Tämmöisenä!

”…pysykäämme järkähtämättä toivon tunnustuksessa, sillä hän, joka antoi lupauksen, on uskollinen; ja valvokaamme toinen toistamme rohkaisuksi toisillemme rakkauteen ja hyviin tekoihin; älkäämme jättäkö omaa seurakunnankokoustamme, niinkuin muutamien on tapana, vaan kehoittakaamme toisiamme, sitä enemmän, kuta enemmän näette tuon päivän lähestyvän.” (Hebr.10).

Jos me pakon sanelemana olemme joutuneet yksin veneeseen, ei se tarkoita sitä, että näin tulisi jatkua loputtomiin. Mistä onkaan peräisin ajattelu, että tällaisessa vaikeassa ja myrskyisessä ajassa on viimeinkin sallittua antautua virran ja tuulen vietäväksi? Uskon yhä vielä veneessämme olevan airot. Meidän tulee entistä enemmän luottaa Häneen, joka on antanut lupaukset ja on meidän kanssamme, vaikka emme Häntä pitkäänkään aikaan näe tai havaitse. Kaikki on pohjimmiltaan Jumalan käsissä, mutta siitä huolimatta meidän tehtävämme on soutaa loppuun asti!

Minäkin olen joutunut omalla tavallaan yksin veneeseen, jota en millään tavoin tunne omakseni. Heiluttelen tervehdyksiä lähellä oleville purjehtijoille ja soutajille, osoittaen rantaa kohti. Itse pyrin kaikin voimin rannalle, voidakseni jatkaa matkaa isommassa veneessä suuremman joukon kanssa. Yksittäiset soudut ovat selvästikin jumalallisessa suunnitelmassa, mutta ei loputtomina. ”Yksin veljeni sinäkin…” Mutta kuinka monen vuoden ajan puhuimmekaan uskossa ja luottamuksessa siitä, kuinka Jumala aivan varmasti on tekevä suuria tekoja viimeisissä ajoissa ja on yhdistävä todellisen kansansa. Ehkä ja varmastikin tämä on aivan edessämme, mutta kokemamme myrskyt ovat tarpeen osoittaakseen meille, kuinka paljon tarvitsemme toisiamme, sittenkin!

Aivan kummallinen omavaraisuus ja itseluottamus ovat myrkkypilven tavoin leijailleet kaikkialle, niin että herroina hallitseminen on karkottanut ihmiset ympäriltämme, ja olemme alkaneet epäillä jokaista lähellemme tullutta tai joutunutta. Todellisessa epävarmuudessamme olemme etsineet turvaa eristäytyneisyydestä, sormi pystyssä ja nuhteleva ilme kasvoillamme. Olemme löytäneet jotakin vikaa jokaisesta kohtaamastamme, käsittämättä ollenkaan kuinka vajavaisia ja puutteellisia me jokainen olemme, uskovaisuudestamme huolimatta!

Minne on kadonnut kaikki todellinen itsetunto ja anteeksiantava henki? ”Niin kuin mekin anteeksi annamme…!” Miksi minä joudun niin usein vuodattamaan kyyneleitä ajatellessani puolivuosisataista matkaani uskon tiellä? Vaikka kuinka pinnistän muistiani, en voi palauttaa mieleeni juuri minkäänlaisia anteeksipyyntöjä! Miten kaikelle onkaan sellaisella tavalla löytynyt selitys, joka on tehnyt tarpeettomaksi anteeksipyytämisen, tai anteeksiantamisen?

”…pysykäämme järkähtämättä toivon tunnustuksessa, sillä hän, joka antoi lupauksen, on uskollinen; ja valvokaamme toinen toistamme rohkaisuksi toisillemme rakkauteen ja hyviin tekoihin…”

Mihin perustuu toivomme?

”Minä viheliäinen ihminen, kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista? Kiitos Jumalalle Jeesuksen Kristuksen, meidän Herramme, kautta! Niin minä siis tämmöisenäni palvelen mielellä Jumalan lakia, mutta lihalla synnin lakia.” (Room.7).

Tämmöisenä me olemme matkalla, joko erämaassa tai vetten yllä! Millä tavoin me voimme olla avuksi lähimmäisellemme? Emme toki herrana halliten, vaan valvomalla hänen parastaan, keskinäisellä rohkaisulla rakkauteen ja hyviin tekoihin, tämmöisenä!