Myrskyn keskellä!

”Ja hän astui venheeseen, ja hänen opetuslapsensa seurasivat häntä. Ja katso, järvellä nousi kova myrsky, niin että venhe peittyi aaltoihin; mutta hän nukkui. Niin he menivät ja herättivät hänet sanoen: ’Herra, auta, me hukumme’. Hän sanoi heille: ’Te vähäuskoiset, miksi olette pelkureita?’ Silloin hän nousi ja nuhteli tuulia ja järveä, ja tuli aivan tyven. Ja ihmiset ihmettelivät ja sanoivat: ’Millainen tämä on, kun sekä tuulet että meri häntä tottelevat?’” (Matt.8).

Miksi olemme myrskyn keskellä, vastoin parempaa tietoamme ja tahtoamme? Eikö tiedossamme aina ole ollut, kuinka petollisia ilmanalat Gennesaretin järvellä ovat? Mitä seesteisimmän ja kauneimman maiseman keskellä rajuilmat valtaavat rauhallisen ilmapiirin, uhaten upottaa kaikki vesille uskaltautuneet veneilijät!

Eikö olisi viisainta pysyä rannalla, tutuissa olosuhteissa, leväten omilla laakereillaan ja  katseellaan seuraten niitä uhkarohkeita, joilla on halu päästä toiselle rannalle? Kävellen kuluu aivan tolkuttomasti aikaa, vaikka se onkin turvallista – jos on! Kuka tietää mitä tiellä kulkevaa kohtaa tuolla pitkällä matkalla, sillä onhan järvi todella suuri ja laaja?

Sopiiko uskovaiselle olemuksellemme tällainen ajattelu ja asenne? Näyttää olevan itsestään selvää, ettei Herrallamme ole aikaa eikä halua kuluttaa kallista aikaa tarpeettomiin kävelymatkoihin, sillä onhan Hän jatkuvasti liikkeessä. Nytkin Hän on valinnut veneen kulkuneuvoksi ja astuu siihen, katsoen odottavasti opetuslapsiinsa, tänään meihin. Jos Hän menee veneeseen, on meidän ilmiselvästi seurattava, esittämättä negatiivisia arvailuja mahdollisten seuraamusten suhteen!

”Ja hän astui venheeseen, ja hänen opetuslapsensa seurasivat häntä.”

Mistä kaikesta jäämmekään paitsi, jos emme seuraa Häntä, joka on ainoa todellinen esikuvamme, ja jonka luona on rauha ja turvallisuus, vai mitä oikein ajattelemmekaan, kun nyt kaikki sittenkin tapahtuu pahimpien pelkojemme mukaisesti?

”Ja katso, järvellä nousi kova myrsky, niin että venhe peittyi aaltoihin; mutta hän nukkui.”

Mekin olemme nyt myrskyn keskellä, valitsemamme tien ja mahdollisuuksien pohjalta. Olisiko juuri nyt aika kaiken vajavaisen uskomme ja pelkojemme keskellä toimia juuri kuten opetuslapset tuolloin tekivät?

”Niin he menivät ja herättivät hänet sanoen: ’Herra, auta, me hukumme’.”

Kun kerran Herra on purressamme, miksi käyttäydymme niin ristiriitaisella tavalla? Emme vieläkään taida tuntea Herraamme aivan oikealla ja tarvittavalla tavalla! Mitä sanoo Sana lohdutukseksemme:

”Matkalaulu. Minä nostan silmäni vuoria kohti: mistä tulee minulle apu? 2. Apu minulle tulee Herralta, joka on tehnyt taivaan ja maan. 3. Hän ei salli sinun jalkasi horjua, sinun varjelijasi ei torku. 4. Katso, hän, joka Israelia varjelee, ei torku eikä nuku. 5. Herra on sinun varjelijasi, Herra on suojaava varjosi sinun oikealla puolellasi. 6. Ei polta sinua aurinko päivällä, eikä kuu yöllä. 7. Herra varjelee sinut kaikesta pahasta, hän varjelee sinun sielusi. 8. Herra varjelee sinun lähtemisesi ja tulemisesi, nyt ja iankaikkisesti.” (Ps.121).

Tämä ei ole kehotus paikalleen jäämiseen, eihän toki! Meidän on uskallettava veneeseenkin, kun kerran Herramme ensin on astunut siihen!

Minulla on ollut etuoikeus vierailla kaksi kertaa Israelissa. Toisen matkan aikana yksi johtavista veljistä kuuli minun keskustelevan kumppanini kanssa. Mainitsin sen, kuinka minulla oli matkavakuutus, koska kaikkeen on varauduttava. Hän suhtautui asiaan todella pilkallisesti ja se jäi mieleeni. Tuolloin en vielä ollut tiedostanut sitä, että Herrallammekin oli vakuutus. Ihan totta, ja ihan varmasti! Etkö sinäkään ole tiennyt sitä, vaikka se on selvästi luettavissa Sanasta:

”Ja hän sanoi opetuslapsillensa, että hänelle oli pidettävä venhe varalla väentungoksen tähden, etteivät he ahdistaisi häntä; sillä hän paransi monta, jonka tähden kaikki, joilla oli vaivoja, tunkeutuivat hänen päälleen koskettaaksensa häntä.” (Mark.3:9).