kirjoittajalle ei suositella ollenkaan auringonpaisteessa oleilemista, joten hän istuu kaiket päivät puun varjossa tai pihakatoksessa. Koti on näillä ilmoilla aivan liian kuuma ja tukahduttava paikka, joten blogin kirjoittaminenkin on melkoinen ponnistus!

Mihin perustuu ajatuksemme kaksijakoisuudesta? Olen eläkeläinen ja omalla tavallaan vapaa nauttimaan ihmisten seurasta ja kauhistelemaan toisen rapun naishenkilöä, joka viettää suurimman osan ajasta ilman hattua täydessä auringonpaisteessa. Meidät voi katsoa lomalaisiksi, jotka nauttivat mieleisistään säistä, mutta kuinka toisin onkaan maanviljelyn suhteen! Jo nyt tiedetään näiden ilmojen aiheuttavan ylipääsemättömiä ongelmia maanviljelijöille, koska siemen ei kosteuden puutteessa ala edes itää, saati sitten kasvaa! Toisen suru, toisen ilo!

Sisimpäni huokaa raskautettuna niin maallisesti kuin hengellisestikin. Me olemme osa tätä yhteiskuntaa, uskovaisinakin, joten kaiken tulisi koskettaa meitä aivan toisenlaisella tavalla. Me olemme omalla tavallamme kaikki osallisia ja syyllisiä vallitsevaan tilanteeseen, jos ei muuten, niin olemattomien rukoustemme tähden. Me kamppailemme omien ongelmiemme kanssa siinä määrin, ettei edes mieleemme tule rukoilla todellisen muutoksen puolesta. Suurten herätysten aika on ohitse, siinä olemme oikeassa, mutta jos emme kykene aikaansaamaan maanpäällistä paratiisia, tulisi rukouksemme koskea Jumalan Sanan ja Totuuden toteutumista pienissä piireissä, pienissä keitaissa! Vielä pätee Jumalan Sanan totuus:

”…pysykäämme järkähtämättä toivon tunnustuksessa, sillä hän, joka antoi lupauksen, on uskollinen; ja valvokaamme toinen toistamme rohkaisuksi toisillemme rakkauteen ja hyviin tekoihin; älkäämme jättäkö omaa seurakunnankokoustamme, niinkuin muutamien on tapana, vaan kehoittakaamme toisiamme, sitä enemmän, kuta enemmän näette tuon päivän lähestyvän.” (Hebr.10).

Tuo päivä on aina vain lähempänä! Toivon tunnustus ei ole kiinni säistä, ei edes helteistä! Jos emme voi vierailla lähimmäistemme luona, voi oman seurakunnankokouksen luoda puhelimitsekin, osoittaen siten lähimmäisenrakkautta!

”Maa murehtii ja lakastuu, maanpiiri nääntyy ja lakastuu; kansan ylhäiset maassa nääntyvät…”

Olemme tavalla tai toisella osallisia tähän maanpiirin ahdistukseen ja tuskaan, mutta meillä on uskovaisina toivon tunnustus, joka perustuu siihen, mitä Herramme on meille luvannut, ei joku ihminen!

”Sillä minä tunnen ajatukseni, jotka minulla on teitä kohtaan, sanoo Herra: rauhan eikä turmion ajatukset; minä annan teille tulevaisuuden ja toivon. Silloin te huudatte minua avuksenne, tulette ja rukoilette minua, ja minä kuulen teitä. Te etsitte minua ja löydätte minut, kun te etsitte minua kaikesta sydämestänne. Ja niin minä annan teidän löytää itseni, sanoo Herra, ja minä käännän teidän kohtalonne…” (Jer.29).

Rukoilkaamme siis niin hengellistä kuin maallistakin sadetta!