Mikä on särkenyt yhteyden?

”Ja muista Luojaasi nuoruudessasi, ennenkuin pahat päivät tulevat ja joutuvat ne vuodet, joista olet sanova: ’Nämä eivät minua miellytä…’” (Saarn.2).

Tämä sanankohta tuli tänä aamuna pakostakin mieleeni, koska rehellisyyden nimessä jokin minussa ei koe näitä päiviä miellyttäviksi, ennen kaikkea joidenkin unien aikaansaamien tunteiden johdosta. Minä en ole liiemmälti kertonut unista enkä perustanut joitakin opetuksia niihin, sillä näen todella harvoin sellaisia unia, jotka voisi kertoa eteenpäin. Jokin kuitenkin on viime päivinä erikoisella tavalla tehnyt sisimpäni levottomaksi ajatellessani viimeisimpiä jobinsanomia ja ihmisten suoranaisia valituksia. Ihmiset ikään kuin punnitsevat omia tunteitaan ja viimeisimpiä näkemyksiään minussa, ja välillä tunnen olevani kuin vaaka, johon paiskataan melko epämääräisiäkin kuormia! Näyttöpyörä tärähtää hillittömään liikkeeseen ja saa odottaa todella pitkään ennen kuin mitään selvää numeroa tulee näkyviin! Olen siis itsekin rehellisyyden nimissä välillä aika onneton ja neuvoton.

Millä tavoin olemme muistaneet Luojaamme nuoruudessamme ja menneinä elinvuosina? Olisiko siinä jonkinlaista selvyyttä antavaa juuri tämän hetken ongelmille? Mitä ihminen kylvää, sitä hän myöskin niittää!

Juuri tässä ajassa jokin kuulemassamme julistuksessa noin yleensä ottaen kehottaa ja antaa luvankin menneiden unohtamiseen ja suoranaiseen mitätöimiseen, ikään kuin jatkuvasti virtaavana synninpäästönä lestadiolaiseen malliin. Miksi ei kuitenkaan juuri kukaan halua kuulla katoamatonta totuutta, ettei mitään sellaista voi ohittaa eikä unohtaa, mitä ei ole tuotu Karitsan Veren alle? Anteeksipyytämättömyyttä ei voi kukaan antaa anteeksi rikkoneelle osapuolelle jonkun toisen puolesta. Olemmekohan kohdanneet nyt päivät, joissa Korkeampi Viranomainen on ottanut asiat oikeuskäsittelyynsä:

”Sentähden, jos tuot lahjaasi alttarille ja siellä muistat, että veljelläsi on jotakin sinua vastaan, niin jätä lahjasi siihen alttarin eteen, ja käy ensin sopimassa veljesi kanssa, ja tule sitten uhraamaan lahjasi. Suostu pian sopimaan riitapuolesi kanssa, niin kauan kuin vielä olet hänen kanssaan tiellä, ettei riitapuolesi vetäisi sinua tuomarin eteen ja tuomari antaisi sinua oikeudenpalvelijalle, ja ettei sinua pantaisi vankeuteen. Totisesti minä sanon sinulle: sieltä et pääse, ennenkuin maksat viimeisenkin rovon.” (Matt.5).

Jokin minussa kysyy: Olemmeko ehkä jollakin tavoin näkymättömässä vankeudessa, henkisesti ja hengellisesti, vaikka jatkuvasti ”uhraamme” Herralle vieraillen alttarin luona ahkerastikin?

Isä meidän… niin kuin mekin annamme anteeksi…

”Sillä jos te annatte anteeksi ihmisille heidän rikkomuksensa, niin teidän taivaallinen Isänne myös antaa teille anteeksi; mutta jos te ette anna ihmisille anteeksi, niin ei myöskään teidän Isänne anna anteeksi teidän rikkomuksianne.” (Matt.6).

Mitä tahdon sanoa tällä kaikella, juuri tänään, tässä hetkessä? Itse olen aivan sisintä kouristavalla tavalla joutunut kohtaamaan todellisuuden aivan viime kuukausien aikana. Sisimpäni on aina huutanut anteeksiantamusta veljilleni ja sisarilleni, usein suuressakin hädässä. Näkemäni ja kuulemani ei minua miellytä, koska ajattelen tiettyjä menneitä vuosia, jolloin Herra aivan selvästi halusi vaikuttaa keskellämme. En ollut yksinäinen siten kuin tänään.

Minä vierailen paljon eri seurakunnissa ja niissä on paljon hyviä tuttavuuksia. Tässä iässä ei kuitenkaan aikaansaada läheisiä ihmissuhteita ilman aivan erikoista Jumalan armoa. Miksi sitten valitan yksinäisyyttä tällaisen ihmispaljouden keskellä, miksi saman tekevät useat muutkin?

Rohkenen kirjoittaa tämän uskomuksessa, että on kysymys aika laajasta alueesta, eikä kaikki koske vain itseäni. Miksi valtaosa tuntemistani uskonystävistä on totaalisesti kääntänyt selkänsä minulle sellaisella tavalla että se on suoranainen tuska sisimmässä? Palvelin heitä vuosikymmeniä parhaalla mahdollisella tavalla. Mikä saa uskovaiset ihmiset tuomitsemaan ja irrottautumaan toisista saman tien kulkijoista? Musta hahmo, jota kutsutaan kaiken valheen isäksi ja murhaajaksi!

Mikä saa minut vieläkin palaamaan näihin asioihin, ehkä monen kyllästymiseksi! Todellisuus, hengellinen tilamme juuri nyt, tässä viimeisessä hetkessä. Aina puhuessani keskuudessamme vallitsevista vääryyksistä ja panetteluista, ei oikeastaan kukaan osallistunut keskusteluun pahoitellen tai selitystä vaatien. Kukaan ei halunnut puolustella ketään edes todisteiden puuttuessa. Kaikki uskottiin hiljaisuudessa, ilman että kukaan olisi pahoittanut mieltään siinä määrin, että olisi vaatinut todisteita. Yksi veli laati yhden ainoan, suppean kiertokirjeen asian selvittämiseksi, siinä kaikki! Vielä tänäänkään ei yllämme olevan synkän taivaan alla kukaan halua nähdä asioita niin vakavina kuin ne ovat. Uskomaton valhekampanja aikanaan tuhosi keskinäisen yhteyden ja joukko hajosi lukemattomiin ryhmiin, mutta kukaan ei kysynyt totuuden ja todellisuuden perään! Minulle ei oikeastaan koskaan ole kerrottu mistä minua todella on syytetty, eikä kukaan entisistä piireistä hätkähdä kertoessani vastauksen kyselyihini syyllisyydestäni: ”Sinun ei tarvitse sitä tietää!”

Minä haluan antaa kaikille anteeksi, mutta huoleni on silti valtava.

”Sentähden, jos tuot lahjaasi alttarille ja siellä muistat, että veljelläsi on jotakin sinua vastaan, niin jätä lahjasi siihen alttarin eteen, ja käy ensin sopimassa veljesi kanssa, ja tule sitten uhraamaan lahjasi. Suostu pian sopimaan riitapuolesi kanssa, niin kauan kuin vielä olet hänen kanssaan tiellä, ettei riitapuolesi vetäisi sinua tuomarin eteen ja tuomari antaisi sinua oikeudenpalvelijalle, ja ettei sinua pantaisi vankeuteen. Totisesti minä sanon sinulle: sieltä et pääse, ennenkuin maksat viimeisenkin rovon.”

Ei niinkään ole kysymys suoranaisista teoistamme, vaan asenteistamme!