…niin kauan kuin vielä olet hänen kanssaan tiellä…

”Sentähden, jos tuot lahjaasi alttarille ja siellä muistat, että veljelläsi on jotakin sinua vastaan, niin jätä lahjasi siihen alttarin eteen, ja käy ensin sopimassa veljesi kanssa, ja tule sitten uhraamaan lahjasi. Suostu pian sopimaan riitapuolesi kanssa, niin kauan kuin vielä olet hänen kanssaan tiellä, ettei riitapuolesi vetäisi sinua tuomarin eteen ja tuomari antaisi sinua oikeudenpalvelijalle, ja ettei sinua pantaisi vankeuteen.” (Matt.5)

”…niin kauan kuin vielä olet hänen kanssaan tiellä…” Tämä ajatus on useamman päivän ajan soinut toistuvasti mielessäni. Tarkistin sanankohdan parista eri käännöksestä, ja niissä tuodaan aivan sama ajatus esiin, joskin Raamattu Kansalle käännös puhuu ”matkalla olemisesta”.

Lainauksemme selvästikin kohdistaa sanomansa meidän parhaaseemme, ei niinkään rikkomuksemme kohteen oikeuden saavuttamiseen. Jumalamme ajatukset meitä kohtaan ovat pelkästään hyvät ja oikeudenmukaiset. Hän tietää miten omaatuntoamme vastaan rikkominen vaikuttaa koko elämäämme – eikä vain meidän, vaan kaikkien niiden elämään, joiden kanssa olemme tekemisissä! Kaikesta tästä olemme monella tapaa puhuneet jo vuosien ajan. Millainen omatunto on ns. seurakunnalla, kun ajattelemme kaikkea ristiriitaisuutta ja jopa toisten uskovaisten kohtaamisen välttelemistä?

Kuinka toisin kaikki olisikaan, jos oikealla ajalla olisimme selvittäneet tietyt veljien ja sisarien väliset asiat! Ns. uhripalveluksemme alttarin ääressä on yksi vakavimmista meitä vastaan olevista asioista, jos olemme tuudittaneet omantuntomme hurskaaseen uneen. On Eräs, joka aina on nähnyt kaiken, ja näkee nytkin salaisimmatkin rikkomuksemme!

Mieleeni tulee pakostakin toinen sanankohta:

”Te olette koonneet aarteita viimeisinä päivinä. Katso, työmiesten palkka, jonka te vainioittenne niittäjiltä olette pidättäneet, huutaa, ja leikkuumiesten valitukset ovat tulleet Herran Sebaotin korviin.” (Jaak.5).

Aika erikoinen sanoma tällä sanankohdalla! Työmiehet ovat kokeneet kovia kautta aikojen ns. seurakunnassa. Mieleeni tulee vanha kertomus lähetystyöstä. Seurakunta muisti rukouksissa lähettiläitään ja saarnamiehiään aivan erikoisessa hengessä, mikä on tuttu kirjoittajallekin. Rukousten ensisijainen sisältö voidaan julkituoda muutamalla sanalla:

”Herra, muista sananpalvelijoitasi. Pidä heidät nöyrinä, niin me pidämme heidät köyhinä!”

Pankaamme merkille, etteivät työntekijät huuda, vaan heidän palkkansa huutaa sellaisella tavalla, että se kuullaan Korkeudessa. Leikkuumiehet näkevät toimintansa rajallisuuden varojen puutteessa ja huokaavat murheellisina Herran puoleen.

”…niin kauan kuin vielä olet hänen kanssaan tiellä…”

Viimeisimmän lainauksen pohjalta voimme selvästi nähdä asioiden todellisen laidan. Rikkomuksemme ei ole vain lähimmäisemme, vaan itse Herrammekin edessä, joten asia on tuomioistuimen edessä ilman rikkomuksemme kohteen kannetta!

”Ahkeroikaamme siis päästä siihen lepoon, ettei kukaan lankeaisi seuraamaan samaa tottelemattomuuden esimerkkiä. Sillä Jumalan sana on elävä ja voimallinen ja terävämpi kuin mikään kaksiteräinen miekka ja tunkee lävitse, kunnes se erottaa sielun ja hengen, nivelet sekä ytimet, ja on sydämen ajatusten ja aivoitusten tuomitsija; eikä mikään luotu ole hänelle näkymätön, vaan kaikki on alastonta ja paljastettua hänen silmäinsä edessä, jolle meidän on tehtävä tili.” (Hebr.4)

Ketä kohtaan olemme siis ensisijaisesti tilivelvollisia?